11. joulu, 2019

Kastel Stari

5 - 12 C

Puolipilvistä, keltainen varoitus tuulesta

 

Tänään tehdään suuria paljastuksia. Paljastetaan viime viikonlopun Kroatian suomalaisten pikkujoulujen salaisuudet ja The Suunnitelma helmikuulle. Josta olen todella innoissani vaikka helmikuuhun on aikaa vielä parisen kuukautta ja kaikenlaista voi vielä sattua.

Ennen näitä on pakko kommentoida säätä. Jälleen kerran. Enää ei sada, eilen tuuli. Kunnolla. Oikeinkin kunnolla. Ikkunat pullistelivat sisäänpäin, sukat pyörivät jaloissa, myös sisätiloissa koska ikkunaeristykset ovat mitä ovat. Toisin sanoen niitä ei ole. Kun ulkona puhaltaa 15 m/s (54 km/h), puuskissa jopa 21 m/s (75 km/h), voin kertoa, että tuulee. Kävin kaupassa ja reissulla oli, jopa minulle joka en todellakaan ole kaikkein pienimpiä ihmisiä, vaikeuksia pysyä jalkakäytävällä kun tuuli osui oikein kunnolla. Huomautettakoon että olin selvinpäin. Onneksi tälle päivälle ei moista myrskyä ole enää odotettavissa, eilinen oranssi varoituskin on vaihtunut keltaiseen. Tänään puhisee enää alle 10 m/s.

Sitten paljastelemaan. Kuten maanantaina kirjoitin, osallistuin viime viikonloppuna Kroatian suomalaisten (HFU -yhdistys) joulujuhliin. Suomeksi siis pikkujouluihin. Mieleen nousee väkisin aika kun olin vielä työelämässä. Firman pikkujoulun jälkeen jollekulle saattoi joskus olla hieman vaivaannuttavaa saapua työpaikalle maanantaina. Oli istuttu kopiokoneen päällä ilman pikkuhousuja, haukuttu pomo ja lähin duunikaveri tai isketty se talousosaston silmälasipäinen kirjanpitäjä. Vietetty kiihkeitä hetkiä siivouskomerossa. Koska jonnet ei kuitenkaan tiedä, kerrottakoon nuoremmille että ennen vanhaan, vanhoina hyvinä (?) aikoina pikkujoulujuhlissa tapahtui. Todellakin tapahtui. Terveisiä vaan vanhoille duunikavereille.   

Zagrebissa ei tapahtunut. Ei ainakaan minulle enkä huomannut, että kenellekään muullekaan. Ainakaan mitään edellä kuvattua. Baarissa ei tainnut olla edes kopiokonetta. Siivouskomerosta en ole ihan varma. Suuri paljastus juhlista on siis se, että ei ole mitään paljastettavaa. Kaikki meni hienosti, kaikki käyttäytyivät hyvin. Tai ainakin odotetusti. Joku oli hieman humalassa, joku toinen taas ei. Mitään suurta draamaa ei nähty eikä kukaan, käsittääkseni, haukkunut ketään. Kaikilla oli kivaa.  

Huomionarvoisinta juhlissa, jotka pidettiin siis Barrique -baarin terassilla joulukuussa (!), lienee ollut Zagrebin suomalaisten ravitsemusliikkeen drinkkimenulle kehittelemä nimikkodrinkki Finnish Hugo, joka on saatavissa niin lämpimänä kuin kylmänä. Saatoin nauttia muutaman. Älkää kysykö mitä Hugo sisältää koska en muista. Vaikka se drinkin kehittäjätiimin taholta useamman kerran hyvinkin ylpeänä kerrottiin. Vaan jos olette liikkeellä Zagrebissa, käväiskääpä Tkalčićeva-baarikadulla Barrique -baarissa maistelemassa. Henkilökohtaisesti suosin Hugoa kylmänä.

Ai niin, paikalla käväisi myös kroatialainen tennispelaaja Marin Čilić, joka on ollut tenniksen ATP -listalla parhaimmillaan kolmantena. Iso julkkis. Ainakin Zagrebissa. Rehellisyyden nimissä en edes tunnistanut herraa, mutta paikalliset menivät pähkinöiksi. Tilanne oli samankaltainen kuin jos Kimi Räikkönen pamahtaisi jonkun porukan pikkujoulujen liepeille hengailemaan. Selfieiden ja kaverikuvien määrä saattaisi olla lähellä lauantai-illan lukuja.

Vielä yksi paljastus. Zagrebilaiset suomalaissinkut luottavat Tinderiin. Kaikki. Ja paljon. Vaikka tulokset eivät, kenellekään, ole olleet kauhean hyviä. Tinderiä selataan, matcheja waipataan ja odotetaan. Jos vaikka joskus jotain. Vielä ei ole natsannut. Vaan jos se seuraava sitten olisi ihana. Tai ainakin siedettävä. Tai jotain.  

Seuraavaksi sitten The Suunnitelma. Suomi. Ensimmäistä kertaa lähes neljään vuoteen. Helmikuussa olisi tarkoitus käväistä ensimmäistä kertaa Suomessa tänne muuton jälkeen. Jännittää jo nyt. Suunnittelu käy kuumana. Missä käydä, keitä tavata, mitä nähdä. Osaanko liikkua, osaanko suomalaiset tavat, olenko unohtanut kielen? Saanko jossain karjalanpiirakkaa? Mitä maksaa oluttuoppi Kallion Roskapankissa? Kauhean paljon asioita joita jännittää.

Olisi helpointa, ja yksinkertaisinta, tehdä matka niin että hyppäisi tuossa 15 kilometrin päässä sijaitsevalla Splitin kentällä koneeseen ja lentäisi yhden pompun taktiikalla Suomeen. Vaan kun on eläkeläinen, joka ei ole saanut edes entisen pääministeri Antti Rinteen lupaamaa vappusatasta, rahaa ei ole jaettavaksi asti. Täytyy siis soveltaa. Käyttää kavereita hyväkseen majoituksissa ja matkustaa pidemmän kaavan mukaan. Hieman hankalampaa, mutta selkeästi edullisempaa. Tuleepa siinä sivussa nähtyä paljon enemmän kuin tylsillä lennoilla sinne ja takaisin.

Tällä hetkellä reissusuunnitelmaan mahtuu matkoja. Paljon matkoja. Ensin kotoa Zagrebin kautta Budapestiin, josta lento eksoottiseen ja aina yhtä kiehtovaan Lappeenrantaan. Se on ihan kiva, olenhan aikoinani asunut 1,5 vuotta ao. kaupungissa. Pyrkinyt, ja päässyt, siellä jopa oppikouluun. Koska jonnet eivät edelleenkään muista, mainittakoon että aikoinaan oppikouluun todellakin pyrittiin. Lappeenrannan yhteislyseo LYL.

Lappeenrannasta Helsinkiin, jossa 5 vuorokautta. Saa ehdottaa tapaamisia. Muuten, jos jollakulla on tarjota majoitusta helmikuun toiselle viikolle, oikein mielellään kiitos. Helsingin ohjelma on täysin auki, olkookin että vanhoja asuinnurkkia täytyy käydä tutkailemassa. Ainakin nuoruuden Kruunuhaka ja Pohjoisranta on tutkittava. Muutoin aika mennee pääosin ihmetellessä Helsinkiä ja Suomea.

Kotimatka, tuntuu muuten ihmeellisestä kirjoittaa ’kotimatka’ kun matkustan poispäin Suomesta, tehdään samoja latuja pitkin. Lappeenranta, Budapest, Zagreb, Kastel Stari. Paitsi että paluussa haluan viettää päivän tai kaksi Budassa. Tuleepa sekin nähdyksi. Kun en kaupungissa ole aiemmin käynyt.

Näin tänä paljastusten keskiviikkona. Johon ei nyt ihan kauheita paljastuksia sitten kuitenkaan eksynyt. Perjantaina jatketaan, katsellaan sitten mitä tuolloin on näppiksille kertynyt. Nähdään silloin. Nyt se on moro.

9. joulu, 2019

Kastel Stari

11 - 15 C

Pilvistä, vesisadetta. Keltainen varoitus tuulesta

 

Sehän on yleisesti tiedossa että suomalaiset istuvat tuppisuina bussissa, eivät juurikaan katsele kanssamatkustajiaan, juttelusta nyt puhumattakaan. Kännyköitäkin räpläävät koska ovat niin kauhean epäsosiaalisia. Voin kertoa, että meno on täsmälleen samankaltaista dalmatialaisessa aamubussissa. Ei puheensorina pahemmin pulppua eikä sitä naapuria ihan kauheasti vilkuilla. Matka taittuu kivikasvoisen hiljaisena, taittui ainakin lauantaiaamuna kello 06.30 aamubussilla, jolla reissasin Splitiin. Edessä pikainen viikonloppuvierailu pääkaupunki Zagrebissa. Lauantaina sinne, sunnuntaina takaisin. Tämä blogi kertoo tuosta reissusta. Kaiken.

Juuri nyt kun tuo lause luettiin tietyissä piireissä pääkaupungissa, liike pysähtyi, katse lasittui ja mitä ikinä kädessä olikin, tippui lattialle. Meinaako se oikeasti kirjoittaa ihan kaiken kaikesta mitä viikonloppuna tapahtui? Kääk!

Ennen kuin ryhdytään paljasteluhommiin, matkustetaan vähän lisää bussilla. Kaukosellaisella. Olen, kun olette kyselleet, suosittanut linja-autojen käyttöä jos täällä pitää siirtyä pidempää matkaa paikasta A vaikkapa paikkaan B. Monestakin eri syystä. Nyt en ole enää ihan niin varma. Seuraa bussikokemuksia, kaukosellaisia.

Olin hankkinut liput linja-autoon netistä. Koska se on helppoa. Enkä oikeasti tiedä mistä niitä muuten edes saa. Ehkä linja-autoasemalta, nyt siis netistä. Eikä ole kallista. Meno Split-Zagreb 135 kunaa (18.50€), paluu 155 kunaa (21€). Etäisyyttä on kuitenkin nelisen sataa kilometriä. Molempiin suuntiin. Miksi eri hinta? En tiedä. Ehkä koska eri yhtiö.

Ostin nopean linjan liput. Ilman pysähdyksiä. Että kun Splitissä päästään tien päälle, seuraavan kerran pysähdytään Zagrebissa. Ja niin alkoi retki. Todettakoon tähän väliin, että kalusto kumpaakin suuntaan oli ensiluokkaista. Bussit olivat nykyaikaisia, siistejä ja ylöspäin mennessä varustettu jopa ilmaisella wifillä. Paluussa ei nettiyhteyttä ollut.

Lähdöt tapahtuivat ajoissa. Lähes. Molemmissa oli pientä säätöä paikkojen kanssa, internetliput kun eivät oikeuta paikkavaraukseen. Lipussa lukee vain mille paikoille saa istua. Pikkaisen piti säätää että sai pidetyksi paikkansa, mutta kun näytteli tyhmää, joka ei osaa kieliä, homma pelitti. Kroaatit riitelivät lähinnä keskenään. Omista paikoistaan.

Matka oli varattu siis non-stoppina, reissuna ilman pysähdyksiä. Kun sitten lähdimme Splitistä, ensimmäinen stoppi oli ensimmäisellä bussipysäkillä. Sen jälkeen vielä ennen moottoritietä kolme lisää. Kyytiin nousi aina lisää porukkaa. Milloin mistäkin kaupan pihasta tai risteyksestä. Paluussa pysähdyksiä juuri ennen Splitiin saapumista oli saman verran. Että se siitä non-stopista. Kaiken lisäksi menomatkalla, ajettuamme noin tunnin moottoritietä, bussi kaarsi siltä pois. Kävimme Skradin nimisessä pikkukaupungissa, koska sieltä kyytiin nousi yksi (1) ihminen. Koukkaus kesti kaikkineen ehkä noin 20 minuuttia. Paluussa oli oma koukkaus, tällä kertaa Gospić -nimiseen kaupunkiin. Se veikin sitten lähes 40 minuuttia. Sieltä saatiin bussiin, joka oli jo valmiiksi aivan täynnä, kaksi tyyppiä. Jotka istutettiin kuskin taakse jonkinlaisille extrapenkeille.

Paluussa pysähdyttiin toki vielä kolmasti. Ensin pikkutytön piti päästä pissalle, niinpä bussi parkkiin moottoritien pientareelle. Seuraavaksi pappi, tai ainakin tyyppi papin kaavussa, kävi juttelemassa kuskille ja bussi pysähtyi. Pappi poistui kyydistä moottoritien levähdyspaikalla. Miksi, en tiedä. Ehkä oli raukka eksynyt. Menossa väärään suuntaan. Tai väärään kirkkoon.

Aikataulut eivät, ylläri pylläri, oikein pitäneet. Mennessä myöhästyimme 30 minuuttia, koska Skradin, paluussa sitten jo reilut 1,5 tuntia. Opetus lienee, että kun suunnittelette matkaa bussilla Kroatiassa, älkää suunnitelko liian tiukalla aikataululla. Kannattaa varata ilmoitettuun saapumisaikaan kevyesti 2-3 tuntia extraa, varsinkin jos on jonkinlainen jatkoyhteys. Tuolloin kaiken järjen mukaan teidän pitäisi olla kyllä perillä. Tai sitten ei. Kroatialaisesta järjestä kun aina voi mennä ihan takuuseen. Vara ei venettä, eikä aikatauluja, kuitenkaan kaada. Kannattaa varata aikaa. Jopa varosellaista.

Entä itse Zagreb? Se oli suuri, kylmä ja sumuinen. Myös kaunis. Erittäin kaunis. Koko keskikaupunki oli koristeltu, oli valoja, oli pieniä kojuja, oli jouluista tunnelmaa, glögiä, makkaraa ja tonttuja. Aivan älyttömästi ihmisiä. Jopa liikaa. Vaan jos reissu on suuntautumassa edes vähän tännepäin joulukuussa, Zagrebin joulutori, tai itseasiassa koko kaupunki, kannattaa käydä kokemassa. Olin itse ihka ensimmäistä kertaa paikalla niin että näin koko komeuden iltavalossa ja olen vieläkin hieman mykistynyt. En todennäköisesti ole koskaan nähnyt mitään noin hienoa kun puhutaan kollegiaalisesta joulusta, joulukaduista ja/tai -kaupungeista. En ihmettele yhtään, että tuo tori Zagrebissa on valittu kolme vuotta putkeen Euroopan parhaaksi joulutoriksi. Tänä vuonna se ei saanut enää osallistua äänestykseen koska tuo kolmen vuoden voittoputki.

Zagreb oli myös lauma suomalaisia. Oli meteliä, naurua, oli ’muutama’ drinksu, äärimmäisen huonoa huumoria ja yhteislaulua suomalaisen musiikin tahtiin. Varsinainen syy reissulleni kun oli Kroatian suomalaisten pikkujoulut. Yksi keskustan kävelykatujen terasseista täyttyi maassa asuvista heimoveljistä sekä parista kroaatista, joilla on jonkinlainen yhteys Suomeen. Voin kertoa, että muutama pää kääntyi kun ihmiset, jotka olivat viattomina lähteneet nauttimaan joulutorista, ohittivat terassin ja sieltä kaikui Zagrebin yöhön Aikuinen nainen parinkymmenen suomalaisen muodostaman sekakuoron yhteislauluesityksenä. Saattoi olla lievästi sanottuna hämmentävää paikallisille.

Lopuksi. Sanovat että pääkaupunki on kallis paikka. Ei pidä paikkaansa. Ei ainakaan kaikilta osin. Minut vietiin lauantai-iltana syömään Nokturno -nimiseen ravintolaan aivan kaupungin keskustassa, kävelykatualueella. Luulisi että jo sijainnista johtuen hinnat ovat pilvissä. Varsinkin kun kaupungissa on ziljoona ihmistä koska joulutori. Vaan ei. Eipä olleet. Hinnat olivat, yllättävää kyllä, jopa edullisemmat kuin meidän kylän rantakadun ravintoloissa. Oluttuoppi-indeksi kertoi, että Nocturessa 0,5 maksoi 16 kunaa, meidän rannalla talviaikaan yleisesti 17 kunaa. Pizza Zagrebissa alle 50 kunaa, meillä haarukassa 45-70 kunaa hieman paikasta ja pizzasta riippuen. Eipä siis ihme, että Nocturessa oli syömässä todella paljon paikallisia teinejä. Koska edullisuus. Sitä paitsi ruoka, ja palvelu, oli hyvää. Etten sanoisi jopa erinomaista. 

Näin tälle päivälle. On mukava miettiä, että pääkaupunkilaiset ovat joutuneet lukemaan tänne asti alussa uhkailtuja paljastuksia peläten ja sitten niitä ei tulekaan. Ainakaan tänään. Ehkä ne tulevat vasta keskiviikkona. On siis pakko tulla takaisin, sillä silloin saatetaan kertoa likaisimmat yksityiskohdat kaikesta. Niin kuin vaikka pariutumisriiteistä pääkaupungissa. Ja paljosta muusta. Jos siis haluat lukea suomalaiselämän pimeästä puolesta Kroatian pääkaupungissa, kannattaa klikata takaisin keskiviikkona. Nähdään tuolloin.    

6. joulu, 2019

Kastel Stari

6 - 15 C

Enimmäkseen pilvistä, ukkosmyrskyjen mahdollisuus

 

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi ja suomalaiset. Aloitetaan tämä juhlakirjoitus katsauksella historiaan.

Muutama vuosi(kymmen) sitten olin itsenäisyyspäivän iltana humalassa. Kännissä. Hyvin kännissä. Ajelin kavereiden kanssa autoradalla olohuoneessa, pelasin Stigan jääkiekkopeliä, poltin sikareita ja join liikaa. Aivan liikaa. Tuona päivänä, tuon päivän aamuna, olin pidellyt ihka ensimmäistä kertaa sylissäni juuri syntyneitä kaksoispoikia Helsingin Naistenklinikalla. Herrat A ja B olivat putkahtaneet maailmaa. Kun juhlia seuraavana aamuna koitin mennä sairaalaan, minut heitettiin poikien äidin toimesta ulos. Haisin kuulemma pahalta.

Tänään molemmat herrat elävät omaa elämäänsä, omien perheiden ja lapsiensa kanssa. Viettävät syntymäpäiviään. Oikein paljon onnea. Kummallekin. Sekä herra A:lle että herra B:lle.

Mietin kovasti mitä tänään kirjoittaisin. Mitä kertoisin itsenäisyydestä, miltä Suomen itsenäisyys ja itse Suomi juuri nyt tuntuu. Miten lähestyisin tänä vuonna suomalaisuuttani, olisiko minulla siihen oikeasti jotain uutta kulmaa. Totesin että ei. Ei ole. Kaikki on jo sanottu. Kun mikään ei ole muuttunut, paitsi blogin otsikko ’Suomi ysiysi’stä tämän päiväiseen ’Suomi 102’:een, kun pyörä on keksitty jo ajat sitten, niin eipä sitä tarvitse enää uudelleen keksiä. Eikä kirjoittaa. Niinpä päätin että lainailen edellisten vuosien itsenäisyyspäivien kirjoituksia. Niissä kun on sanottu kaikki mitä haluan sanoa. Ja copy-paste keksitty. Pääsyy on kuitenkin se, että laiskottaa. En jaksa alkaa tuottaa. Lainasin jopa tämän päiväisen blogikuvan edellisiltä vuosilta.   

Seuraavassa siis lainauksia suomalaisuudesta ja sen merkityksestä minulle. Kursivoidut kohdat ovat kopioitua, perusfontti tämän päivän tekstiä.

Suhteestani Suomeen, vanhaan kotimaahani:

”Olen havainnut ettei suhteeni kotimaahan ole, ainakaan vielä, muuttunut mitenkään. Suomi on edelleen Suomi ja seuraan maan tapahtumia aivan samalla intesiteetillä kuin tein aikoinani maassa asuessani.” (Kirjoitettu itsenäisyyspäivänä 2016). ”Kun Suomea tarkastelee ulkopuolelta uuden, ehkä hieman erilaisen kulttuurin keskeltä, niin se antaa uuden tulokulman asiaan. Edelleenkään Suomi ei esiinny minkäänlaisena ihanteellisina lintukotona jonne kaipaisin, mutta ei se myöskään esiinny maana jossa ei ole mitään hyvää jonne en enää ikinä voisi muuttavani. Uskoisin ajautuvani hiljalleen samaan muottiin mistä monet minua paljon pidempään Suomesta poissa asuneet ulkosuomalaiset kertovat. Kotimaasta muistetaan hyvät asiat, ne asiat joita kukin on pitänyt tärkeinä itselleen”. (2017). Suomi ja suomalaisuus ovat sinussa sisällä. Kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. (2018).

Näin. Eipä paljon lisättävää. Eikä poisotettavaa. Allekirjoitan lauseet edelleen täysin. Siispä eteenpäin.

Mitä kaipaan Suomesta? Tämä näyttää olleen tapetilla vuonna 2017 koska kaikki seuraavat lainaukset ovat tuolta vuodelta.

Astiakuivauskaappia. Tuota suomalaiseksi mainittu keksintöä, vaikkakin ensimmäisen patentin kuivauskaapille sai jenkkiläinen Louise R. Krause vuonna 1932.  Lattialämmitys kylppärissä. Tiedän että moinen ylellisyys löytyy useasta kylppäristä jopa täällä Kroatiassa, mutta ei minun. Saunakulttuuri. En sinänsä kaipaa itse saunaa, mutta kaipaan sitä että kun asiat ovat riittävän sekaisin, riisutaan alasti ja mennään kuumaan koppiin puhumaan ne selviksi.  Suomalainen terveydenhoito…..pakko se on tunnustaa että hoito on ensiluokkaista. Ja ammattitaitoista.Ja tietysti kaipaa niitä kuivattuja herneitä siihen oikeaan hernekeittoon (2017).

Kaipauksen aiheet ovat pitkälti edelleen samat. Lattialämmityksen kaipuu tuntuu kasvavan vuosi vuodelta, alastomana kopissa istumisen kaipuu pienenevän. En ole koskaan ollut mikään varsinainen saunaihminen ja kun täällä ei, ilman erityisjärjestelyjä, saunomiseen juurikaan ole mahdollisuutta, olen luovuttanut. Jos joskus tulen käymään Suomessa, voin toki pistäytyä saunassa jos tilaisuus tulee. Jos ei, elämä jatkuu. En koe menettäneeni mitään.

Muutama kaipauksen aihe listauksesta toki puuttuu. Nopea lista; Prisman halpis lihapiirakat. Ne, joita saa kuusi muutamalla eurolla valmiiksi pakattuna muovipussissa. Fazerin sininen-keltainen. Suklaa, jossa on pähkinöitä maitosuklaan seassa. Karjalanpiirakka. Mieluummin perunapiirakka. HK:n Sininen. Ihan totta, minä kaipaan sitä. Oikeasti.   

Lopuksi ikuisuuskysymykseen. Mitä ne ulkomaalaiset meistä oikein ajattelee? Asiaa on mietitty. Ja kyselty kavereilta. Että minkälaisia me suomalaiset oikein ollaan.

Ensimmäisenä esille nousi, tietysti asiaankuuluvien tylsien ja tyhmien vitsien jälkeen, se että Suomessa on hieno ja puhdas luonto. Että maa on harvaan asuttu, järvien täplittämä maa, jossa on pimeää ja paljon lunta. Sauna ja Joulupukki mainittiin, muistipa joku jopa Nokian. Mika Hakkinen. Jari Litmanen. Ja tietysti sen, että Suomi sijaitsee Venäjän naapurissa itsenäisenä valtiona sodittuaan toisessa maailmansodassa, kuten sotiamme kutsuttiin, Neuvostoliiton kanssa. Kanadalaiset olivat sitä mieltä, että Suomessa pelataan maailman toiseksi parasta jääkiekkoa. Tietysti Kanadan jälkeen. (2017).

Suomi on pieni kansakunta ja se sijaitsee kaukana kaikesta pohjoisen pallonpuoliskon pussinperällä. Mikä aiheuttaa sen, että Suomesta ei tiedetä juuri mitään, sitä ei tunneta eikä siitä paljoa puhuta. Missään. Niinpä, vaikkapa täällä meidän seudulla on melko helppo olla suomalainen. Ihmisillä ei ole ennakko-odotuksia tai -asenteita siitä minkälainen sinun 'pitäisi olla' kun kerran olet suomalainen. Koska meitä ei oikein tunneta. (2018).

Juurikin noin. Suomi tunnetaan pienenä, kylmänä pohjoisena valtiona, josta kukaan ei tiedä mitään. Joku muistaa urheilijat, joku toinen saattaa muistaa Karita Mattilan, Pisa -tutkimuksen tai Daruden. Siinäpä se. Niin ja Joulupukin. Tietysti.  

Semmoinen pläjäys sitten. Historian havinaa. Tai ainakin copy-pastea.

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää. Olkaa ylpeitä suomalaisuudestanne. Siitä kun on, ihan oikeasti, syytä olla ylpeä. Minä lähden odottamaan itsenäisyyspäivän paraatia ja kylmiä väreitä kun orkesteri aloittaa Jääkärinmarssin. Se vaan on niin ylväs. Odotan alkuperäistä Tuntematonta Sotilasta Yle Teemalta kello 12.00 ja seuraan lopuksi kättelymaratonia linnasta illalla. Peruspäivä siis. Kippis. Ja onnea Suomi.         

4. joulu, 2019

Kastel Stari

4 - 12 C

Osittain aurinkoista. Keltainen varoitus tuulesta

 

Kun omassa elämässä ei tapahdu mitään ja kylilläkin on viime aikoina ollut melko hiljaista, koska talvi, lienee syytä nostaa pää näppiksiltä ja tutkailla hieman mitä maailmassa on tapahtunut. Kirjoittaa kaikkea kaikesta. Tänään, aivan rehellisesti sanottuna, juuri nyt kirjoittaessani näitä sanoja, minulla ei ihan oikeasti ole minkäänlaista hajua siitä mitä tämän päivän blogiin lopulta ilmestyy. Yleensä olen edes hieman miettinyt aiheita. Joskus jopa suunnitellut. Vaikkei aina siltä vaikuta. Tänään en ole. Tänään ei ole minkäänlaista ideaa. Koittakaa kestää.

Kun ei ole mitään asiaa, on aina hyvä puhua säästä. Joka on täällä meidän huudeilla ollut jälleen kerran ihmeellinen. Kuulin viikonloppuna, että on ollut tavallista lämpimämpää. Lämpötila onkin pyörinyt siinä reilusti yli 15 asteessa, joka ei kuulemani mukaan ole siis normaalia marras/joulukuulle. Kuten ei myöskään lähes koko marraskuun jatkunut sade, josta olen saattanut jonkun kerran avautua.

Tilanne elää. Maanantaina paikallinen pekka pouta ennusti, että nyt kylmenee. Saattaa tulla jopa lunta. Ainakin vuorille, mahdollisesti myös tänne rannikolla. Eipä tullut. Lunta siis. Tuli kylmä. Ja tuuli. Eilen tiistaina elohopea ei noussut kuin hieman reiluun kymmeneen asteeseen jota melkoisen rapsakka tuuli vielä piristi. Illalla oli oikeasti aika vilpoista. Sama meno näyttäisi jatkuvan tänään, lämpöä hieman yli kympin, onneksi tuulen pitäisi pikkaisen tyyntyä. Juuri tällä hetkellä kylmyyttä on plus neljä, RealFeel -2. Hrrh. Säätiedotus päättyy tähän.

Siirrytään eteenpäin. Siirrytään Tonttuakatemiaan, jonka tapahtumista lupasin maanantaina raportoida. Kyseessä on siis Yle Areenan joulukalenteriohjelma, jota suosittelen vahvasti. Jaksot ovat katsottavissa Areenassa.

Akatemia on alkanut. Ensimmäisellä tunnilla tulevien tonttujen keskuudessa nousi esille tonttusukupuolten tasa-arvo. Miksi tyttötontut siivoavat kun poikatontut samaan aikaan saavat riehua siellä sun täällä? Ajatus lähti tauluista, joita rehtori Ruusukaali käyttää opetuksessaan. Tyttötonttuoppilaat halusivat uudet taulut jotka olisivat tasa-arvoisempia. Rehtori ei ideasta innostunut, mutta rouva Ruusukaali, rehtorin rouva, oli tyttöjen kanssa samaa mieltä. Järjestettiin kilpailu, jonka voittaja sai sitten suunnitella uudet opetustaulut. Kilpailtiin mm. siitä, kuka osaa koristella joulukuusen kätevimmin ja miten järjestää lasten tarkkailu mahdollisimman huomaamattomasti. Itse tunnilla otettiin käyttöön ihka ensimmäistä kertaa Perheen tarkkailun, urkinnan ja tiedustelun erikoisyksikkö (PUTTE). Päästiin seuraamaan perusperheen (isä, äiti ja kaksi lasta) elämää. Tästä lisää tulevaisuudessa. Taatusti.  

Kun tärkeimmät asiat, sää ja Tonttuakatemia, on käsitelty, siirrytään eteenpäin. Vähemmän tärkeisiin. Siirrytään politiikkaan.

Olen uutisfriikki. Ongelma on kaiken lisäksi vain pahentunut iän myötä. Seuraan maanisesti uutisia lähes 24/7 eri lähteistä, minulla on uutisvahteja kaikenlaisissa viestimissä ja ainoat sähköpostiini tulevat mailit ovat lehtien uutiskoosteita. Tiedän ja tunnistan ongelman. Niin tekevät myös ne ihmiset jotka jostain syystä ovat joskus olleet lähelläni. Sorry.

Meille uutisnälkäisille koitti ennenaikainen joulu viikonlopun ja alkuviikon aikana, kun pääministeri Antti Rinne haahuili ja hapuili hallituksensa kanssa. Haahuili ja hapuili niin että on nyt entinen pääministeri. Luottamus meni. Jopa hallituskumppaneiden silmissä. Ottamatta yhtään kantaa oliko Antin lähtö, tai oikeammin potkut, oikein vai ei, on pakko todeta että ihan pikkaisen harmittaa että mies sai mennä. Ei, että olisin hänen tai hänen politiikkansa suuri ihailija tai fani, Antti vaan oli pääministerinä meille uutisfriikeille ehtymätön ilon ja mielenkiinnon lähde. Kun hän lausui jotain, oli jostain jotain mieltä tai oli keksinyt mielestään hyvän idean, aina syntyi kohu. Aina, siis aina, joukko asiantuntijoita lyttäsi ajatuksen. Se oli sangen hauskaa seurattavaa.             

Antti Rinteen ongelma pääministerinä oli, että hän ei oikein osannut olla pääministeri. Hän koitti hoitaa hommaa kuten on tottunut hoitelemaan juttuja ollessaan ammattiyhdistysjohtaja. Joka on siis Rinteen peruskoulutus. Antti ei sisäistänyt, että edes pääministeri ei kykene hallitsemaan julkisuutta. Jos sinne jotain lausuu, lausuma jää elämään. Sitä ruoditaan ja se perataan. Lausuma muistetaan ja sitä tutkitaan. Koska se on tullut pääministeriltä joka on politiikassa, ainakin Suomessa, tärkein vakanssi. Ei kannata kertoilla ’muunneltua totuutta’. Ei siis kannata valehdella. Aina löytyy joku, jolla on tieto. Kuten Antin tapauksessa tapahtui. Luottamus meni. Ja Antti sai mennä. Piti käydä Mäntyniemessä kertomassa Niinistön Salelle että ei tämä nyt oikein onnistunut. Taidan lähteä menemään.

Jatketaan menemisillä. Maanantaina kuulimme toisenkin suuren uutisen. Sunrise Avenue -yhtye lopettaa. Yhtye tekee viimeisen kiertueensa ensi kesänä huipentaen sen Helsingin Olympiastadionille vihoviimeiseen keikkaan 15.08.2020.

Miksi joku puolivanha eläkeläinen kirjoittaa jonkun rockbändin lopettamispäätöksestä blogiinsa? Monestakin syystä, joista ensimmäisen mainitsin jo tuolla alussa. Koska en yhtään tiennyt mitä tänään tuotan. Ja koska Sunrise Avenue on/oli iso asia. Se on iso bändi, jonka suosion suuruutta ei välttämättä edes tajuta Suomessa. Orkesteri on käsittämättömän suosittu Keski-Euroopan saksankielisissä maissa. Se esiintyy suurilla stadioneilla, bändin Hollywood Hills -kappale oli Saksan soitetuin ja striimatuin biisi vuonna 2018 ja solisti Samu Haber on yksi Saksan Voice of Germanyn tuomareista. Se on iso asia kun näin iso bändi kertoo lopettavansa. Ja siksi se eläkeläinen kirjoittaa aiheesta blogiinsa. Sitä paitsi, Sunrise Avenue on ainoa suomalaisyhtye, jonka musiikkia olen kuullut Kroatian radiossa. Jota en kylläkään ihan kauheasti kuuntele. Vaan olihan se mukava tunne olla Tommyssa ostamassa vihanneksia kun ämyreistä kaikui ’Bye bye Hollywood Hills, I’m gonna miss you.’ Valitettavasti ei ollut Suomen lippua jota heilutella.

Näin. Saatiinhan me intewebbiin juttua tänäänkin vaikka alussa oli hieman vaikeaa. Toivottavasti jaksoitte laahata läpi juttujen. Lupaan koittaa keksiä jotain ihan oikeaa asiaa perjantaille. Kun vedetään viikko kasaan. Kun on itsenäisyyspäivä. Tulkaapa silloin takaisin.            

2. joulu, 2019

Kastel Stari

11 - 16 C

Pilvistä, sadetta. Keltainen varoitus tuulesta ja vesisateesta.

 

Koska eilen alkoi joulukuu eikä itse juhlaankaan ole enää kuin kolmisen viikkoa, lienee syytä esitellä yksi tähän vuodenaikaan oleellisesti liittyvä henkilö. Olento. Hahmo. En minä tiedä mikä. Nimittäin tonttu.

Yle Areenassa alkoi sunnuntaina Tonttuakatemia. Koulu, josta valmistuu tonttuja. Luonnollisesti. Ensimmäisessä jaksossa, koulun ensimmäisenä päivänä, käynnistettiin Perheiden tarkkailu, urkinta ja tiedustelun erikoisyksikkö (PUTTE). Se on laite, jonka käyttöön tulevia tonttuja koulutetaan. Sillä voidaan tutkia mm. lasten kiltteysasteita. Tonttuakatemian koulutusohjelmasta tai tuntikehyksestä en valitettavasti tiedä enempää, enhän ole ehtinyt katsomaan vielä kuin ensimmäisen jakson. Se toinenkin, se tämänpäiväinen, on vielä katsomatta.  

Tonttuoppilas Kaneli oli koulumatkalla kohti ensimmäistä koulupäiväänsä. Hän osui vahingossa peikkoon nimeltä Peikko koska tämä seisoi keskellä mäkeä ja Kaneli tuli sitä pulkalla alas. Peikko oli eksynyt matkalla Peikkometsään. Törmäys katkaisi Peikon hännän mikä tarkoittaa sitä, ettei hän pääsisi takaisin Peikkometsään. Hännät kun ovat peikoille todella tärkeitä. Kuulemma. Niinpä Kaneli joutui ottamaan Peikon mukaansa akatemiaan, vaikka peikkojen tuonti Tonttuakatemiaan on jyrkästi kielletty. Ajatus on, että Joulupukki osaisi neuvoa miten hännän saa asennettua takaisin. Vaan ei ollut Joulupukki, tietenkään, akatemiassa. Mitäpä se siellä hengailisi. Niinpä Peikon piti jäädä akatemiaan oppilaaksi. Salaa. Vaikka onkin peikko. Kunhan muistaa pitää häntänsä, siis myös sen irronneen osan, piilossa.

Koulu alkoi joten Kaneli ja Peikko, jolle keksittiin pikaisesti peitenimi Persilja, suuntasivat ensimmäiselle tunnille. Lupaan pitää teidät ajan tasalla siitä kuinka peikko pärjää tonttujen seassa ja mitä tapahtuu. Tuskin maltan odottaa, että pääsen katsomaan seuraavan jakson. Sen tämänpäiväisen. Ihan kohta.  

Tonttuakatemiasta innostuneena päätin tutkia tonttuja hieman tarkemmin. Aluksi täytyy selventää perusasiat. Tehdä ero peikkojen ja tonttujen välillä.

Peikot ovat aina olleet pahiksia, ne on usein yhdistetty paholaiseen ja pikku piruihin. Onpa peikot aikoinaan, 1100-1300 -luvulla, mainittu jopa lakitekstissä. Tuolloin säädettiin laissa, että peikkojen herättäminen pakanuuden harjoittamiseksi on vakava rikos ja verrattavissa esimerkiksi väkisinmakaamiseen. Että annetaan niiden peikkojen vaan olla.

Nykyisin asenteet on laimentuneet. Mainittakoon nyt vaikka Rölli -peikko, joka on sangen leppoisa otus tai Hugo -peikko, jonka vanhemmat lukijat saattavat muistaa Taru Valkeapään vetämästä televisio-ohjelmasta yhdeksänkymmenluvulta. Semmoinen tyyppi kuin Muumipeikko on myös melkoisen suosittu eikä muistuta ulkoiselta olemukseltaan perinteistä peikkoa lainkaan.

Vaan eipä tontutkaan ihan aina varsinaisia suosikkeja ole olleet. Eivät myöskään aivan puhtaita pulmusia. Kristinusko taisteli tonttuja vastaan 1400-1500 luvulla koska ihmiset uskoivat haltijatonttuihin ja kirkko piti näitä kilpailijoina Jumalalle. Tonttuja koitettiin jopa häätää taloista pappien toimesta. Menestys ei vaan ollut kovin hääppöinen sillä tuolta ajalta on löytynyt turhautuneiden pappien kirjoituksia, että ponnekkaista häätötoimenpiteistä huolimatta, ihmiset uskovat yhä tonttuihin. Niinpä näitä ei-käännynnäisiä alettiin poltella rovioilla. Oppivatpa olemaan.

Tonttuja on monenlaisia. Mainittakoon tässä nyt koti-, sauna- ja joulutonttu. Näiden lisäksi on vielä se yksi, joka toimii juuri tällä hetkellä tätä kirjoittaessani, ainakin vielä, Suomen pääministerinä. No ei vaan, tontuthan ovat sympaattisia.

Paitsi eivät ihan kaikki. Asiakirjat mainitsevat kotitonttujen olevan hyvinkin oikukkaita ja äkkipikaisia. Heitä pitää lahjoa ja pitää hyvällä tuulella. Kotitontut odottavat saavansa kodissaan asuvilta ihmisiltä ruokaa ja juomaa. Mieluiten olutta. Kertovat asioista perillä olevat lähteet. Jos tavaraa ei tule ajoissa tai riittävästi, tonttu saattaa nostaa kytkintä. Lähteä menemään. Sen jälkeen talo ei menesty, sato ei kasva ja kaikki menee muutenkin pieleen. Kotitontut tykkäävät asustella ja oleskella yleensä tietyissä, heille mieluisissa paikoissa. Kerrotaan tontuista, jotka tykkäävät asua vaikkapa uuninpankolla. Jos sinne sitten joku yrittää kivuta, tunkeilija kipataan alas niin että useammankin jalan tai käden kerrotaan katkenneen. Tämä on minun paikka, turha tänne on tulla. Varsinkin jos ei ole olutta mukana. Siis tontulle.

Tunnetuin tonttulaji, ainakin nykyisin, lienee joulutonttu. Hän on myös tonttugenren tuorein tapaus. Joulutonttu keksittiin nimittäin vasta vuonna 1836 Tanskassa. Constantin Hansen -niminen tyyppi, joka asui tuolloin Roomassa, koristeli kotinsa paperista leikatuilla punanuttuisilla joulutontuilla. Joulun viettoon tulleet vieraat ihastuivat koristeisiin ja eräs tanskalainen kirjoitti tontuista kirjeen kotiin Tanskaan. Kirje julkaistiin lehdessä ja näin puurolautasen ympärillä tanssivat tontut alkoivat levitä ensin Tanskassa, sittemmin ympäri maailmaa. Suomeen tonttu saapui saksalaisten ja ruotsalaisten joulukorttien mukana. Mainittakoon kuriositeettina näinä tasa-arvon aikoina, että ensimmäinen tonttutyttö esiintyi vuonna 1850.    

Joulutontut löysivät duunia 1900 -luvun alkupuolella, jolloin niistä tuli Joulupukin apulaisia ja joita nykyään koulutetaan alussa mainitussa Tonttuakatemiassa. Tontuista tuli siis niitä juuri nyt tähän vuodenaikaan nurkissa hiiviskeleviä ja ikkunoista kurkkivia tyyppejä, jotka raportoivat sitten asioista eteenpäin Joulupukille. Joten muistakaapa, ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa. Eikä se tällä kertaa ole naapurin Reiska. Toivottavasti.

Ai niin, lopuksi. On vielä yksi, hyvin huonosti tunnettu ja hyvin harvinainen tonttu/haltijalaji. Nimittäin wuppikset. Niitä ei näe, koe eikä tunnista kuin hyvin harvat tyypit. Wuppikset keskittyvät suojelemaan itse valitsemiaan ihmisiä, pitämään näiden elämän järjestyksessä ja ajamaan möröt pois. Minulla on hyllyn päällä oma wuppis (kuvassa oikealla alhaalla) ja kuva portista joka vie heidän asuinpaikkaansa (kuva vasemmalla alhaalla) heidän omassa kaupungissaan. Sen nimi on Wuppertal ja se sijaitsee Saksassa.

Näin tähän joulukuun alkuun. Mitähän sitä sitten keskiviikolle keksisi….. tulkaapa kurkkaamaan. Jospa sitä joku juttu silloinkin irtoaisi. Nähdään tuolloin.