20. heinä, 2020

 

SIVUSTON YLLÄPITO PÄÄTTYY PERJANTAINA 31.07.2020

UUSI SIVUSTO LÖYTYY OSOITTEESTA

www.kroatianuutiset.fi

Nähdään siellä!

8. touko, 2020

Kastel Stari

12 - 22 C

Aurinkoista

 

Kaikki alkoi aikoinaan Ressun lukiossa. Heräsin koulussa siihen että voin, ja minulla on kyky, ilmaista itseäni kirjoittamalla. En ole koskaan osannut piirtää enkä todellakaan laulaa, mutta lukiossa ymmärsin, kiitos legendaarisen äidinkielen lehtori Hannu Rajaksen, että minun keinoni toteuttaa itseäni on teksti. Kynä, tarinat, jutut. Tunne vahvistui kun pääsin kesäduuniin Tekniikan Maailma -lehteen. Toki vain tsuppariksi, mutta näin, koin ja aistin sen tunteen mikä toimituksessa vallitsi. Koin minkälaista se on kun työskentelee luovien ihmisten kanssa. Kirjoittavien toimittajien, valokuvaajien, taittajien. Opin tavan tehdä töitä. Kenties hieman vääristyneen ja kieroutuneen, mutta tapa se sekin on.  

Olen kirjoittanut aina. Kirjoittamisesta on aikojen saatossa tullut osa minua. Osa minun persoonallisuuttani, iso osa elämääni. Olen kirjoittanut juttuja erilaisiin julkaisuihin, eri alustoille, eri formaatteihin. Pääsääntöisesti tekstini on ollut omalähtöistä, olen kirjoittanut ja kertoillut omasta elämästäni, mutta olen matkan varrella päässyt tuottamaan tekstiä myös tilattuna, eri lehtiin, eri organisaatioille ja yrityksille. Olen kirjoittanut lehtijuttuja, olen toiminut tapahtumien tiedottajana, hoidellut urheiluseurojen julkisuuskuvaa, sisäistä tiedotusta ja yhteyksiä lehdistöön. Ammattia en tekstin tuottamisesta itselleni ikinä valitettavasti saanut, mutta se menkööt alati kasvavaan ‘tein väärän valinnan elämässä’ pinoon. Jälkeenpäin olen useammankin kerran harmitellut sitä etten nuorena hakeutunut alan opintojen pariin. Enkä sitten kun vihdoin hakeuduin, suorittanut niitä viestinnän opintoja loppuun. Humps. Sinne samaan pinoon vaan sekin.

Blogeja olen kirjoittanut käytännössä aina. Minulla on ollut jonkinlainen blogi jollain alustalla reilut kaksikymmentä vuotta. Plus miinus pari vuotta. Olen kirjoittanut omalla nimellä, olen kirjoittanut salanimellä, olen kirjoittanut omasta elämästä mutta myös kaikenmaailman muista jutuista ja henkilöistä. Olen siis tottunut pyörittelemään päässäni ideoita, aiheita, lähestymiskulmia, näkökantoja. Kirjoittaminen kun ei ole pelkästään sitä että istahdat koneen ääreen ja  alat paukuttaa, se on myös etukäteissuunnittelua, miettimistä, hahmottelua. Joskus jopa valokuvaamista. Ainakin minulle. Sen lisäksi se on, edelleen siis minulle, myös itsensä toteuttamista. Se on omien mielipiteiden esille tuomista, jossain mielessä myös oman persoonan esittelyä. Vaikka lopputulos ei aina siltä ole näyttänyt, tämänkin blogin tekstit ovat usein olleet suunniteltua ja mietittyjä. Joskus toisinaan jopa käsikirjoitettuja. Uskokaa tai älkää. 

Aloitin tämän blogin, tällä alustalla ja tällä aiheella, 26. tammikuuta vuonna 2016. Neljä vuotta, kolme kuukautta ja kaksitoista päivää sitten. Minulla oli tuolloin eläkepaperit vetämässä ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, haave siitä että jos pääsen sujahtamaan eläkkeelle, sujahdan samantien ulos Suomesta. Minulla oli unelma siitä kahvikupista etelänmaan valkoiseksi kalkitun vanhan kaupungin kahvilan terassilla. Niinpä rakensin blogin sillä perusajatuksella että kerron projektista. Että pidän eräänlaista julkista päiväkirjaa. Puran paperille miten unelma toteutui. Minkälaisia haasteita eteen pompsahtelee, miten homma etenee. Kerron omista fiiliksistä pitkin muuttorumbaa. Ja kun sitten lopulta pääsen perille, kun sitten lopulta olen palmun alla, kerron elämästäni siellä. Siis täällä. Ja näin olen tehnyt. Olen kirjoittanut siitä kun asiat aikoinaan ratkesivat Suomessa, siitä tunteesta kun se odotettu eläkepäätös tuli, olen kirjoittanut mitä kaikkea varsinainen muuttaminen edellytti, kertonut reissusta tänne ja lopulta elämästäni täällä. Olen ihmetellyt, hämmästellyt, ihastellut, joskus jopa haltioitunut Kroatiasta, kroatialaisista ja dalmatialaisesta tavasta suhtautua elämään. Olen avannut omaa elämääni. Olen kirjoittanut sitä julkista päiväkirjaa. 

Siinä sivussa olen toiminut, tai ainakin kokenut toimivani, eräänlaisena infotauluna. Minulta on kyselty, ja olen vastaillut, kysymyksiin Kroatiasta, Dalmatiasta, ihmisistä ja elämästä täällä. Kun elämä oli vielä entisellään, kun ihmiset vielä matkustivat, olen pyrkinyt antamaan vinkkejä lomalle tänne, suosittelemaan asioita. Olenpa joskus tainnut hieman jopa promota näitä omia huudeja ja palveluita. Mutta se sallittakoot, ovathan nekin osa elämääni. Ja tämä blogi minun. Jonne olen saanut, ainakin pääsääntöisesti, kirjoittaa juuri sitä, juuri niistä aiheista, joista olen halunnut ja katsonut aiheelliseksi kirjoittaa. Minulle tärkeistä aiheista. 

Olen, tai me olemme yhdessä, tehneet pitkän matkan. Matka on ollut pitkä niin fyysisesti, reilut 2.500 kilometriä sykkivän iloisesta Ylivieskasta tänne palmun alle Kaštel Stariin, mutta ennen kaikkea se on ollut pitkä henkisesti. Blogi on kehittynyt, jutut ovat kehittyneet, joskus heikkoina hetkinä toivon että olisin itsekin kehittynyt, edes hieman, siinä sivussa. Matka on ollut pitkä, mutta se on ollut myös palkitseva. Vaikka olen kirjoittanut asioista pitkälti itselleni, on ollut erinomaisen palkitsevaa että jutut ovat kiinnostaneet. Löytäneet yleisön. Muistan kun aikoinani, blogin alkuvaiheessa, olin innoissani kun viikoittainen lukijamäärä ylitti sata henkeä. Sitten meni viisi sataa ja lopulta tuhat. Taisin riemuissani kirjoittaa jopa jutun kun se tuhannes lukija napsahti plakkariin. Eikä kehitys siihen pysähtynyt. Nyt, tänä keväänä, teitä lukijoita on ollut tasaisesti 9.000-10.000 yksilöä viikossa. Ennätyksen teimme, siis me yhdessä, pari viikkoa sitten 17.-24.04. välisellä viikolla jolloin teitä lukijoita oli vaatimattomat 11.394 henkeä. Viikossa. Se tekee  hieman reilut 1.600 ihmistä päivässä. Uskomatonta. Ja vetää hiljaiseksi. Nöyräksi ja kiitolliseksi. Kiitos kaikille. Ihan jokaiselle. Jopa niille jotka ovat olleet täällä asenteelle ‘vittu mitä paskaa.’ Koska heitäkin on ollut.

En ole koskaan kaupallistanut blogiani. En ole myynyt juttujani, en ole kirjoittanut sopimuksesta tai rahasta mitään. Olen toki kirjoittanut aiheista jotka ovat tärkeitä minulle, kirjoittanut joskus aiheista joiden olen uskonut auttavan ystäviä projekteissaan ja tavoitteissaan. Asioista jotka ovat olleet minun mielestä hyviä, järkeviä ja toimivia. En ole siis juurikaan hyötynyt, enkä hyödyntänyt, tätä alustaa kuten joku joskus on minua ohjeistanut tekemään. En vaan ole jaksanut. Olen kirjoittanut pitkälti pitääkseni oman pääni kasassa. Ja koska pidän tästä hommasta. Koska kirjoittaminen on pala minua. Hyvin suuri pala. 

Aika aikansa kutakin. Blogi on tullut tiensä päähän. Muutto on tehty ja elämä palmujen alla asettunut paikoilleen. Muuttunut tavallisen eläkeläisen tavallisen tylsäksi elämäksi. Jossa ei juurikaan tapahdu mitään. Siksi blogi, tässä formaatissa ja tämän tyyppisenä, on tehnyt tehtävänsä. Ja hiljenee. Jätän kotisivuni, joista blogi on ollut yksi osa, edelleen julkiseksi. Kehittelen sivuja hiljalleen, kenties keksin jonkinlaisia uusia välilehtiä, uutta informaatiota tai uusia juttuja jonnekin. Tai sitten en. Ei voi tietää. Mutta sen tiedän, että blogin päivittäminen loppuu tänään perjantaina 08.05.2020 tähän julkaisuun. Taulu on tyhjä.  Mutta minuun saa, ja pitää, olla yhteydessä edelleen, minulta saa edelleen kysellä juttuja ja asioita. Jos joku haluaa tekstiä jonnekin, silloinkin saa olla yhteydessä. Minä tuotan. Yhteystiedot löytyvät näiltä sivuilta. 

Voi olla että pompsahdan jossain, joskus, jollain formaatilla taas linjoille, mutta nyt, ainakin vähäksi aikaa, Kastela vaikenee. Raskain mielin. Kyynel silmässä. Ihan oikeasti, uskotte tai ette, tämä ei ole helppo päätös. Ei lainkaan eikä sinne päinkään. Tuntuu vähän kuin joutuisi jättämään oman lapsensa yksin maailmaan. Tuntuu aivan kauhealta painaa tuota enteriä vihoviimeisen kerran ja jättää tämä, neljän vuoden aikana minulle rakkaaksi muodostunut projekti. Jättää teidät. 

Voikaa hyvin. Pitäkää huolta toisistanne. Ja kun rajat vihdoin aukeavat, kun poikkeustila joskus päättyy, tulkaa lomalle. Ja tulkaa moikkaamaan. Nyt se on moro. 

Mä sanon nyt viimeisen sanani ja se on…. öö ei, vaan hei. 

 

6. touko, 2020

Kastel Stari

13 - 20 C

Vaihtelevaa pilvisyyttä, sadekuuroja

 

Oikein paljon kiitoksia maanantain blogin palautteista. Pysyvä muutto ulkomaille tuntui herättävän kiinnostusta. Että mitä, miten ja miksi? Olen kirjoitellut aiheesta muutaman kerran aiemminkin, mutta koska uusia lukijoita on tullut melkoinen määrä eikä kukaan jaksa kahlata koko blogiarkistoa taaksepäin läpi löytääkseen vastauksia, käydään nyt kertaalleen, jälleen kerran, minun tarina läpi. Korostan että kyseessä on minun, ja vain minun, tarina. Jokaisella maastamuuttaneella on taatusti omat motiivit, kokemukset ja mielipiteet. Minulla homma meni näin.

Asun ja elän Kroatiassa. Joka sinänsä on jännä juttu, sillä ennen tänne muuttoa en tiennyt maasta yhtään mitään. Toki tiesin että moinen maa möllöttää Välimeren rannikolla, ihmiset käyvät siellä lomilla mutta henkilökohtaisesti minulla ei ollut minkäänlaisia mielikuvia, ei edes asenteita. Kroatiaa kohtaan. En tiennyt ihmisistä, en ilmastosta, en hintatasosta enkä infrasta. Täytyi siis tutkailla. Joten tutkin, tein suuria hakuja netissä, keskustelin maassa jo asuvien erimaalaisten expatsien kanssa erilaisissa keskustelupalstoilla, koitin löytää tietoja asunnoista, hinnoista, tavasta elää, kaikesta mahdollisesta. Ja muutamasta mahdottomasta.  Täytyy jälleen kerran lähettää suuri kiitos tyypille joka aikoinaan keksi internetin. Hänen keksintönsä auttoi paljon tässä hommassa. Olisi saattanut olla himpun verran hankalampaa muodostaa kokonaiskuvaa, yksityiskohtien löytämisestä puhumattakaan, jos olisin joutunut etsimään tietoa kirjoista tai mikrofilmiltä. Heh. Onneksi on ATK.

Lopulta päädyin siihen, että muutan kaikista maailman maista juuri Kroatiaan. Päätös perustui useampaa excell -taulukkoon joissa vertailin minulle tärkeitä asioita kuten infran toimivuutta,terveydenhoitoa, ilmastoa, hinta- ja vuokratasoa. Lisäksi kuuntelin herkällä korvalla, aivan kuten Suomen hallitus kuuntelee asiantuntijoita koronakriisissä, maassa jo asuvien kokemuksia minkälaista elämä ihan oikeasti täällä on. Kannattaa muuten suhtautua lievällä varauksella näihin jos joskus olette samassa tilanteessa. Ne kun saattavat jossain tapauksissa olla hieman ‘kaunistelevia’. Sillä kukapa se nyt omaa asuinmaataan kovin kauheasti haluaisi arvostella. Varsinkin jos on valinnut sen täysin vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan.

Kun periaatepäätös oli valmis, taustat selvitetty niin pitkälle kun se etänä oli mahdollista ja eläkepäätös vihdoin taskussa, alkoi yksityiskohtien säätö. Millä ja mitä reittejä matkustetaan, mitä otetaan mukaan, missä asutaan matkalla, mikä osa maasta kiinnostaa, mistä asunto. Olihan noita kaikenlaisia pikku juttuja ratkottavan. Minä aloitin asunnosta. Etsin kämpän itselleni. Joka sitten loppupeleissä määräsi myös sen, että minne muutan. Olin ehtinyt selvittää, että Kroatiassa on kaksi säävyöhykettä, pohjoisessa mannermainen, täällä rannikolla välimeren ilmasto. Eikä minua juurikaan kiinnostanut muuttaa sateisesta ja harmaan Suomesta sateiseen ja harmaaseen Kroatiaan. Päätin suunnata kohti välimeren ilmastoa. Siksi nokka kohti rannikkoa ja etelää. Josta löytyi asunto, tämä asunto josta tätäkin juttua tänä aamuna naputtelen. Päädyin siis, oikeastaan aivan vahingossa ilman sen suurempaa etukäteissuunnittelua, Dalmatiaan, tähän kaupunkiin ja juuri tähän kylään. Jossa olen viihtynyt ihan kohta jo neljä vuotta. 

Summasummarum, tiedän että tätäkin blogia lukee moni joka haaveilee joskus muuttavansa jonnekin lämpimään. Ja odottaa aina silloin tällöin, kaiken muun höpinän ohella, saavansa vaikkapa täältä vinkkejä aiheeseen. Niitä tulee nyt. En mene yksityiskohtiin, en mene edes siihen että minne sitä muuttoa kannattaisi harkita. Jokaisella on omat toiveensa, omat unelmansa, omat halunsa ja haaveensa. Maita, kohteita, kaupunkeja ja kyliä vertailemalla löytyy taatusti se oma kohde. Valintaa helpottaa paljon toki jos on käynyt paikkakunnalla, tai edes maassa, etukäteen. Minä en ollut, eikä minulla, kuten todettu, ollut minkäänlaista käsitystä mihin olen muuttamassa. Pomppasin  suoraan syvään päähän. Vieläpä silmät tiukasti kiinni. 

Kun se maa sitten on valittu ja muutto suoritettu, kannattaa huomioida, että maailma, eikä elämä, ole samanlaista kuin se oli siellä kotona Suomessa. Eikä se ole samanlaista kuin se oli silloin kun olitte lomalla siellä mihin juuri olette muuttaneet. Te olette muuttaneet uuteen kulttuuriin, uuteen ympäristöön, keskelle uusia tapoja ja ihmisiä. Jotka puhuvat vielä jotain ihmeellistä, omituista kieltä.  Matkatavaroihin kannattaa, ihan oikeasti,  pakata melkoinen paketti avointa mieltä, pitkää pinnaa ja uteliaisuutta. Ja karsia liian suuret odotukset. Sillä arki on arkea vaikka ulkona paistaa aurinko ja turkoosi meri liplattaa vieressä. Elämän realiteetit iskevät aivan samalla tavalla palmun alla kuin ne iskevät siellä kotikoivun varjossa.

Kannattiko. Jälleen kerran, puhtaasti, vain ja ainoastaan, pelkästään omasta puolesta. Kyllä kannatti. Olin haaveillut asumisesta jossain etelässä jo niin pitkään että olin tavallaan jo tottunut asiaan. Olin valmis. Vaikkakin, totuuden nimessä, täytyy tunnustaa että tietynlaisia kulttuurieroihin on törmätty, muutaman kerran on pinna ollut todella tiukoilla, muutaman kerran ei ole voinut muuta kuin pyöritellä päätä ja poistua paikalta. Joskus asiat vaan ovat olleet liian käsittämättömiä ja välimerellisiä. Tai dalmatialaisia. Pitkä pinna, huumori ja avoin mieli auttavat pitkälle. Kaikkeen tottuu. Ja melko moneen asiaan on helppo sujahtaa mukaan. Kuten vaikkapa paikalliseen pomalo -elintapaan, joka lyhyesti tarkoittaa sitä, että aika on vain muodollisuus. Kaikki tapahtuu, mutta kaikki tapahtuu hitaasti. Peruspohjoismaalaiselle, joka on tottunut jämpiyiteen ja aikatauluihin, tämän sisäistäminen on tuottanut muutaman kerran hieman tuskaa. Mutta olen, väittäisin, hiljalleen omaksumassa kroonisen myöhästelyn. Ja muutenkin melko letkeän tavan suhtautua asioihin. 

Oli tarkoitus kertoa muutosta lämpimään lyhyesti, muutamalla kappaleella, mutta näyttäisi että tarinaa hieman rönsysi. Taas. Mutta menkööt nyt sitten kun olette kyselleet. Tälle päivälle ei taida siis olla enää jäljellä muuta kuin perinteinen koronakatsaus. Joka kertoo tänään, että maanantaina uusia tartuntoja Kroatiassa oli viisi, eilen 11. Menehtyneitä alkuviikon aikana on ollut valitettavasti neljä henkeä. Sairastuneiden kokonaismäärä tänä aamuna on 2.112 kappaletta. 

Kroatia availee yhteiskuntaa hiljalleen. Aivan kuten Suomikin. Tuosta Suomen avautumisesta olisi ollut paljonkin juttua ja mielipiteitä, mutta kun tarina lähti laukalle tuossa edellä, kommentointi jää tältä erää. Toteanpa vain että Suomen valitsema testaa, jäljitä, eristä ja hoida strategia lisättynä THL:n virallisella kannalla siitä ettei pandemiaa voida tukahduttaa vaan sitä pitää hidastaa, eikä tehdä sitäkään liian nopeasti, on mielenkiintoinen. Se kun muistuttaa huolestuttavan paljon Ruotsin omaksumaa laumaimmuniteettiajatusta. Joka on herättänyt paljon huomiota ympäri maailmaa lähinnä kuolleisuusluvuillaan. Kaiken lisäksi THL:n hylkäämästä tukahduttamisstrategiasta löytyy useampikin onnistunut esimerkki. Kuten vaikkapa Kroatia. Tai Australia, Uusi-Seelanti, Norja, Itävalta, Kreikka, Slovenia, Islanti ja Slovakia. Ihan vain muutama esimerkki mainitakseni.  Olkookin että siitä kuka on tehnyt oikeat toimet ja kuka on tehnyt ne oikeaan aikaan, siitähän ei vielä kukaan osaa sanoa. Arvioinnin aika on vasta kun pandemia on kunnolla, ja oikeasti, selätetty.

Näin tänään. Hieman erilainen juttu kuin etukäteen suunnittelin. Mutta sellaista se elämä on. Se ei se aina mene niin kuin suunniteltu. Mutta onneksi menee. Vaikkakin hitaasti. Ainakin täällä Dalmatiassa. 

Pitäkää toisistanne huolta. Ja tulkaa takaisin kurkkaamaan kuinka juttu rönsyilee perjantaina.

 

4. touko, 2020

Kastel Stari

10 - 22 C

Aurinkoista

 

Tervetuloa toukokuuhun. Tätä kirjoittaessani on vaput juhlittu, kuukausi vaihdettu ja ollaan kovaa vauhtia matkalla kohti äitienpäivää, helatorstaita, heleää helluntaita, mitä näitä tässä kuussa nyt onkaan. Toivottavasti olemme matkalla myös kohti hieman koronasta vapaampaa tulevaisuutta. Onhan sitä tässä jo kärvistelty. 

Tämän pienen pienen aasinsillan kautta Kroatian koronatilanteen päivitys maanantaille: perjantaina uusia tapauksia yhdeksän, lauantaina kolme ja sunnuntaina kahdeksan. Sairastuneiden kokonaismäärä on tänään 2.096 henkeä. Vaikka uusien tartuntojen määrä näyttäisi olevan hiipumassa, lähes loppumassa, tauti niittää yhä satoaan. Koronaan menehtyi viikonlopun aikana yhteensä 10 ihmistä. Valitettavasti.

Maailma odottaa aikaa kun tauti on ohi ja pääsemme jatkamaan niin normaalia elämää kuin se kaiken tämän jälkeen on mahdollista. Kroatian viranomaiset ovat olleet melko johdonmukaisia rajoittavissa, ja sen jälkeen myös purkavissa, toimissaan. Suomessa hallitus kuuntelee ‘herkällä korvalla’ lähinnä Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta, sielläkin pitkälti vain Mika Salmista. Molempien lausunnot ja ennusteet ovat olleet ajoittain hyvinkin poukkoilevia. Ainakin näin ulkopuolisen silmin katsottuna. Siksi onkin virkistävää välillä kurkata myös muiden instanssien arvioihin taudin käyttäytymisestä. 

Singaporen, joka muuten on yksi parhaiten koronan kanssa pärjännyt maa, yliopisto on laatinut mallinnuksen joka kuvaa koronan päättymistä eri maissa. Ennusteessa on käytetty tietoa sekä nykyisestä että aiemmista pandemioista, sillä covid-19:n kehitys ei ole täysin sattumanvaraista. Se käyttäytyy aivan kuten muutkin, jo tunnetut, pandemiat. Siksi sitä kykenee myös ennustamaan. Toisin kuin THL kertoo.

Tämän mallin mukaan pandemian elinkaari alkaa puhkeamisella jota seuraa kiihdytysvaihe. Tämän jälkeen saavutetaan käännepiste, jonka jälkeen alkaa hidastuminen. Sitten pandemia pysähtyy. Elinkaari vaihtelee maittain riippuen mm. hallituksen ja yksilöiden toimista. Singapore ennustaa tämän mallinnuksen pohjalta että niin Kroatiassa kuin Suomessa koronan käännepiste on jo ohi. Käänne tapahtui täällä 02.04. ja Suomessa 11.04. Nyt ollaan siis hidastumisvaiheessa ja koronan pitäisi olla ohi Kroatian osalta 13. kesäkuuta, Suomen osalta 26 elokuuta. Joka kuulostaisi aika mukavalta.  

Sitten jotain aivan muuta. Kun elämme vaikeita poikkeusaikoja, tekee hyvää haaveilla. Miettiä niitä vanhoja haaveita jotka ovat jo toteutuneet. Niitä suuria elämään vaikuttavia, tai vaikuttaneita, tapahtumia. Meillä kaikilla on toiveita, toivomme  että lapsillamme on kaikki hyvin, pysymme terveinä tai että voitamme lotossa, mutta nuo ovat ‘vain’ toiveita. Kun puhun haaveista, puhun suuremmista asioista. Puhun asioista joihin voi itse vaikuttaa, jotka voi itse omilla toimillaan toteuttaa. Joskus se vaatii onnea, joskus rohkeutta, toisinaan jopa tyhmänrohkeutta, mutta kun sen haaveen saa sitten joskus valmiiksi, kun se vihdoin toteutuu, tunne on sanoinkuvaamaton. Tiedän sen ihan omasta kokemuksesta. 

Katsotaanpa. Elämäni varrelle on taatusti osunut haaveita jotka eivät ole toteutuneet. Joihin en ole kyennyt. Tai onni ei ole potkinut. Onneksi suuri osa näistä on vaipunut unholaan. Mutta on matkan varrelle osunut myös muutama onnistuminen. Haave joka on toteutunut. Joko hirveällä tuurilla tai tyhmänrohkealla toiminnalla. 

Olen haaveillut oikeastaan niin kauan kuin muistan, että jos/kun joskus pääsen eläkkeelle, muutan jonnekin etelään. Haaveilin aikoinani Suomen marraskuisista viistoräntäsateista kärsiessäni kuinka istuisin valkoiseksi kalkittujen talojen keskellä jossain lämpimässä maassa jonkun pikkukylän vanhan kaupungin terassilla kahvia nauttien ja ohikulkevia ihmisiä katsellen. Sitten kolahti postiluukku ja sieltä tipahti kirje joka kertoi että olen eläkkeellä. Että olen epäkurantti eikä minulla ole enää käyttöä työmarkkinoilla. Apua. Oli tullut hetki toteuttaa toive. Unelma. Haave.

Päätin lähteä. Päätin muuttaa sinne etelään. Toteuttaa haaveeni. Moni sanoi että oletpas sinä rohkea. Kuinka uskallat jättää kaiken ja lähteä jonnekin jossa et ole ikinä käynyt, muuttaa maahan jota et tunne etkä käytännössä tiedä yhtään mitään? Minulle se oli helppoa. Enkä tuntenut itseäni mitenkään erityisen rohkeaksi. Minähän toteutin vain haavettani. Unelmaa jonka olin miettinyt niin montaa kertaa läpi, suunnitellut niin tarkasti että kun vihdoin tilaisuus avautui, se ei vaatinut enää muuta kuin toimintaa. Jota suoritin. Kamat autoon ja nokka kohti tulevaisuutta. 

En löytänyt itseäni istumassa valkoiseksi kalkitussa vanhassa kaupungissa. Sen sijaan löysin elämäntavan joka sopii minulle, löysin asenteen että asiat, oikeastaan koko elämän, voi ottaa hyvinkin rennosti ja silti kaikki sujuu. Löysin stressivapaan tavan suorittaa olemista. Ja juu, toki löysin myös ne terassit joilla istuskella, en vanhasta kaupungista vaan meren rannalta. Pääasia on kuitenkin se, että toteutin haaveeni. Yhden unelmani. Enkä ole, ohimeneviä epätoivon hetkiä lukuunottamatta, pahemmin katunut. Enkä katsonut taakseni. Paitsi silloin tällöin Ylivieskaan.  

Ok, elän siis unelmaani. Elän sitä elämää josta haaveilin, elän paikassa jota varten ihmiset säästävät päästäkseen tänne lomalle, päästäkseen siihen ympäristöön jossa minä elän ihan tätä minun arkista elämää. Joka rullaa painollaan ilman suurempaa valittamista. Vaan aina joskus jostain kurkkaa yksinäisyys. Olisi mukava löytää rinnalle joku jonka kanssa jakaa tätä unelmaa. Tavalla tai toisella. Haave. Iso haave. 

Juttelin aikoinaan netissä erään ihmisen kanssa. Hän kyseli ja minä annoin ohjeita, opastin ja autoin häntä suunnitelmissaan. Jotka johtivat sitten siihen että hän saapui tänne meidän kylään niitä toteuttamaan. Koska olin niin ohjeistanut. Ohjeistanut ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia. Koitti kotiinlähdön aika, mitään ei ollut tapahtunut, mutta yhteys säilyi. Ja syveni. Kiitos vaan tyypille joka on keksinyt internetin, pikaviestimet ja videopuhelut. Tuli uusi kesä, tuli uusi vierailu. Silloin taisi olla jo muutama taka-ajatuskin. Jotka johtivat sitten yhteen asiaan joka johti toiseen. Ja kaikki nämä yhdessä lopulta siihen, että haave, jonka en uskonut enää tässä iässä ikinä tapahtuvan, tapahtui. Jos oli ensimmäinen haave, muutto tänne, määrätietoisen työn ansiota, tämä toinen oli aivan puhtaasti järjettömän törkeän tuurin, onnen ja muutaman sattuman ansioita. Mutta kyllä se joskus näemmä risukasaankin… 

Nyt painin, siis unelmoin, seuraavaan haaveen parissa. Se lienee muhinut aikansa takaraivossa, kehittynyt ja kasvanut siellä, mutta ei ole ollut vielä kypsä pomppaamaan esiin. Nyt, oikeastaan ihan viime aikoina, se on vihdoin alkanut saada jonkinlaista hahmoa. Konkretiaa. Joka tässä tapauksessa tarkoittaa kosolti pohjatyötä, suunnittelua, vertailua ja muuta vääntöä. Jota ei tällä kertaa, onneksi, tarvitse tehdä yksin. Sillä mukana on myös järjen ääni. Etänä tosin, mutta mukana. Se helpottaa paljon. 

Tämä viimeisin on vielä niin alkutekijöissään etten kauheasti halua siitä vielä huudella. Varsinkin kun sen toteuttaminen edellyttää paljon edellä kuvattua ennakkotouhuilua. Mutta sen olen huomannut, että oma lähestymiseni projektia kohtaan on erilainen. Nyt kun takana on jo muutama suuremman haaveen onnistuminen, niiden toteutuminen, lähestyn tätä uusinta siltä pohjalta että kaikki on mahdollista. Että mikään ei ole mahdotonta. Mutta toisaalta, jos unelma eivät sitten, syystä tai toisesta, käykään toteen, sekään ei ole maailmanloppu. Ei suinkaan. Sitten laitetaan vaan uusi mato koukkuun, leuka rintaan ja suunnataan kohti uutta unelmaa.

Näin tälle aamulle tänään. Kantavana teema lienee se, että vaikka nyt tuntuu vaikealta, vaikka nyt elämme vaikeita aikoja ja tulevaisuus on hieman sumussa, aina kannattaa unelmoida. Haaveilla. Niillä kun on semmoinen tapa ja tyyli, että ne saattavat joskus jopa toteutua. Ja vaikka eivät aina toteutuisikaan, niitä tulee aina lisää. On mukava mennä illalla nukkumaan kun on jotain mistä unelmoida. Haaveilla. Sillä aina kannattaa katsoa eteenpäin. Sillä eihän kukaan tiedä mitä tulevaisuudella juuri sinua ajatellen on varastossa. Siksi haaveet, unelmat. Siksi toivo. 

Palataan keskiviikkona. Olkaapa kiltisti ja pitää toisistanne huolta.

 

1. touko, 2020

Kastel Stari

14 -21 C

Enimmäkseen pilvistä, keltainen varoitus ukkosmyrskyistä

 

Hiiohoi! Ja oikein hyvää vappua! Tänään perataan tätä juhlapyhää hieman läpi ja siinä ohessa kurkataan muutenkin ihmisolennoille tyypilliseen perinnekäyttäytymiseen. Että minkälaisia traditiota eri juhlapäivinä on, minkälaisia ne aikoinaan ovat minun osalta olleet, mitä mikäkin juhla on minulle merkinnyt ja minkälaisiksi asiat ovat muuttuneet, jos ovat, kun muutin tänne palmun alle. Mutta ensin alkuun, perinteen mukaisesti, koronapäivitys Kroatiaan.

Keskiviikkona uusia tapauksia 14 kappaletta, kuolleita neljä. Eilen torstaina uusia tartuntoja jälleen 14 ja kuolleita kaksi, joka tekee tämän hetkisen voimassa olevien sairaustapauksen saldoksi 2.076 kappaletta. Tilanne näyttäisi olevan siis tasoittunut, joten lienemme tilanteessa jossa maanantaina edessä on yhteiskunnan avaamisen kakkosvaihe. Tuolloin tässä maassa pitäisi avautua ainakin parturit, hammaslääkärit ja muut yksityiset terveyspalvelut. Palataan tähän tarkemmin maanantaina kunhan ensin ollaan selvitty tästä hillittömästä juhlahumusta. Vaan vielä ennen kuin aletaan bailata, on ihan pakko todeta että eniten odotan, ravintoloiden terassien avaamisen jälkeen, sitä että partureissa alkavat sakset napsua. Hiustyylini alkaa nimittäin muistuttamaan hiljalleen moodia jossa se oli joskus iloisella 70 -luvulla. Puolipitkä, ilman minkäänlaista mallia oleva pehko joka muodostaa epäselvän sotkun. Se ei aamuisin on pelkästään pystyssä vaan myös erinomaisen sekaisin. Ja on ruma. Onneksi joku keksi joskus baseball -lippiksen. Mutta siis Kristiina, teroita sakset. Täältä ollaan tulossa. Heti maanantaina. 

Koska vappu on työläisten juhla, tänään lienee sallittua kompata hieman ammattiyhdistysliikettä. Vaikka olen yrittänyt pitää politiikan, varsinkin suomalaisen politiikan, poissa tästä blogista, nyt ei vaan kykene. Nyt on pakko kommentoida. Lyhyesti. Saa hypätä yli jos ei kiinnosta. Mutta tämä Suomessa päätetty koulujen avaaminen. Ei hyvää päivää sentään!  Baarit ja koko yhteiskunta ovat kiinni, suurempien ryhmien kokoontumiset kielletty eikä edes jalkapallotreenejä saa pitää, mutta samaan aikaan on sitten ihan ok pistää lapset ja nuoret yhteen tilaan. Kouluun. Ja tässä on nyt se minulle sangen harvinainen  ay -liikkeen komppaus, opettajien ammattiliitto on vastustanut koulujen avaamista jyrkästi. Komppaan. Vahvasti. Ja juu, tiedän että nykytiedon mukaan lapset eivät sairastu koronaan, tiedän että he eivät ole riskiryhmää, mutta tietääkö kukaan kantavatko he virusta? Tietämättään? Vaikka oireettomana? Onko mahdollista että lapsi saa covid-19 luokkakaveriltaan jonka kanssa joutuu, halusi tai ei, olemaan lähikontaktissa. Koulujen ilmoitusten mukaan hallituksen edellyttämä oppilaiden ja opetusryhmien erillään pitäminen kun on mahdotonta. Tilat eivät anna periksi. Ymmärrän toki senkin, että yhteiskuntaa pitää hiljalleen avata, mutta onko koulut oikea paikka tehdä tämä? Onko mitään järkeä ottaa riski 11 opetuspäivän takia? Toistan. 11 päivän.  Jos vaikka lapset olisivatkin turvassa, miten heidän lähipiirinsä? Jos kotona joku sairastaa vaikka astmaa? On riskiryhmää? Entä opettajat? Koulun muu henkilökunta? Minä en vaan ymmärrä. Jos joku ymmärtää, saa selittää. Paasaus loppuu tähän. Nyt. Anteeksi.

Takaisin bileisiin. Vappuun. Sen perinteisiin. Tai siihen minkälaisena se minun mielessäni pyörii. Jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vappu on muistoissani juhla, joka sijoittuu vappupäivään. Nimenomaan päivään, ei aattoon. Vappupäivänä ihmiset kerääntyvät aamulla ensin Ullanlinnan mäelle aamubrunssille ja vaeltavat sen jälkeen poplareissaan ylioppilaslakki päässään toreille ostelemaan vappuneniä ja hassuja hattuja. Lapset saavat torvia ja huiskuja. Onko niille muuten mitään virallista nimeä vai ovatko ne ihan vain yksinkertaisesti vappuhuiskuja? Opiskelijat haalareissaan nauttivat kankkuskaljojaan ja -siidereitään pitkin poikin puistoja. Kaikilla on mukavan letkeä olo. Ilmassa on odotusta. Kesän odotusta, onhan vappu Suomessa kesän aloitusjuhla. Samaan aikaan toisaalla työväestö kokoontuu punalippujensa alle kertomaan kuinka työnantajat ja suurpääoma riistää heitä ja kuinka he yhdistyttyään tekevät maailman paremmaksi paikaksi elää. Kuten ovat tehneet maailman sivu. 

Itselleni ne rakkaimmat vappumuistot sijoittuvat jonnekin varhaishistoriaan, aikaan kun dinosaurukset vielä talsivat maan päällä. Kaikki alkoi eräänä vappuna tuoreena aviomiehenä. Olimme viettäneet ystäväpariskunnan kanssa vappuaaton perinteisesti syöden ja kenties hieman sihijuomaa nauttien. Vappuaamuna heräsin ensimmäisenä ja menin keittiöön. Koitin keksiä hyvää syytä sille, että voisin korkata ilman suurempaa paheksuntaa heti aamulla. Keksin että teen juhlaväelle aamiaisen. Brunssin. Ja voin sitten siinä samalla naukkailla. Näin tein ja aamiainen oli suuri menestys. Jopa niin suuri, että tästä alkanut vappubrunssiperinne levisi siten, että vuosien varrella lopulta meille kokoontui parhaimmillaan lähes sata ystävää, toveria ja kaveria vapunpäivän aamiaiselle. Aamukalja-aamiainen oli muuttunut näin tapahtumaksi jonka valmistelu oli pakko alkaa jo viikkoja ennen varsinaista päivää. Mutta mukavaa oli. Todella mukavaa. Varsinkin kun perinteen mukaan brunssin jälkeen päivä jatkui usein erään ystäväni johtamassa ravintolassa uutuusoluita nauttien ja vertaillen. Jos uusia oluita ei juuri jostain syystä ollut, kyllä sitä perinteistä hanaoluttakin pystyi arvioimaan ihan hyvin. Ja hartaasti. Tosin se toukokuun toinen päivä duunissa, sitä ei ole yhtään mukava muistella.

Näin siis vappuna. Mitäs muita juhlapäiviä niitä onkaan? Juhannus. Perhe autoon ja ruuhkan läpi mökille. Hyttysiä, kavereita, saunaa, grillimakkaraa ja järvi. Heiluvat, valkokylkiset koivut. Vesisade. Siinä päällimmäiset juhannusmuistot. Jos ei lasketa muistoa esihistoriallisesta ajalta jolloin olin kesätöissä Punkaharjulla Kultakiven leirintäalueella. Tuohon aikaan sinne kokoontui nuoriso. Koko nuoriso, sillä Kultakivi oli Suomen suosituin leirintäalue tuolloin. Väkeä riitti. Ja töitä. Vaan olihan se 15 vuotiaalle teinille taivas. Paikka täynnä juhlivia tyttöjä teltoissaan. Itselläsi eräänlainen auktoriteettiasema, olithan töissä ao. paikassa joten sinulla oli vip -pääsy paikkoihin. Saunaan, mökkeihin, alakerran diskoon. Kotona mökillä piti selittää äidille miksi juhannuksena ei mitenkään ehdi yöksi kotiin. Kun on ‘niin paljon töitä’. Heh. 

Eteenpäin. Itsenäisyyspäivä ei oikeastaan ole mikään varsinainen bilejuhla, mutta kyllähän se kapiaisen kakaralle nostaa aina kylmät väreet. Varsinkin nykyään täällä palmun alla. Tuona päivänä on hieno olla suomalainen. Vaikka varsinaista itsenäisyypäiväjuhlaa ei täällä meillä vietetä muualla kuin läppärin kautta televisiossa. Ihan vaan vinkkinä sinne Zagrebin lähetystöön…

Loppuvuonna joulua ja uusivuosi. Joulu on väkisinkin menettänyt merkitystään kun lapset ovat kasvaneet. Lopullisen romahduksen sen tunnelma koki kun erosin ja aloitin yksinäiset joulut. Tämä tapahtui siis jo Suomessa. Täällä olen viritellyt tunnelmaa lähinnä opettelemalla tekemään perinteisiä suomalaisia jouluruokia tyyliin imelletty perunalaatikko ja etsimälle possunpalaa jota edes hyvällä mielikuvituksella voisi kutsua kinkuksi. Tai josta sellaisen voisi rakentaa. Viime jouluna onnistuin jo välttävästi. Ja lopuksi, uusi vuosi. No, se nyt on uusi vuosi. Vaihtoehtoina läppäri ja vuoden vaihtumisen seuraaminen sieltä tai juhliminen paikallisilla joulutoreilla joissa yleensä on erinomainen fiilis. Lämmintä punkkua, makkaraa, munkkeja ja musiikkia. Olen vaihtanut vuoden kummallakin tavalla vuosien vieriessä. Ja toimii. Kumpikin.

Näin vetäistiin vuosi läpi juhlien. Lopuksi vielä kerran, poikkeusoloista huolimatta, oikein hyvää vappua itse kullekin. Tai vaihtoehtoisesti, riippuen siitä milloin tätä tarinaa luette, toivottavasti oli mukava juhla. Vaikka kaikki olikin kiellettyä. Minä palaan linjoille jälleen maanantaina jolloin lienee luvassa taas vanhaa, tylsää turinaa jostain virallisluonteisista jutuista. Tai eihän sitä vielä voi tietää. Tulkaapa siis tutkailemaan.