8. huhti, 2020

Kastel Stari

11 - 20 C

Aurinkoista

 

Aloitellaanpas sitten, jälleen kerran, jo lähes perinteeksi muodostuneella katsauksella Kroatian koronatilanteeseen. Uusia tapauksia on ilmoitettu tälle päivälle 60 kappaletta, sairastuneiden kokonaismäärä on tänä aamuna 1.282, kuolleita 18 ja viruksesta parantuneita 167. Pientä, varovaista optimisuutta on ilmassa, olkoonkin että maan johtavat epidemiologit varoittelevat yhä, että tilanne saattaa pahentua vielä kolmisen viikkoa. Kunnes helpottaa. Olettaen että ihmiset edelleen noudattavat rajoituksia. Joiden suuren suuri koeponnistus tulee olemaan viikonloppu, pääsiäinen. Se kun on suuri, siis todella suuri, juhla katolilaisessa maailmassa. Palaan tähän aiheeseen seuraavassa blogissa, joka sattuukin olemaan soppelisti juurikin pitkäperjantain pläjäys.

Sitten aivan jotain muuta. Toki lievästi edelleen koronaan liittyen. Suomalaislehdillä, pääsääntöisesti iltapäiväsellaisilla, on ollut tapana säännöllisin väliajoin kirjoittaa artikkeli tai kaksi siitä kuinka vahingollinen, ihmisten elämänlaatua heikentävä ja muutoinkin kaikin puolin paha asia sosiaalinen media on. Tuntuu että kun lehdessä on tilaa, jostain artikkelivarastosta, siitä joulun jälkeen julkaistavan ’näin pääset eroon joulukiloista’ ja toukokuun alussa julkaistavan ’vielä ehdit kesäkuntoon’ -juttujen välistä, kaivetaan juttu sosiaalisen median kauheudesta. Pyyhitään pölyt, copy-peistataan ja pistetään lehteen. Lisäksi aina jostain löytyy joku sosiaalipsykologidosentti kommentoimaan aihetta pohjalta kuinka sosiaalisen median käyttö aiheuttaa ainakin yksinäisyyttä, kasvattaa karvoja käsiin ja mädättää selkärangan.

Tämän lisäksi on olemassa ihmistyyppi, joka vähän väliä ilmoittaa suureen ääneen lähtevänsä sosiaalisesta mediasta. Koska oikea elämä, oikeat ihmiset ja aito elämä on jossain tuolla ulkona. Lähdetään ovet paukkuen, lähdetään heti kun asia on ilmoitettu sosiaalisessa mediassa (sic), odoteltu ja saatu oman kuplan kannustukset. Että kyllä teet rohkean teon. Että kyllä minäkin heti kun saan tämän soijalattemaissiuutekahvini juoduksi. Ja ehdin päivittämään statukseni kaikille foorumeille kuinka ne ahdistavat minua. Vihdoin minulla on aikaa lukea Päätalon koko tuotanto ja öljyvärimaalata sormiväreillä. Kylläpä olenkin, ah, niin rohkea intellektuelli kun jätän sosiaalisen median ja keskityn vain itseeni.

Tuo edellä olevan kuvaus ei muuten koske niitä tyyppejä jotka ovat jättäneet sosiaalisen median sisällä vain jonkun palvelun tai sovelluksen. Tiedän monta tapausta, jotka ovat vain kyllästyneet vaikkapa Facebookiin tai Twitteriin. Ihan vaan koska eivät koe juuri nyt tarvitsevansa niiden palveluita. Ei, edellä oleva laajempi kuvaus koskee ihmisiä jotka tuomitsevat sähköisen median ihan vain siksi että se on sähköinen media. Ja se on netissä. Kaikki mikä on netissä on vähän pelottavaa ja tarkoitettu vain luusereille sekä rajoittuneille ihmisille jotka eivät osaa elää oikeaa elämää. Eivätkä ymmärrä kuinka paljon antoisampaa onkaan tavata in person. Tuskin edes ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ja onhan se totta. On totta että ihmisten tapaaminen livenä on paljon antoisampaa kuin heidän tapaaminen online. Paitsi silloin kun on korona. Ja pitää vältellä ihmisiä. Silloin sosiaalinen media onkin yllättäen hyvä juttu. Antaa turvaa. Poistaa yksinäisyyttä. Jopa sen iltapäivälehtiin kommentteja antaneen päivystäneen sosiaalipsykologidosentin mielestä, joka vielä tammikuussa kantoi huolta kuinka ihmiset syrjäytyvät kun roikkuvat netissä. Niin se maailma muuttuu. Ihan yks’kaks.

Sivistyssanakirja kertoo sosiaalisuuden merkitsevän seurallisuutta, ystävyyttä ja kaveruutta. Mistään ei löydy, tai minä en ainakaan ole löytänyt, minkäänlaisia sääntöjä sille, miten seurallisuutta tai ystävyyttä pitäisi sääntöjen mukaan suorittaa. Että miten pitäisi olla sosiaalinen. Uskallankin villisti epäillä, että sähköinen sosiaalisuus on ihan yhtä hyvää sosiaalisuutta kuin sen jokin muu muoto. Että kukaan ei muutu huonommaksi ihmiseksi jos pitää yhteyttä lajitovereihin netissä. Joillekin, niin sosiaalisuuden antajalle kuin sen vastaanottajalle, se saattaa joskus toimia jopa paremmin.

Kuka muistaa IRC -gallerian? Sehän oli/on jonkinlainen sosiaalisen median alkueläin jossa ihmiset tapasivat toisiaan, keskustelivat, tutustuivat, kuulemani mukaan joskus jopa rakastuivat. Itselleni palvelu ei koskaan oikein auennut, mutta IRC -galleriasta lähtien sosiaalinen media yleisesti ottaen on ollut täysin luonnollinen osa elämääni. Pidän ihmisistä, tapaan heitä todella mielelläni livenä vaan kun se ei aina ole mahdollista, en demonisoi millään tavalla sitä että yhteyttä pidetään myös sähköisesti. Joissain tapauksessa se saattaa olla ainoa keino. Varsinkin jos satut asumaan vaikkapa parin tuhannen kilometrin päässä sinulle tärkeistä tyypeistä. En siis kykene näkemään tilannetta jossa julistaisin suureen ääneen muuttuneeni paremmaksi ihmiseksi ja lähteväni linjoilta. Että pitäkää tunkkinne. Kyllä minä tulen olemaan täällä. Hamaan loppuun asti. Halusitte tai ette.

Kun aikoinani muutin näille huudeille, ihan ensimmäisiä hommia oli tehdä sopimus internet -palvelutarjoajan kanssa. Saada netti auki. Näin tein. Heti kun olin saanut oleskelulupapaperit vetämään ja pankkitilin auki, avasin nettiyhteyden. Itse asiassa, netti taisi olla auki jo ennen virallisia asioita sillä ensimmäinen sopimus oli vuokraemäntäni nimissä. Yhteys oli paska, mutta se oli yhteys. Se oli yhteys, joka oli poikki kun ulkona tuuli. Tai oli liian kuuma. Jos huoneessa oli enemmän kuin kaksi henkeä ja joku surffasi netissä, toiset eivät voineet hengittää sillä se vaikutti netin nopeuteen. Puhumattakaan jos joku downloudasi jotain. Silloin katkesi radiolähetys, sähköt räpsyivät ja lähikaupan pakastin lakkasi toimimasta. Kun vihdoin kyllästyin, ja koitin päästä irti sopimuksesta, se ei ollutkaan yksinkertaista. Koska sopimus oli vuokraemännän nimissä. Minun natsani eivät riittäneet. Ne olivat riittäneet kyllä silloin kun ostin lisäpalveluita, irtisanomiseen sen sijaan tarvittiin kirjallinen ilmoitus vuokranantajalta. Paperilla jossa on leima. Sillä tässä maassa ei mitään paperia ole olemassa jos siinä ei ole leimaa. Mieluiten kaksi.

En halua mainita yhtiöiden nimiä, joten en mainitse että kysymyksessä oli Optima -niminen palveluntarjoaja. Nykyään, päästyäni vihdoin eroon heistä, minulla onkin sitten peräti kolme (!) nettiyhteyttä. On rajaton liikkuva wifi, joka toimii muuten todella hyvin. Tuli jonkun kylkiäisenä. On kiinteä nettilinja, joka toimii muuten todella hyvin. Ja on, sivumennen sanoen, puolet halvempi kuin mitä yhtiön-jonka-nimeä-en-mainitse sopimus oli. Lisäksi on rajaton mobiilidata joka tuli puhelimen oston yhteydessä. Joten kaistaa riittää vaikka kylässä olisi hieman enemmänkin ihmisiä. Tai ulkona tuulisi. Aina niistä joku toimii. Voin siis olla sosiaalinen aina kun siltä tuntuu. Jopa sähköisesti.

Näin tänään. Ai niin, se uudistuminen josta on ollut puhetta. Siirretään sitä vielä vähän. Kun ei ole ’kerennyt’. Eli jaksanut. Ei ole napannut. Mutta palataan asiaan. Kun aika on kypsä. Linjoille palataan perjantaina, joka on siis hyvinkin pitkä, silloin tutkaillaan miten kiltisti katolliset kroaatit ovat juhlapyhinä olleet. Kuinka kiltisti sääntöjä on noudatettu. Olkaapa tekin kilttejä toisillenne. Ja pitäkää huolta.

6. huhti, 2020

Kastel Stari

12 - 21 C

Aurinkoista

 

Oikein hyvää alkanutta viikkoa aivan jokaiselle. Lupailin perjantaina että tänään olisi havaittavissa jonkinlaisia uudistuksia, jopa uusia tuulia, täällä blogissa. No eipä ole. En saanut ihan kaikkea valmiiksi viikonlopun aikana, osa yhteistyökumppaneista, lisensseistä ja rekisteröinneistä eivät ehtineet vielä tälle aamulle. Joten mennään vanhoilla asetuksilla.

No ei vaiskaan. Olin ollut vain saamaton. En ole jaksanut/viitsinyt alkaa vääntämään ja siksi ei rakenteellisia uudistuksia ole näkyvissä. Vaikkakin, kyllä minulta muutama lisenssikin puuttuu. Joita tulen tarvitsemaan jos/kun uudistutaan. Laiskuus on ollut helppo perustella itselle kun on ajatellut että minultahan puuttuu tuo ja tämä, eikä sitäkään ei ole vielä tullut. Että jos vaikka huomenna sitten. Ja äkkiä on maanantaina. Ja istun tässä. Vääntämässä tätä vanhan mallista blogia.

Vaan vaikka ihan kaikki ei ole vielä valmista, aina voi harjoitella. Tutkia, että miltä se tuntuu sitten kun lisenssit, rekisteröinnit ja yhteistyösopimukset joskus ovat valmiina. Eikä ole laiskottanut.

Vuorossa on toimitettu uutiskatsaus. Uutiset on rajattu koskemaan Kroatiaa, niiden lähteinä on käytetty paikallisia, kaikille avoimia, uutislähteitä. Katsaukseen on kerätty kroatialaisten tiedotusvälineiden valtakunnallisia uutisia. Joita hallitsee, yllätys yllätys, yksi ja vain yksi aihe juuri tällä hetkellä. Valitettavasti.

 

Koronatilanne Kroatiassa 06.04.2020

Kroatiassa on tänään ilmoitettu virallisten lukujen mukaan 56 uutta tartuntatapausta. Se nostaa kokonaismäärän 1.182. Koronaan on kuollut 16 henkeä ja siitä on parantunut 125 potilasta. Uusien tartuntojen määrä on tasaantumassa, lauantaina niiden määrä oli 68 ja sunnuntaina 47 kappaletta. Sama, laskevan tasainen trendi on ollut havaittavissa jo viime viikosta alkaen. Zagrebissa sijaitsevan tartuntaklinikka Fran Mihailjevicin johtaja Alemka Markotic, joka johtaa pandemian vaatimia toimenpiteitä maassa, sanoo kuitenkin että kaikki ei ole vielä ohi ja arvelee epidemia saavuttavan huippunsa vasta noin kolmen viikon kuluttua. Että siihen asti ainakin pitää vielä taistella.

 

 

Tiukimmat rajoitustoimenpiteet maailmassa

Oxfordin yliopisto tutki kuinka eri maat ovat rajoittaneet kansalaisien elämää pysäyttääkseen koronan leviämisen ja totesi, että Kroatia on tehnyt eniten rajoituksia todettujen tartuntojen määrään suhteutettuna. Tutkimuksessa huomioitiin 11 kriteeriä kuten koulujen sulkemisen ajankohta, julkisten tapahtumien peruuttaminen, kauppojen ja muun liiketoiminnan rajoittaminen sekä matkustusrajoitukset. Kroatia on sulkenut peruskoulut, kahvilat, ravintolat ja kaikki kaupat paitsi elintarvikeliikkeet ja apteekit. Asuinpaikaltaan ei saa poistua muuten kuin hyväksyttävällä syyllä.

Toimenpiteet saavat vahvaa taustatukea ja ymmärrystä kansalaisilta. Ipsos Agency -tutkimuslaitos tutki ihmisten mielipiteitä elämänsä rajoittamisesta ja yli 94% kroaateista uskoi hallituksen ja asiantuntijoiden toteuttavan oikeita toimia. Vaikka käytännössä koko Kroatia on karanteenissa eikä kaupungista toiseen voi matkustaa ilman erityislupaa, 53% kansalaisista katsoo, että se on tarpeellista. Yllättävää on, että peräti 43% kaipaa vieläkin järeämpiä toimia ja vain neljä prosenttia toivoo että rajoitukset olisivat lievempiä.

Kroatiassa tuntuu vallitsevan vahva konsensus koko maa taistelusta pandemiaa vastaan yhdessä. Tätä kuvastaa se, että johtavat terveysviranomaiset kiittelevät jopa lehdistöä taudin hillitsemisen onnistumisessa. Myös kansalaiset saavat kiitosta siitä, että ohjeita ja rajoituksia on noudatettu vähintäänkin tyydyttävästi.

Ohjeita on noudatettu hyvin kaikkialla muualla paitsi, tietysti, Dalmatiassa. Täällä on havaittu että kokoontumis- ja liikkumisrajoituksista huolimatta varsinkin nuoriso kokoontuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tai tapahtumassa. Zadarissa, Sibenikissa ja luonnollisesti Splitissä porukka juhlii suljetuissa baareissa ja kahviloissa tummien verhojen takana ilman estoja. Joka lienee, ei välttämättä järkevää, mutta lajityypillistä käyttäytymistä nuorille.

Soraääniä koronan hoidosta on toki kuulunut myös. Aina joku haluaa politikoida. Kaikella. Parlamentin jäsen, itse itselleen puoleen perustanut ja sen ainoa kansanedustaja, Ivan Pernar kyseli perjantaina Facebookissa että onko järkevää pitää koko maa suljettuna ja halvaantuneena vain siksi että muutama mummo saisi elää pari viikkoa pidempää. Ei tullut pisteitä, ei poliittisia eikä muunlaisia. Sen sijaan tuli melkoinen vastalauseryöppy.   

 

Matkailu syöksyy

Kroatia on tyhjentynyt turisteista. Matkailua tilastoivan eVisitorin julkaisemien lukujen mukaan maaliskuun aikana maahan saapui 80,3% vähemmän matkustajia kuin vuosi sitten maaliskuussa. Yöpymiset vähenivät 64,5%. Suurin osa saapuneista tuli Bosnia-Herzegovinasta, Saksasta, Sloveniasta ja Itävallasta. Kotimaiset turistit, eli kroaatit, vähenivät 60,7%. Ja tämä kaikki juuri ennen matkustusrajoituksia ja rajojen sulkemista.

Kroatian matkailulautakunnan (HTZ) johtaja Kristjan Stanic on huomannut, että korona on selkeästi vaikuttanut matkailuun. Yllättäen. Hänen mukaansa on kuitenkin vielä ennenaikaista ennustaa heinä-, elo- tai syyskuun lukuja sillä maassa taistellaan päivittäin sen eteen että tänne olisi turvallista tulla. HTZ tulee sulun jälkeen keskittymään kuulemma kotimarkkinoihin ja niihin, jotka pääsevät maahan teitä pitkin. Eli käsittääkseni lähialueihin.

Kun nyt on vedetty uutisia vakavana oman elämän arvilindinä, sallittakoon loppuun muutama kommentti hieman vapaammin. Aloitetaan vaikkapa Kroatian valtion tekemistä rajoituksista elämääni koronan taltuttamiseksi. Hyväksyn ne kaikki. Vaikka välillä vituttaa. Ymmärrän että ne ovat tarpeellisia ja olen tyytyväinen että ne toimivat. Ainakin juuri nyt, uusien tartuntalukujen pohjalta, elämän rajoittaminen tuottaa tulosta. Se on hyvä.

Matkailun lukuja tutkiessani koitan pidätellä itseäni. Kroatian turismin nykytilanne, ennen kaikkea sen kehittäminen, on aihe jolla kykenisin täyttämään koko internetin helposti jos siitä alkaisin. En siis ala. Istun käsieni päällä (?) ja totean vain lyhyesti että kun ketään ei tule, eikä ole edes tulossa, juuri nyt tämän maan turismisektorilla olisi ihan oikeasti tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Tehdä asioita, joita sen olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Tähän asti on menty vihellellen vuosittaisten matkailumäärien kasvaessa ilman suurempia ponnisteluja. Enää ne ei kasva. Viime kesä osoitti kasvun olevan taittumassa eikä korona ei tule helpottamaan tilannetta yhtään. Odotan hetkeä kun maan viranomaiset (HTZ) vihdoin ymmärtää että aurinko, meri ja kauniit maisemat eivät enää riitä. Että pitää tuotteistaa, pitää markkinoida ja pitää myydä. Naapurimaat tekevät tuota kaikkea juuri nyt, jopa koronan aikana sillä joskus koittaa se hetki kun kriisi on ohi. Saamieni tietojen mukaan kansainvälisillä matkailumarkkinoilla on Kroatian osalta ollut melko hiljaista. Mikä ei yllätä. Onhan täällä meri, aurinko ja kauniit maisemat….. Joita kaikki haluavat tulla katselemaan.  

Vuodatus loppuu tähän. Jatkuakseen joskus tulevaisuudessa.

Näin tänään. Katsellaan taas keskiviikkona joko uudistuminen olisi saatu valmiiksi. Tulkaapa siis tutkailemaan. Nähdään silloin. Siihen asti, pysykää rajoittuneina, olkaa kotona, mutta muistakaa pitää myös toisistanne huolta.

3. huhti, 2020

Kastel Stari

4 - 14 C

Aurinkoista

 

Palataan takaisin normaaliin. Takaisin harmaaseen arkeen. Sitä ennen kuitenkin suuret kiitokset aivan järjettömästä palautetulvasta keskiviikon blogin johdosta. Teksti tuntui toimivan juuri kuten ajattelinkin sen toimivan. Koukku upposi kunnolla. Osa porukasta uskoi minun ihan oikeasti suunnittelevan muuttoa takaisin Suomeen vaikka blogin loppupuolella vedin homman aivan överiksi. Kirjoitin osallistumisestani feministivegaanileirille, saamastani 15.000 euron stipendistä, kirjoitin jopa ’viihtyisästä ja kutsuvasta Ylivieskasta’. Viimeistään tuon jälkimmäisen olisi pitänyt kilistää kelloja. Sillä eihän sellaista ole. Ei ainakaan tässä todellisuudessa. Mutta juu. Oli mukava jäynäyttää. Jos meni ohi, keskiviikon blogin voi käväistä lukemassa tuosta.

Siitä alkaa olla kolmisen viikkoa kun elämä muuttui. Se muuttui täällä Kroatiassa, se muuttui pienellä viiveellä Suomessa, elämä johon olemme tottuneet muuttui oikeastaan koko maailmassa. Kaikki alkoi Kiinasta, levisi jostain kumman syystä Italian kautta Eurooppaan ja valloitti hiljalleen koko maailmaan. Nyt se on jo USA:ssa ja Venäjällä kun herrat Trump ja Putin jyrkän kieltoreaktion jälkeen joutuivat myöntymään sen edessä. Ainoat kolkat mihin se ei ole vielä levinnyt, ovat Valko-Venäjä ja Pohjois-Korea. Valko-Venäjällä sitä taltutetaan peltotöitä tekemällä, jääkiekkoa pelaamalla ja ajelemalla traktoreilla kuten maan johtaja Aleksandr Lukashenko on kehottanut. Pohjois-Koreassa sairastuneet vain katoavat. Eikä ongelmaa enää ole.

Korona jatkaa siis jylläämistään. Leviämistään. Se ei osoita rauhoittumisen merkkejä vaikka ympäri maailmaa, viimein jopa Ruotsissa, on tehty paljon asioita taudin hillitsemiseksi. Täällä meillä Kroatiassa, viime viikonlopun verrattain lohdullisten numeroiden jälkeen jotka antoivat jo pienen toivonkipinän siitä että kärki olisi taittunut, ollaan palattu takaisin, jos nyt ei enää ihan eksponentiaaliseen niin melko reippaaseen, kasvuun. Keskiviikkona raportoitiin 96 ennätykselliset uutta tapausta, eilen torstaina 48 tapausta. Kokonaisluku tänään 1.011, viikon aikana kasvua 516 sairastunutta. Lohdullista on se, että taudista toipuneiden määrä on kasvussa, tänään terveeksi todettuja ex-potilaita on jo 88 kappaletta. Kuolleita on seitsemän. Korona näyttää siirtyneen etelämmäksi, pohjoisen Istriassa josta tauti tähän maahan pukkasi, ei eilen todettu yhtään uutta tapausta, sen sijaan Splitissä peräti 28 kappaletta.

Tartunnat ovat siis edelleen kasvussa vaikka täällä rajoitustoimenpiteitä alettiin tehdä selvästi etukenossa Suomeen verrattuna. Kun Suomessa pohdittiin vielä liikkumisrajoituksia ja baarien sulkemista ettei vahingossakaan kukaan päivystävä dosentti tai ihmisoikeusjuristi pahastu, Kroatiassa kaupungista toiseen matkustaminen ja baareissa istuskelu oli ollut kiellettyä jo parisen viikkoa.

Ymmärrän toki että yhteiskunnan sulkeminen ole yksinkertainen tehtävä. Pelissä on ihmisoikeudet, satojen tuhansien ihmisten työpaikat, tässä tapauksessa koko valtion talous. Ymmärrän jopa sen, että kaikki toimet pitää tehdä by the book. Sitä en kuitenkaan jaksan käsittää, että kun käsissä on ihan oikea, todennettu kriisi, uhka joka heiluttelee koko maailmaa yksittäisistä ihmisistä puhumattakaan, sen torjunta ja siltä suojautuminen törmää toistuvasti muotoseikkoihin. Kuten Suomessa näyttää tapahtuvan kerta toisensa jälkeen. Kun toimenpiteitä pitäisi tehdä nopeasti, asia pitää viedä ensin jonkin valtiollisen elimen käsittelyyn, joka siirtää sen toimikunnalle, joka puolestaan esittelee sen muutosehdotuksin hallitukselle joka tuo sen sitten eduskunnan käsiteltäväksi. Siellä siitä sitten keskustellaan. Ja lopulta hyväksytään. Eikö poikkeustapauksissa, poikkeusoloissa, ole mitään nopeampaa, joustavampaa ja notkeampaa keinoa tehdä asioita ihmisten suojelemiseksi? Sillä siitähän tässä loppujen lopuksi pitäisi olla kysymys. Se, että joku Ritva-Petteri loukkaantuu kun ei pääse viikonlopuksi mökilleen, on kokonaisuuden kannalta melko mitätön asia.

Elämää on siis rajoitettu. Paljon. Juuri tällä hetkellä odotellaan koronan huippua, sen taittumista ja aletaan valmistautua aikaan kun kaikki on lopulta ohi. Mietitään että mitenkäs sitä sitten tästä eteenpäin. Mitä tässä on oikein tapahtunut, mitä se tarkoittaa ja miten vahingot korjataan. Joten mietitään mekin. Mietitään vaikkapa sitä, mitä elämästä puuttuu keskellä poikkeusoloja ja sitä mitä haluttaisi tehdä. Vaan kun ei saa. Toisin sanoen, mietitään mitä rynnätään touhuamaan heti kun rajoitukset joskus ovat ohi.

Todettakoon heti, että minun elämä ei kauheasti ole muuttunut. En ole tähänkään asti notkunut iltaisin baareissa, en kovasti reissannut, en ainakaan ulkomailla eikä minun tarvitse, onneksi, enää stressata edes työpaikkani puolesta. Silti rajoitukset tuntuvat. Silti ne vaikuttavat. Minulta puuttuu jotain. Minulta puuttuu mahdollisuus. Kaipaan sitä tunnetta että voisin. Voisin tehdä asioita jos haluan. Vaikka en välttämättä sitten tekisikään, mutta että olisi edes mahdollisuus. Nyt sitä ei ole.

Korona vei minulta pitkään ja hartaasti odottamani huhtikuun. Piti tulla vanhoja tuttuja käymään, piti reissata, piti tutkailla naapurivaltioita ja piti nauttia ajasta minulle tärkeän ihmisen kanssa. Ei tule tapahtumaan. Kukaan ei tule, kukaan ei reissaa eikä kukaan nauti. Eikä kukaan ei osaa sanoa milloin tämä poikkeustila on ohi. Onko se ikinä. Enkä ole yksin harmistukseni kanssa, pitää muistaa myös niitä tuhansia ihmisiä jotka ovat säästäneet, suunnitelleet ja odottaneet tulevan kesän lomamatkojaan. Kuka mihinkin, osa jopa tänne Kroatiaan. Ei tule sekään tapahtumaan. Ei ainakaan silloin kun sen piti tapahtua.

Kaipaan elämän pikkuasioita. Kaipaan että voin mennä rantakuppilaan istumaan. Käydä kaupassa juuri silloin kun haluan, silloin kun se huominen ruokalista on vihdoin hahmottunut. Kaipaan sitä, että jos siltä tuntuu, voin hypätä bussiin, junaan tai vuokrata auton ja matkustaa jonnekin paikkaan jonne kukaan muu, ei ainakaan kukaan turisti, koskaan mene. Kaipaan aivan normielämää, ja aion, heti kun se minulle sallitaan, sukeltaa siihen suinpäin takaisin. Aion elää arjen kautta. Tehdä asioita joiden puuttumista en ole huomannut ennen kuin ne on viety minulta pois.    

Erityisolot alkavat kiristää hermoja. Huomasin eilen, että minua ärsyttää suunnattomasti ihmiset jotka kulkevat paikasta toiseen hengityssuojaimet naamallaan. Tiedän että ne ovat, ainakin teoriassa, sekä omaksi että toisten suojaamiseksi, mutta ihan oikeasti, milloin ihmiset alkavat näyttää jälleen ihmisiltä, eivät suoraan leikkaussalista tulevilta kirurgeilta. Ja kun ajat yksin autolla, tartuntariski siellä on hyvin, lähes häviävän, pieni. Ei sitä VW Poloa tarvitse kuljettaa maski naamalla. Tai kumihanskat käsissä. Eilen näin kaupassa, siis aivan normikaupassa, tyypin joka oli pukeutunut kertakäyttöiseen suojahaalariin, maskiin ja kumihanskoihin. Kenties kysymyksessä oli jokin riksiryhmään kuuluva tapaus, ei voi tietää, mutta oli melko jännän omituinen näky makkarahyllyllä.

Näin tälle päivälle/viikolle. Viikonlopun aikana olisi tarkoitus tehdä hieman muutoksia näihin käyttämiini julkaisualustoihin. Ottaa hieman uutta suuntaa ja puhallella uusia tuulia. Tästä lisää maanantaina jos saan asiat valmiiksi. Jos en, sitten joskus myöhemmin. Tulkaapa siis maanantaina tutkailemaan mitä se on saanut aikaiseksi. Vai onko mitään. Ja viettäkää, kaikesta huolimatta, mukava viikonloppu. Pitäkää itsestänne sekä toisistanne huolta.  

1. huhti, 2020

Kastel Stari

4 - 12 C

Enimmäkseen pilvistä, sadekuuroja. Keltainen varoitus tuulesta

 

Alkuun perinteeksi muodostunut koronatilannekatsaus. Joka ei, valitettavasti, vieläkään näytä kauhean valoisalta. Maanantaina Kroatiassa tavattiin 77 uutta tautitapausta ja eilen tiistaina täsmälleen sama määrä. Näin ollen sairastuneiden määrä tänä aamuna on 867 henkeä, kuolleita on 6. Valitettavasti verrattain rankat rajoitustoimenpiteet eivät, ainakaan vielä, näy luvuissa.

Maan terveysviranomaiset ovat kuitenkin toiveikkaita. Johtavat asiantuntijat odottavat rajoitusten alkavan tepsiä hyvinkin nopeasti ja puhuvat jo hetkestä jolloin suurimmista rajoituksista voitaisiin luopua. Ajankohta voisi heidän mukaansa olla kesäkuun alku mikäli ennustekäyrät käyttäytyvät kuten niiden oletetaan käyttäytyvän. Toisaalta, samaan hengenvetoon, todetaan että kukaan ei edelleenkän tiedä, kukaan ei oikeasti osaa ennustaa mitä tulee tapahtumaan. Ja milloin.

Kroatian turismielinkeino odottaa ja toivoo sormet sekä varpaat ristissä ennusteiden pitävän paikkansa. Kun ajatellaan kesän 2020 matkailusesonkia, ihan kaikki ei ole, jos eristys päättyy ajoissa, vielä menetetty. Nyt puhutaan yleisesti siitä, että tämän kesän sesonki voisi siirtyä kuukaudella tai kahdella eteenpäin ajoittuen näin syys-, loka- tai jopa marraskuuhun. Varsinkin jos lentoyhtiöt suostuvat pidentämään suorien lentojensa kalenteria. Nyt lennot loppuvat lokakuuhun, mutta matkailuelinkeino toivoo, että tästä poikkeustilanteesta johtuen ne voisivat jatkua vielä marraskuussakin.  

Virallinen osuus päättyy tähän. Siirrytään henkilökohtaisuuksiin. Suuriin päätöksiin. Tulevaisuuteen.

Olen asunut Kroatiassa melko tarkkaan neljä vuotta. Ja viihtynyt erinomaisesti. Kun aikoinani aikoinaan päätin lähteä Suomesta, lähdin etsimään jotain uutta, uusia kokemuksia, uutta alkua. Olen löytänyt nuo asiat täältä Adrianmeren rannalta. Matkan varrelle on osunut niin ylä- kuin alamäkiä aivan kuten elämässä hyvin usein on tapana. Loppujen lopuksi, isossa kuvassa, olen ollut onnellinen.  Olen löytänyt sen mitä lähdin etsimään. Ainakin pääosin. Olen istunut paahtavassa auringossa meren rannalla, olen paennut täysin yllättäen alkanutta ukkoskuuroa, kokenut elämäni ensimmäiset maanjäristykset, saanut ja menettänyt uusia ystäviä, ihmissuhteita. Olen elänyt, olen tehnyt elämää. Uutta elämää. Ja pääosin nauttinut joka hetkestä.

Mutta. Aika aikaansa kutakin. On tullut aika siirtyä eteenpäin. Ottaa seuraava askel elämässä. On tullut aika etsiä. Löytää kenties taas jotain uutta. Tai palata entiseen. Kääntää katse takaisin siihen joka joskus on ollut. Jota et ole edes tiennyt kaipaavasi. Mutta ehkä olet. Jossain syvällä sisimmässäsi. Tai sitten et.

Uutinen: Olen päättänyt muuttaa takaisin Suomeen. Tulen pakkaamaan tavarani ja siirtämään ne Suomeen heti kun tämä koronahässäkkä on ohi. Nämä maisemat, aurinko, meri, kauniit vanhat rakennukset, erinomainen ruoka, hyvät viinit ja ystävälliset ihmiset täällä kroatialaisessa pikkukylässä alkaa olla niin nähty. Olen tutkiskellut itseäni koko vapaaehtoisen eristyksen ajan ja tullut siihen tulokseen että nämä ’ehtiihän sen myöhemminkin’-, ’mikäs kiire tässä mihinkään on’- ja ’älä nyt ota turhaa stressiä asioista’ -tavat elää, siis tämä dalmatialainen tapa kokea elämä, ei välttämättä sittenkään ole minua varten. Siksi päätös. Joka loppujen lopuksi oli melko helppo. Sillä.

Tosiasiassa olen kaivannut koko ajan silmänkantamattomia peltoaukeita, jotka ovat mutaisia, jäisiä tai muuten vaan vaiheessa noin 11 kuukautta vuodessa. Olen kaivannut jostain taivaasta keskelle edellä mainittuja peltoja tiputettuja omakotitaloja, jotka eivät kerta kaikkiaan vaan mitenkään sovellu maisemaan. Varsinkaan kun ne usein on maalattu talon rouvan lempiväreillä. Pinkiksi. Olen kaivannut ihmisten sisäänrakennettua umpieristyneisyyttä, tuota olotilaa joka on ollut vallitseva jo kauan ennen kuin kukaan oli edes kuullut mistään koronoista. Sillä pitäähän ihmisellä olla oma tila. Siksi se omakotitalokin rakennetaan keskelle savista peltoa. Jotta etäisyys naapuriin olisi riittävä.

Olen kaivannut ravintola Myllyrannan pizzoja, joissa kaikesta on säästetty. Paitsi juustossa ja hinnasta. Olen kaivannut ABC:n salaattipöytää, jossa kenties tänä päivänä saattaa olla jotain muutakin kuin lehtikaalia. Kahdella vaihtoehtoisella kastikkeella. Olen kaivannut sitä, että kun pistäydyt lähikaupassa nopeasti hakemassa unohtuneen kerman, eteesi kassajonossa pamahtaa rouva jolla on kolme ostoskärryä kukkuroillaan ruokatarvikkeita. Ja noin sata litraa maitoa. Sillä 78% kotona odottavasta kymmenpäisestä lapsikatraasta on vielä kasvuiässä. Loppuja 22% äiti imettää vielä.

Tiedän että päätökseni tulee yllätyksenä läheisilleni. Molemmille. Tämä tulee yllätyksenä kaikille jotka jostain ihmeen syystä haluavat vielä olla tekemisessä kanssani. Tämä tulee yllätyksenä jopa itselleni, mutta olen päättänyt että kunhan korona on ohi, muutan takaisin Ylivieskaan. Jos joku ei kaupunkia tuosta edellä olevasta kuvauksesta vielä tunnistanut. Muutan takaisin lähtökuoppaan. Syvälle takaisin sinne mistä tämä reissu alkoi. Sillä eihän tämä rennon letkeä elämäntyyli ole ihmistä varten. Kyllä elämässä pitää olla harmautta. Synkkyyttä. Ahdasmielisyyttä. Ja kauhea määrä autokauppoja. Ei sitä muutoin tiedä elävänsä. Päätöstäni helpottaa kummasti Ylivieskan kaupungin minulle myöntämä 15.000 euron stipendi tästä blogikirjoituksesta jossa kehun estoitta kaupunkia.

Joten siis, kunhan poikkeustila on ohitse, minä siirryn. Olen ilmoittautunut vegaanifeministiselle kesäleirille, jossa tehtäväni on leirin pihvikarjan hoitaminen ja miessuhteiden selvittäminen. Tulemme elämään teltoissa Ylivieskan välittömässä läheisyydessä maanviljelijä Mattilan (puolet ylivieskalaisista on nimeltään Mattila) pellolla. Sinne rakennetaan telttakylä, joka saa energiansa seudulla tunnetusti lähes jatkuvasti porottavasta auringosta. Leirille vedetään tietoliikenneyhteydet ja sinne tulee liittymäramppi 28 tieltä. Siellä me sitten tyttöjen kanssa mutustelemme pihvejä, haukumme miehiä ja nautimme elämästä. Vierailemme Ylivieskan nähtävyyksissä. Kuten maitokannumuseossa. Ja siinä sillalla keskustassa jonka nimeä en ikinä muista. Sitten ne nähtävyydet onkin koettu.

Aivan lopuksi haluan toivottaa kaikille oikein hyvää aprillipäivää. Aprillia aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle. Minä täältä mihinkään ole lähdössä.....

Nähdään taas perjantaina.  

30. maalis, 2020

Kastel Stari

10 - 19

Pilvistä, sadekuurojen mahdollisuus

 

Jos sinulla on tänään ollut tunne että olet joka paikasta myöhässä, se johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä siitä, että sinä olet myöhässä. Onhan tänään maanantaina päivä numero kaksi vuoden 2020 kesäaikaa. Kellon viisarit siirtyivät lauantain ja sunnuntain välillä tunnin eteenpäin. Kesää kohti. Ja me kaikki joudumme kärsimään menetetystä tunnista, tunnin univajeesta, aina hamaan syksyyn asti kunnes ne viisarit siirtyvät takaisin talviaikaan ja yö on tunnin pidempi. Vasta tuolloin saamme nukkua menetetyn tunnin takaisin.

Illat ovat valoisia, aamut pimeitä. Ainakin näin kesäajan alussa. Itse menin tuohon sunnuntaiaamuna. Koitin olla proaktiivinen ja siirtelin molempien manuaalisten kellojeni, ranne- ja keittiönkello, viisarit valmiiksi jo lauantai-iltana nukkumaan mennessäni. En kerta kaikkiaan vaan jaksanut nousta siirtelemään niitä kello kolme yöllä jolloin manööveri lakien, sääntöjen ja asetusten mukaan oisi pitänyt tehdä. Kun sunnuntaina sitten heräilin, kurkkasin tapani mukaan ulos ikkunasta. Totesin, että siellähän on pimeää. Ei ole vielä aika. Joten takaisin uneen. Urvahdin, vaan kun heräsin uudelleen, ulkona oli edelleen pimeää. Oli pakko katsoa kelloa. Se kertoi että kyllä, kyllä nyt on jo ihan aika. En muistanut valaistusolosuhteiden muutosta. Tämä aamu meni sitten jo paljon paremmin. Nousin pimeässä. Vanhakin oppii.

Ehdin perjantaina iloita varovasti, onneksi hyvin varovasti, Kroatian koronatapauksien positiivisesta kehityksestä. Uudet tartuntatapaukset olivat tuolloin laskussa jo kolmatta päivää putkeen. Sitten tuli iltapäivä. Ja uudet luvut. Perjantaina Kroatiassa todettiin ennätysmäärä uusia tartuntoja, peräti 91 kappaletta. Se siitä positiivisesta kehityksestä. Varsinkin kun meno ei juurikaan rauhoittunut viikonlopun aikana. Lauantaina todettiin 71 kappaletta ja sunnuntainakin vielä 58 uutta tartuntaa. Tämän aamun tilanne virallisten tilastojen mukaan on se, että tässä maassa sairastuneita on yhteensä 713 kappaletta. Koronaan on menehtynyt kuusi ja siitä on parantunut 56 ihmistä. Kuolleisuus on 0,8%, eli vajaa prosentti sairastuneista menehtyy, joten ainakaan näiden lukujen valossa koronan ei kovin tappava virus pitäisi olla. Vielä.

Alkava viikko on hyvin ratkaiseva, sillä nyt alkaa olla kaksi viikkoa siitä, kun Kroatia määräsi verrattain tiukat rajoitukset ihmisten liikkumiselle tavoitteenaan viruksen leviämisen estäminen. Asiantuntijat pitävä juurikin kahta viikkoa aikana, jonka jälkeen rajoitustoimenpiteiden pitäisi alkaa näkyä uusien tartuntatapauksien lukumäärässä. Joten tällä viikolla lukuja seurataan tarkalla silmällä. Jos ne oikeasti alkavat laskea, rajoitukset toimivat ja se normi, ihan tavallinen ja kaivattu arki on hieman lähempänä. Ehkä. Toivottavasti.

Kun mitään ei saa tehdä, ketään tavata eikä mennä minnekään, on aikaa elvyttää vanhoja harrastuksia. Minun kohdalla tämä tarkoittaa että olen aloittanut jälleen lenkkeilyn. Siis kävelyn. Melko tarkkaan vuosi sitten kävelin lähes maanisesti, tuolloin viikko-ohjelmaan kuului helposti kuusi-seitsemän 10-15 kilometrin lenkkiä. Kävelin siis käytännössä jokainen päivä ja tunsin äärimmäisen huonoa omatuntoa jos joku päivä, vaikkapa sateen takia, en päässyt liikkeelle. Pidin liikkumisestani ecxell -taulukkoa, seurasin kehittymistäni ja suunnittelin jo lenkillä seuraavan päivän reittiä. Homma alkoi liukua hyvinkin lähelle pakkomielteistä suorittamista. Eikä se ollut enää tervettä. Sitten tuli kesä ja kuumuus ja pakkomielle hellitti. Harrastus hiipui hiljalleen ja ecxell -taulukot jäivät historiaan. Onneksi.

Nyt kun korona jyrää kunnolla, mietin että nythän sitä taas voisi. Sitähän voisi lähteä tamppaamaan vuoria. Koronan saamisen tai toisten tartuttamisen riski, jos vaikka sattuisin olemaan oireettoman taudin kantaja, pitäisi olla minimaalinen. Kun kipuat vuorelle, siellä ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Karhuja lukuun ottamatta. Ja niiden kanssa tulee aina toimeen.

Ostin uudet lenkkarit. Erinomaisen hyvät muuten. Latasin Spotifyn offline soittolistaan uudet biisit. Paskaa musaa muuten. Ja menoksi. Tällä kertaa hieman terveemmältä pohjalta. Aloitin varovasti. Tamppasin lättänää, eli en alkuun lähtenyt kiipeilemään kauhean ylös koska tiesin, ihan oikein muuten, että kuntoni ei välttämättä ole ihan samalla tasolla kuin mitä se oli vuosi sitten. Joten varovainen alku. Ja viime vuodesta poiketen, väliin jopa lepopäiviä. Joskus on jopa päiviä että jos ei innosta, ei välttämättä ole pakko. Ilman huonoa omaatuntoa.

Olen lenkkeillyt nyt parisen viikkoa. Olen kävellyt lättänää. Viime viikolla lisäsin valikoimaan myös vuoret. Ja voin kertoa, että vaikeaa oli. Todella vaikeaa. Saatoin ehkä ihan pikkaisen puuskuttaa kun perjantain lenkillä ensimmäiset neljä kilometriä olivat pelkkää, parhaimmillaan 14 asteen nousua. Vaan kun sitten lopulta pääsi ylös ja alkoi tasaisuus, tunne oli mahtava. Oli oikeasti voittajafiilis. Pitkästä aikaa.

Lenkkeily ei ole minulle pelkästään kuntoilua. Se ei ole pelkästään koronaan tai muihin puskissa vaaniviin hyppykuppiin varautumista kuntoa kohottaen, se on minulle hyvinkin pitkälti myös meditatiivinen kokemus. Joka alkaa jo kun vedät keittiön pöydän ääressä lenkkareita jalkaan, asettelet korvanappeja korviin ja herättelet trackerin, joka piirtää ja tallentaa satelliitteihin pohjautuen lenkkistäsi kartan mitaten liikkumasi matkan korkeuseroineen ja nopeuksineen. Kokemus vain syvenee kun olet vihdoin liikkeellä, korvissa pauhaa se paska musiikki ja voit katsella maisemia. Aurinkoa, merta, vuoria, metsää. Sinulla on, sen lisäksi että kuntosi kasvaa, tilaa ajatella. Olen huomannut että ajatukset, ainakin minulla, liikkuvat selkeästi liukkaammin kun olen liikkeellä. Toki niitä pukkaa myös tuossa sohvan nurkassa, mutta niistä ideoista ei yleensä ole ollut mitään hyvää sanottavaa. Ikinä. Varsinkaan jälkeenpäin.

Viime aikoina lenkkimietteet ovat pyörineet paljolti tämän blogin ympärillä. Miksi kirjoitan? Mitä se antaa minulle? Antaako minun juttuni jotain joillekin muille? Mitä ne ihmiset, jotka klikkaavat tänne, tulevat hakemaan? Mitä he odottavat? Kykenenkö toimittamaan heille sen? Onko se minun tehtävä? Mitä tapahtuu jos en kykene?

Olen näissä pohdinnoissa vielä hieman vaiheessa. Uskoa antaa se, että vaikka nykyinen blogialustan tarjoaja ei kykene toimittamaan minulle lähellekään sen laatuisia tilastoja kuin haluaisin, saan heiltä kuitenkin lukijoiden kokonaismäärän kerran viikossa. Ja tuo luku on ollut aivan käsittämättömässä kasvussa viime kuukausina. Minulla ei ole ollut tapana julkaista tarkkoja numeroita kuinka paljon teitä lukijoita on, enkä tee sitä tänäänkään, mutta sanottakoon sen verran että olemme tulleet melkoisen pitkälle siitä kun blogia aloittaessani olin iloinen jos klikkejä oli yli tuhat viikossa. Nyt tuo tonni ei taida riittää edes yhden päivän klikkeihin.

Lukijamäärän kehitys antaa minulle uskoa. Se antaa minulle uskoa, että ehkäpä nämä minun kirjoitukseni merkitsevät joillekin jotain. Ehkä joku tykkää. Ja haluaa lukea. Varsinkin kun kylmien lukujen lisäksi saan kannustavaa palautetta muita kanavia pitkin. Kiitos niistä. Ne lämmittävät. Ihan oikeasti.

Palaan siihen, että miksi kirjoitan, mitä se minulle merkitsee ja mitä tällä blogilla haen ja/tai koitan tarjota, keskiviikkona. Kenties keksin tänne jopa joitain uutta. Uudistuksia. Kunhan olen käynyt lamppaamassa muutaman lenkin vuorilla, paska musiikki korvissani läähättäen. Saanut ajatukset kasaan. Joten siis, keskiviikkona luvassa syvällistä pohditaan. Ja koronatilastoja. Jos muuta ei ehdi tulla väliin. Tulkaapa siis takaisin parin yön kuluttua. Eiköhän sitä sitten taas. Jotain.