19. kesä, 2019

Kastel Stari

20 - 30 C

Aurinkoista

 

Tehdään sopimus. Kun olette käymässä, lomalla tai ihan mistä tahansa syystä täällä meidän huudeilla, tulkaapa moikkaamaan. Saa tulla. Pitää tulla. Eikä aina, ei ainakaan ihan aina, tarvitse tuoda edes niitä lihapiirakoita joista olen muutamassa edellisessä blogissa kirjoitellut. Eikä välttämättä tarvitse tarjota edes olutta. Pöytäkirjaan merkittäkööt kuitenkin että en tule kieltäydyn kummastakaan. Molemmat ovat hyvin arvostettuja.

Edellä oleva kaino ehdotus on seurausta tapahtumista meidän rannalla iltapäiväsession aikaan maanantaina. Istuin perusiltapäivää kantapaikassani jutellen jonkun paikallisen randomtyypin kanssa. Taisi olla Milan. Paikalle pölähti pariskunta fillareilla. Olivat lueskelleet blogia. Ja olivat lomalla Kaštelassa. Tunnistivat minut. Mikä oli mukavaa. Oli mukavaa että pysähtyivät juttelemaan. Koska teitä lukijoita on aina mukava tavata. Se on todiste että te ihan oikeasti olette olemassa. Että olette ihan oikeita ihmisiä. Koska muuten olette vain numeroita tilastoissa. Koska live on aina live.

Joten siis, pidettäköön pysyväisohjeena se että aina pitää tulla morjestamaan. Istun lähes joka päivä Kaštel Starin rantakadulla Dupin Bistro Barissa about kello 14.30-16.30. Paikallista aikaa. Ohessa kuvia baarista. Jotta löydätte ja tunnistatte. Nähdään siis siellä. Sitä paitsi kyseinen ravitsemusliike tarjoilee erinomaisen hyvää ruokaa, voitte samalla hoitaa kaksi kärpästä. Minä olen toinen, lounas/hyvä ruoka se toinen.

Jos nyt jostain syystä sattuisi käymään niin etten ole paikalla, kysykään henkilökunnalta. He tunnistavat minut kyllä kun kysytte sitä laiskaa suomalaista,  lazyfinniä tai ihan vaan Jaria. Meitä kun ei täällä kovin montaa asu. Tyypeillä on numeroni. Voivat siis soitella. Numeroni/mailini/muut yhteystietoni löytyvät muuten myös näiltä sivuilta joten jos haluatte varmistaa, ottaa yhteyttä etukäteen. Sovitaan treffit.

Sitten toiseen asiaan. Nimittäin siihen että miten tänne pääsee. Jos haluaa matkustaa ekologisesti. Tiedän että maailmalla hurjaa vauhtia kasvava trendi on maata pitkin matkustaminen. Enää ei lennetä, koska ilmastonmuutos, vaan reissataan junalla, bussilla, milloin milläkin. Kuinka paljon tällä ratkaisulla ilmastoa ihan oikeasti avitetaan, jääkööt tässä yhteydessä ruotimatta sillä tarkoituksena ei ole kirjoittaa ilmastopoliittista kannanottoa. Tutkaillaan sen sijaan, melkoisen ylimalkaisesti, miten tänne pääsee jos välttämättä haluaa vältellä lentämistä.

Kuulun itse siihen porukkaan jolle itse matka on jo itsessään kokemus. On toki mukava päästä kohteeseen, on toki mukava olla perillä siellä mihin-ikinä-onkaan-menossa, mutta minulle henkilökohtaisesti matkustuskokemus alkaa siitä hetkestä kun poistun arjesta. Eli kun suljen kotioven ja tiedän olevan menossa. Oli kohde sitten Šibenik, Suomi, Thaimaa tai New York. Ihan mikä tahansa. Kokemus alkaa kun matka alkaa.

Kurkkailin melko ylimalkaisesti ja nopeasti erilaisia matkustusvaihtoehtoja. Oma auto, bussi tai juna. En siis tule kirjoittamaan miten pyörällä pääsee Suomesta Kroatiaan. Tai kävellen. Näihin saatte etsiä ohjeet ihan itse. Sorry.

Oletusasetus on matka Splitiin. Koska se löytyy helposti ja sijaitsee tuossa vieressä. Huomasin että Suomi sijaitsee käytännössä saarella ja matka sieltä pitää lähes aina aloittaa laivamatkalla. Siksi on helpompaa ja näppärämpää vertailla reissuja jotka alkavat joko Tallinnasta tai Tukholmasta. Niinpä seuraavista yhteenvedoista puuttuu siirtymät kyseisiin kaupunkeihin. Riippumatta siitä mistä matkustusvälineestä on kysymys. Joten ensin laivaan ja sitten vasta matkaan.

Lähdetään liikkeelle bussilla. Koska linja-autossa on aina tunnelmaa. Matka bussilla Tallinnasta Splitiin, 42 tuntia 20 minuuttia. Kaksi vaihtoa, Riikassa ja Varsovassa. Hintahaarukka 118-170€. Ja sama retki Tukholmasta. Himpun verran nopeampi, himpun verran arvokkaampi. Mutta vain yksi vaihto. Hintahaarukka 142-237€, kesto 41 tuntia, 44 minuuttia. Kummankin reissun jälkeen tietää taatusti istuneensa bussissa.

Sitten raiteille. Ensin Tukholmasta. 35 tuntia. Hintahaarukka 325-524€. Ja kuusi vaihtoa. Tallinnasta lähtevään junamatkaan käyttämäni trip planneri tarjosi sangen eksoottista reissua. Mennään Latvian ja Liettuan kautta Valko-Venäjälle josta aina yhtä iloiseen Ukrainaan. Näyttipä rata kulkevan kaiken lisäksi melko läheltä houkuttelevaa ja kutsuvaa kaupunkia nimeltä Tšernobyl. Ukrainasta sitten Unkarin kautta Kroatiaan. Aikaa tähän retkeen menee pari päivää. Ja 13 tuntia päälle. Hinta on kohtuullinen, haarukka heiluu 116-342€ välillä. Moisen reissun jälkeen on taatusti monta kokemusta rikkaampi. Saattaapa olla jopa hieman säteilevämpi. Koska Tšernobyl.

Molempiin kulkuvälineisiin on saatavissa myös erilaisia erikois- ja alennuslippuja tyyliin interrail -kortti, mutta niiden hintoihin ja/tai toimivuuteen en tässä yhteydessä nyt puutu.

Nyt menee Punavuoren vegaanikahviloissa luomulatte väärään kurkkuun, sillä kolmantena vaihtoehtona käsittelyssä on reissu omalla autolla. Ihan itse ajaen. Tallinnasta Via Balticaa pitkin, arvioitu ajoaika 28 tuntia, kilometrejä himpun päälle 2500 ja kustannukset noin 300 euroa. Matka kulkee Baltian maiden, Puolan, Tšekin, Itävallan ja Slovenian kautta. Sama setti Tukholmasta. Maita Ruotsin lisäksi Tanska, Saksa, Itävalta ja Slovenia. Aikaa kuluu, ilman Saksan autobahnin ruuhkia, noin 25 tuntia ja kustantaa arviolta 350 euroa.

Ja ihan vaan vertailun vuoksi nopea kurkkaus lentoihin. Hieman päivästä riippuen hinnat 100-130€ ja matka-aika suoralla lennolla 3 tuntia.

Kaikkien matkatyyppien hinnat vaihtelevat ja taatusti löytyy huomattavasti edullisempia, nopeampia ja helpompia vaihtoehtoja. Edellä esitettyt olivat vain esimerkkejä, ja kuten alussa todettu, verrattain nopealla vilkaisulla esiin kaivettuja. Antanevat kuitenkin, puutteistaan huolimatta, jonkinlaisen kuvan kuinka, miten ja millä hinnoilla. Yhteenvetona voitanee todeta, että jos on aikaa matkustaa, pitkä pinna ja jos itse matka on se juttu, kannattaa miettiä junaa tai bussia. Mutta jos sitä käy kerran vuodessa lomalla, voisin melkein väittää ettei se hiilijalanjälki jonka yhdellä/kahdella lennolla maailmaan synnyttää, välttämättä kauhean suuri ole. Ei ainakaan niin suuri ettei sen kanssa voi elää. Kyllähän niitä päästöjä junista, busseista ja autoistakin syntyy. Puhumattakaan laivoista jolla se retki joka tapauksessa pitää aloittaa.  

Näin keskiviikolle. Takaisin sitten taasen perjantaina. Eikä kukaan, kaikkein vähiten minä, tiedä millä aiheilla. Nähdään tässä välissä siis Dupinin terdellä. Vaikka huomenna. Koska tänään en pääse. 14.30 paikallista aikaa. Minä ajattelin olla siellä. Tulkaa tekin.     

17. kesä, 2019

Kastel Stari

21 - 32 C

Aurinkoista

 

Ei. Tämä ei ole lopullinen totuus. Tämä ei ole edes mikään mihin pitäisi uskoa. Tämä on täysin henkilökohtainen näkemys. Kokemus. Mielipide.

Sain paljon palautetta perjantain blogista. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan, yhä edelleen, todella paljon se että mitä ne meistä ajattelee. Eli mitä kroaatit miettivät suomalaisista ja/tai Suomesta. Suurin osa palautteesta koski kuitenkin blogin ruokaosuutta. Lihapiirakoita ja HK:n Sinistä. Sitä mitä kaipaan suomalaisen kaupan hyllystä. Kyseltiin että millä korvaan mahdolliset puutteet? Että onko täällä vastaavia, kenties jopa parempia, tuotteita? Päivittäisen perusmätön valmistamiseen.

On pakko painottaa, vielä kerran, koska ruoka tuntuu liikuttavan ihmisiä hämmentävän paljon, että se mitä nyt kirjoitan ei ole ’virallinen totuus’.  Ei todellakaan. Tämä on minun oma, henkilökohtainen kokemus/näkemys/mielipide. Sen virallisemman, ja tietysti oikean, mielipiteen löydätte taatusti netistä. Sieltä löytyy tyyppi josta kirjoitin perjantaina. Tyyppi joka on löytänyt paratiisin. Tyyppi jonka mielestä täällä kaikki on niin paljon parempaa. Siis ihan kaikki. Hän ei todellakaan tarvitse suomalaistuotteita korvaavia tuotteita. Mutta minä tarvitsen. Siitä seuraavassa.

Peruskeittiöasetus. Siis ihan kotikeittiö. Jossa en todellakaan ole mikään virtuoosi. Mutta perusjutut toimivat. Täällä, siis Dalmatiassa, lisätään oliiviöljyä joka paikkaan. Ihan kaikkeen. Mistä en valita. Sillä se sopii kaikkeen. Ihan kaikkeen. Ja on hyvää. Maailman parasta. Todistetusti. Öljyä myös löytyy joka paikasta. Kaupoista, toreilta, baareista, kujilta ja kyliltä. Jopa minun keittiöstä. Oli muuten ihan ensimmäinen asia jonka opin tänne muutettuani. Että oliiviöljyä voi/saa/pitää lisätä ihan kaikkeen, aina.

Muut raaka-aineet, teit sitten ihan mitä tahansa ruokaa, löytyvät helposti. Ainakin jos olet valkoihoinen, keski-ikäinen sekasyöjämies. Löydät lihat, kalat, vihannekset, juurekset, salaattiainekset, hedelmät ja kaiken muun ihan minkä kylän kaupan tai marketin hyllyiltä. Tai, niin kuin todettu aiemmin, mieluummin jostain erikoisliikkeestä.  Itse pidän juurikin noista pikkukaupoista, paikallisia toreista, pienistä lihakaupoista ja leipomoista. Koska tuoreus, henkilökohtaisuus ja hassut tyypit. Kielimuuri. Ja väärinymmärryksen riski.

Extraruokavaliota noudattavien ongelmista voin kertoa tarkemmin kunhan olen saanut, aivan liian pitkään odottamani, vegaaninaisen syksyllä kylään. Ennen tuota todettakoon että kaikkea löytyy. Noin niin kuin periaatteessa. Varsinkin jos on valmis hieman soveltamaan. Ei siis tarvitse kiikuttaa lomaasi varten yhtään mitään Suomesta. Sieltä omasta tutusta Prismasta tai K-Marketista. Koska kaikki löytyy täältäkin. Paikallisista kaupoista.

Paitsi Saarioisten roiskeläppäpizza. Niitä ei ole täällä. Jos lomalla viihtyminen vaatii roiskeläppää, kannattaa pakata muutama mukaan. Täällä pakkasesta löytyy paikallinen Ledo -yhtiön pakastepizza joka ajaa saman asian. Kai. Vaikka onkin himpun verran parempi. Ihan oikeasti. Varsinkin vähän tuunattuina.

Tähän väliin kiukku. Kävin eilen kaupassa hakemassa aamiaistarvikkeita. Kahvia, munia ja pekonia. Pekoni on täällä muuten hamburger. Eli jos etsitte kaupassa pekonia, tai tilaatte ravintolassa hamburgerin, saatte todennäköisesti jotain missä on pekonia. Ette hampurilaista. Olen itse mennyt tuohon halpaan muutaman kerran. Mutta nyt alan hiljalleen oppia. Hamburger on pekoni. Minulla tuon ymmärtämiseen meni kolme vuotta.

Se kiukku. Kauppareissulla laskun loppusumma oli jotain kymppejä ja kaksi kunaa. Sanotaan vaikka että kolmekymmentäkaksi kunaa. Eli trideset dva. Kassaneiti ilmoitti että trideset dvi. Mikä ihmeen dvi? Kakkonen on ollut kielikoulussa dva, se on ollut oppikirjoissa dva, miksi se kaupassa oli nyt dvi? Haluatteko että opin tätä kieltä vai ei? Jos haluatte, sovitaanko että puhutaan numeroista niiden oikeilla nimillä? Kiitos.

Takaisin kauppaan. Ja tuotteisiin. Suomen ja Kroatian eroihin. Peruslihapiirakka korvataan täällä burekilla. Josta on juusto- ja lihaversio. Ja jotain makeita versioita. Ei toimi. Rainbow -lihapiirakka voittaa burekin mennen tullen. Ja palatessa. Vaikka täällä burek on lämmin, suoraan uunista tullut. Ja ihan törkeän hyvänmakuinen. Mutta ei omaa sitä peruslihiksen makua. Sitä joka löytyy Rainbow -piirakkaa mikrottaessa. Mielummin pikku kankkusessa. Kurkkusalaatin kanssa.

Mausteet. Kaikkea löytyy. Jopa grillimaustetta joka on kaiken perusta. Grillimaustettahan pitää laittaa, valkosipulin lisäksi, joka paikkaan ja joka ruokaan. Kuten kaurapuuroon. Onneksi sitä on täällä. Toinen perusmauste, aromisuola, sitäkin löytyy. Olen itse käyttänyt Vegeta -yhtiön tuotetta. Sininen pussi jossa lukee Vegeta Original. Kannattaa testata. Se sopii joka ruokaan. Tuo makua. Ja on hyvää.

Mitä vielä. Mitä täältä ei löydy? No, ainakaan suomalaista suklaata. Eikä salmiakkia. Joka paikallisten kavereiden mielestä on ihan hyvä juttu. Koska salmiakki on heidän mielestä ihan kauheaa. Jopa perussalmiakkiaakkoset. En saata ymmärtää. Lainkaan.  Kurkkusalaattia. Pönttömaustekurkkuja. Pussilohta. Joulukinkkua. Lonkeroa. Niitä kuivattuja herneitä. Onhan noita. Kaikenlaista mistä kroaateilla ei ole mitään tietoa.

Eiköhän tällä saatu tämä viikko jotenkuten auki. Ja alkuun. Jatketaan sitten, joko samalla tai jollain toisella aiheella ylihuomenna. Tulkaapa siis takaisin silloin. Että mikä tulokulma (sic) sillä nyt on…. Vai höpiseekö se taas vaan niitä näitä. Koska senkin on mahdollista. Jopa todennäköistä.  

14. kesä, 2019

Kastel Stari

19 - 33 C

Aurinkoista, keltainen varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta

 

Osui silmiin interwebissä erään ulkosuomalaisryhmän keskustelu. Aiheena oli että mitä ruokia kaipaat Suomesta. Koska asut ulkomailla. Helpotti kovasti kun huomasi etten olekaan ihan niin friikki kuin olen kuvitellut olevani. Kaivatessani lihapiirakkaa. Siis sitä Pirkka- tai Rainbow -peruspiirakkaa joka ei maksa kuin muutaman euron ja jota voi sitten tuunata nakeilla, kurkkusalaatilla, kananmunalla, juustolla, milloin milläkin. Tätä herkkua ei täältä löydy. Onneksi joku ystävällinen lomailija aina silloin tällöin tuo lihiksiä tullessaan joten ihan ilman piirakkaa ei ole tarvinnut olla. Tähän asti ainakaan.

Muutoin ruokaunelmat ja -kaipaukset tuntuvat olevan ulkkareiden parissa melko perinteisiä. Ainakin juuri tuolla keskustelupalstalla. Fazerin suklaa, salmiakki, ruisleipä ja mitä näitä nyt onkaan. Mainitsipa joku jopa Saarioisen roiskeläppäpizzan. Ja kesäkeiton. Jostain ihmeen syystä. Rössipottuja, oululaista ihmeruokaa, ei sentään kukaan kaivannut. Mitä en ihmettele yhtään.

Itselläni ei oikeastaan, ajoittaisen lihapiirakkahimon lisäksi, pahempia kaipauksia ole. Sillä kyllähän sitä voi tehdä niitä perinneruokia ihan itsekin. Kuten makaronilaatikkoa, kalakeittoa, kuuluupa joku leipovan täällä jopa ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Että ei muuta kuin toimeen. Jos mieli tekee. Saattaa ehkä hieman joutua soveltamaan jos/kun tavoitteena on autenttinen suomalaisherkku, raaka-aineet kun saattavat poiketa hieman siitä mihin on Suomessa tottunut. Olen kyllä ihan itsekin onnistunut, ainakin omasta mielestäni, valmistamaan ihan kohtuullisen läskisoosin. Paikallisista tarvikkeista siis. En tietenkään mummon läskisoosin veroista, mutta riittävän lähelle. Hernekeiton. Makkarakastikkeen. Jopa uunilohen. Joka sivumennen sanoen on sangen kallis kala täällä.  

Lihapiirakoita ei täältä siis löydy. Eikä kuivattuja, kokonaisia herneitä. Hernekeittoon siis. Ja ai niin, täydelliseen uunimakkaraan tarvittavan HK:n Sinisen veroista makkararatkaisua en myöskään ole vielä onnistunut paikallisilta hyllyiltä löytämään. Kaiken maailman muita makkaroita siellä toki on, mutta ei mitään samankaltaista kuin sininen suomalainen perinnevihannes.

Tuolla keskustelupalstalla oli tähän aamuun mennessä 598 kommenttia siitä mitä ihmiset kaipaavat Suomesta. Siellä oli myös yksi kiintiökiukuttelija. Joka katsoi asiakseen vastata kysymykseen ’mitä ruokia kaipaat Suomesta’ että hän ei kaipaa mitään. Kun kaikki on niin paljon parempaa täällä. Suomikahvi, oli saanut paketin joltain vieraaltaan, on ihan kauheaa, suomisinappi se vasta paskaa onkin eikä herralle maistunut enää edes Koskenkorva kun paikallinen grappa on niin paljon parempaa. Hän on löytänyt siis paratiisin. Onnea hänelle. Mutta. Vaikka makuasioista ei saisi kiistellä niin tosiasia on se että kroatialainen sinappi on kauheaa. Aivan kauheaa.  Jos sitä vertaa vaikka Turun Sinappiin. Siihen vahvempaan.

Lihapiirakkakaipuu sai minut miettimään hieman syvemmin suomalaisuuttani. Että miltä se tuntuu? Ja mitä se minulle merkitsee?

Olen asunut nyt melko tarkkaan kolme vuotta ulkomailla. Verrattain lyhyen ajan siis, ainakin jos sitä vertaa edellä mainitun keskustelupalstan muihin keskustelijoihin. Jotka hyvin usein ovat viettäneet lähes koko elämänsä ulkomailla. Ei kolmessa, kun ei näemmä useammassakaan, vuodessa suomalaisuus katoa ihmisestä yhtään mihinkään. Minä olen, ja niin tuntuu olevan moni muukin ulkosuomalainen, pohjimmiltaan aina suomalainen. Paitsi se tyyppi joka on löytänyt paratiisin ja on sitä mieltä että kaikki, siis ihan kaikki Suomesta tuleva, on ihan kuraa. Suomi on kuitenkin meidän kotimaa, me kaikki olemme sieltä kotoisin. Se on jättänyt, tavalla tai toisella, kaikkiin meihin merkin. Jonkinlaisen jäljen. Halusimme tai emme. Olen jutellut muutaman tyypin kanssa joiden juuret Suomeen polveutuvat jopa kolmen-neljän sukupolven taakse ja hekin ovat kertoneet että tuntevat outoa vetoa tuota omituista, pientä pohjoista maata kohtaan. Ihminen, tyyppi tai oletettu voi lähteä Suomesta, mutta Suomi ei lähde ihmisestä eikä tyypistä. Eikä oletetusta.   

En ole käynyt kolmen vuoden aikana kertaakaan Suomessa. Koska en ole halunnut. Koska minulla ei ole siellä mitään. Paitsi lapset. Ja lapsenlapset.  Ja… no… Toki, vaikkapa joulun aikoihin, mielessä on käväissyt että saattaisi olla ihan mukava viettää jotain tai jokin, perinteisiin pohjautuva hetki maassa josta on lähtöisin. Ainakaan vielä en ole tuohon venynyt. Monestakin eri syystä. Olen toki myös miettinyt että saattaisin olla mielenkiintoista/kivaa kierrellä Suomea paikoissa jossa on tullut asuttua. Jotka ovat joskus merkinneet jotain. Saataisi olla mukava pyöriä pari-kolme päivää Helsingissä, ajella halki Suomen Hämeenlinnan ja Pälkäneen kautta Tampereelle, siitä pohjoiseen Jyväskylässä tai Sumiaisissa pysähtyen, käväistä Ylivieskassa ja jatkaa matkaa Ouluun. Varsinkin Ouluun. Koska…. No…

Tuo roadtrip kotimaahan voisi olla viimeinen hyvästijättö maahan jossa on kasvanut. Maahan jota sitten kuitenkin, jossain syvällä sisimmässään, rakastaa. Maahan joka on antanut sinulle paljon. Ja päästää sen jälkeen irti. Lopullisesti.

En tiedä. Ehkä joku päivä. Tai sitten ei. Nyt suuntaan, koska viikonloppu, katseeni ja myöhemmin illalla askeleeni nykyiseen kotikaupunkiini Kaštelaan. Joka muuttuu täksi viikonlopuksi rakkauden kaupungiksi. Täällä alkaa nimittäin tänään perjantaina LoveStock -festivaali. Ja kaupunki pursuaa rakkautta. Toivottavasti mahdun sekaan. Konsertteja, tapahtumia, keikkoja, ihmisiä ja sitä rakkautta. Siellä sun täällä. Eri kylissä. Ympäri kaupunkia. Kaikesta tästä, paitsi tuosta mahdollisesta paikallisesta rakkaudesta, lisää sitten maanantain blogissa. Olkaa kiltisti. Minkäkin lupaan olla. Vaikka edessä onkin rakkauden viikonloppu.

Hyvää viikonloppua!  

12. kesä, 2019

Kastel Stari

21 - 31 C

Puolipilvistä

 

On aivan liian kuuma ilma yhdenkään järkevän lauseen muodostamiselle. Siksi Kaštel Stari tiedottaa tänään lyhyesti. Ranskalaisin viivoin. Eri asioista.

-      meillä on ollut lämmintä muutama päivä. Hyvin lämmintä. Tämä tarkoittaa 29-32 päivälämpötilaa. Ja aivan suorilta ylhäältä paistavaa aurinkoa. Tämä on aiheuttanut oheistuotteena sen että merivesi on siedettävää. Ainakin pintavesi. Joten tänään, tämän jutun kirjoittamisen jälkeen, edessä on lenkki joka päättyy mereen. Shortsien alle simmarit. Ja mereen kunhan on ensin rampannut perinteiset 10 kilometriä. Tuossa kuumuudessa. Saattaa pulahdus tehdä ihan hyvää.  

-      tämän päivän ohjelma on seuraava: aamukahvi, lenkki Rockyn kanssa, lenkki yhdessä epätavallisen ja joidenkin mielestä mahdottoman parisuhteen kanssa. Skypen suosiollisella avustuksella. Lenkin päätteeksi uimaan, kotiin, suihkuun, lounas, päiväunet. Iltapäivällä kahville/kaljalle paikallisten kavereiden kanssa rantakadulle. Joskus on, kieltämättä, mennyt ihan vähän huonomminkin. 

-      en valita. Vaikka molemmat edelliset viivat ovat käsitelleet kuumuutta ja lämpöä, en todellakaan valita. On ollut niin paska kevät ja niin paska alkukesä, että nyt saa paistaa. Ja olla kuuma. Vaikka vähän liiankin kuuma. Ei tunnu missään. Kunhan sitten lokakuussa laskee 20 asteeseen. Koska. (Insiden joke, sorry)

-      ei blogia voi kirjoittaa ilman että yhtään valita. Joten valitetaan. Valitetaan rouva hyttysistä. Jotka ovat aktivoituneet.  Oikein kunnolla. Mikä näkyy paukamina vähän siellä sun täällä pitkin poikin jumalvartaloani. Meillä on tuossa talon päädyssä hämmentävä kanavajärjestelmä joka lienee peräisin Jugoslavian ajoilta jostain iloiselta 70 -luvulta. Luulisin, en todellakaan tiedä, että kanavien avulla hoideltiin aikoinaan peltojen kastelua. Nyt nämä betoniset ’purot’ ovat täynnä seisovaa vettä. Varsinkin sateisen kevään jälkeen. Hyttysillä on bileet. Ja kun on bileet, hyttysvauvoja tehdään innokkaasti. Vähän niin kuin Suomen juhannusyössä. Jossa sielläkin peitto heiluu kiitettävästi. Nämä hyttysvauvat päätyvät sitten aikanaan minun makuuhuoneeseen. Inisemään. Ei hyvä. Ei ollenkaan. Vittu! 

-      pysytään makuuhuoneessa. Vietetään siellä yötä. Niin kuin makuuhuoneessa yllättävän usein tehdään. Kaksi yötä sitten oli pakko, ihan pakko, ottaa käyttöön tuuletin. Semmoinen propellijutska. Ensimmäistä kertaa tälle vuodelle. Tähän asti käyttöä on ollut enemmänkin lämmittimelle. Mutta nyt pyörii propelli. Ei ihan vielä täydellä teholla eikä ihan vielä rotaatiolla, niiden aika tulee sitten kun betoni on kuumentunut loppukesästä riittämiin eikä lämpötila laske sisätiloissakaan alle 35 asteen. Silloin tarvitaan kylmennystä. Varsinkin lokakuussa. Todella kovasti. Siitä enemmän sitten kun sen aika on.

-      viittasin tuossa edellä muutama viiva sitten epätavalliseen ja joidenkin mielestä mahdottomaan ihmissuhteeseen. Se voi hyvin. Oikein hyvin. Kiitos kysymästä. Tästä ei enempää tällä erää. Mutta ihan kivasti menee.   

-      broilerikauppa. Kauppa joka on sijainnut keskellä meidän kylää koko sen kolme vuotta kun olen täällä asunut. Sananmukaisesti aivan keskellä. Torilla. Tällä viikolla astuin kauppaan ensimmäistä kertaa. Ja yllätyin. Että miksi en ole täällä aikaisemmin käynyt. Lihaa ja broileria. Ennen kaikkea broileria. Kyllähän kyseistä lintua saa ihan normimarketeista, mutta nyt kun olen ostanut tästä pikkuisesta broilerikaupasta ensin siipiä ja heti perään reisipaloja, niin onhan ne olleet aivan jotain muuta kuin bulkkitavara. Saattoi tästä kaupasta tulla kantispaikka. Silloin kun pitää saada tipua. 

-      viimeinen viiva on meidän kaupungista. Siis nykyisestä kotikaupungistani. En voi väittää, en millään muotoa, olevani millään tasolla kaštelalainen, mutta pidätän itselläni oikeuden olla jollain tasolla ylpeä kaupungistani. Tästä Kaštelasta. Sillä. Ensinnäkin kaupunki on yksi niistä harvoista Kroatian kaupungeista joissa on positiivinen väestökehitys. Tänne muuttaa siis enemmän ihmisiä kuin täältä muuttaa pois. Sillä Kaštela panostaa asukkaisiin. Panostaa ihan oikeasti. Kaupunki on viime aikoina pannut paljon rahaa paljon niin lastentarhoihin kuin kouluihin. Ensiasunnon hankintaa tuetaan. Infraa parannetaan. Tapahtumia järjestetään. Asukkaiden viihtymiseen panostetaan. Mikään näistä ei ole ihan tavallista Kroatiassa. Ainakaan pienemmissä paikoissa. Eikä Kaštelan sijainti, lentokentän ja Splitin välissä, suinkaan vähennä alueen kiinnostavuutta. Ei siis yhtään hömpsömpi paikka elää ja asua. Eikä lomailla. Joten tervetuloa. Viihdytte taatusti. Sillä Kaštela on kaikin puolin hieno. Tulkaa katsomaan. Ihan itse.   

Näin vedettiin viivat keskiviikolle. Perjantaina sitten aivan jotain muuta. Ehkä. Ei voi tietää. Silloin siis takaisin. Tähän samaan osoitteeseen.          

10. kesä, 2019

Kastel Stari

21 - 31 C

Aurinkoista

 

Sunnuntai-iltapäivä. Lämpöä 33 astetta. Paikallisbussi 70 -luvulta, ajalta jolloin kukaan ei ole edes kuullut ilmastoinnista julkisessa kulkuvälineessä. Kohteena turistirysä, jossa miljoona matkailijaa, hinnat tapissa ja palvelu… niin kroatialaista. Tai korjataan, baareissa, kaupoissa ja kioskeissa palvelu oli ihan ok, mutta ostosbasaarissa ottaessani kuvaa jostain taustalta kuului huuto että ’no pictures’. Olin että ok… Why not? Vastaus oli että ’because I say so’. Selvä. Kun perustelut kerran olivat näin vastaansanomattomat, ei sitten enää kuvattu. Kuva basaarista on kuitenkin tuossa kuvituskuvana. Nuo kikkelit siis.

Kävin eilen siis Trogirissa. Jossa oli siis miljoona turistia, hinnat tapissa ja palvelu, noh… kroatialaista. Kuten edellä kuvattu. Vaan jos totta puhutaan, Trogir on mukava paikka vierailla, käväistä päiväseltään. Koko loma siellä, ei välttämättä toimi. Ainakaan minulle. Monelle näyttää toimivan, sillä sen verran ihmisiä, ihan turisti-ihmisiä, kaupungissa eilen vaelteli. 

Eikä sinä mitään. Kaunistahan Trogirissa on. On jokea. On vanhaa kaupunkia, pieniä kujia, tunnelmallisia ravintoloita ja viihtyisiä café-baareja. Vaan kyllä se tuntui mukavalta palata reissun jälkeen kotiin. Palata meidän rannalle. Omiin rantaravintoloihin. Tylsälle betonilaiturille kuten joku neropatti meidän rantakatua joskus kutsui. Tuttujen pariin. Koska koti. Tuntui siltä että tänne minä kuulun. Enkä mihinkään turistikeskukseen.

Hinnoista. Koska ne kiinnostavat aina. Syväluotaavaa analyysia en todellakaan eilen suorittanut, mutta muutama esimerkki. Olut (0,5 ltr) Trogirissa 20 kunaa (2,80€), meidän rannalla 18 kunaa (2,50€). Pizza nopealla vilkaisulla Trogirissa about 60-80 kunaa (8,60-10,90€), meillä 50-60 kunaa (6,80-8,60€). T-paita Trogirissa 250 kunaa (34€). Meidän rannalla sama, täsmälleen sama paita 80 kunaa (10,90€). Antanee peruskuvan hintaeroista. Yleisellä tasolla. Ilman sitoumuksia.

Eilinen Trogirin retki ei suinkaan ollut ainoa viikonloppureissu. Lauantaina kävin bob-, eli härkäpapu, -festareilla. Koska kesä. Vihdoin. Juhlia on jouduttu siirtämään useampaankin kertaan koska satoi ja oli kylmää, mutta nyt lauantaina homma pelitti. Ja hyvin pelittikin. Oli musiikkia, viiniä, olutta, tuttuja ja ennen kaikkea oli härkäpapua hyvinkin erilaisissa muodoissaan. Eri lisukkeilla. Vaikka en välttämättä papujen suurin ystävä olekaan (terveisiä yhdelle tyypille Pohjois-Suomeen), täytyy todeta että kun härkistä sotketaan riittävästi, sekin alkaa maistua. Ihan niin kuin se maistui lauantaina. Sitä oli sotkettu villisikaan, erilaisiin lintuihin, possuun, jäniksen lihaan ja jos vaikka mihin….. Ja maustettu hyvin. Kyllä putoaa. Ja putosi.

Mietin siinä pudotellessani, jälleen kerran, kuinka erilaiselta pohjalta näitä asioita mietitään/järjestetään. Lauantainen festari ei olisi ikinä onnistunut Suomessa. Siellä olisi taatusti ollut joku viranomainen vaatimassa keskeytymätöntä kylmäketjua, anniskelualuerajoituksia, hygieniapasseja ja kuka tietää mitä kaikkea. Koska sosiaalidemokratia. Joka vie suuren osan ilosta. Vaikka ihmiset osaavat ihan oikeasti, ilman sen suurempaa viranomaisvalvontaa, itsekin miettiä mikä on heille hyväksi. Ja minkä kanssa he voivat elää. Mihin he eivät ihan välttämättä kuole. Ainakaan ihan heti. Ja vaikka kuolisivatkin, haluavat nauttia siitä ennen kuolemaansa. Kaiken ei tarvitse aina olla ihan niin säännösteltyä. Ja/tai ylhäältä ohjattua.

Lopuksi eläimellistä menoa. Tiedän että sitä pitäisi syljeskellä (?) olkansa yli jos musta kissa ylittää edessäsi tien. Mutta mitä jos niitä mustia kissoja on neljä? Niin kuin tänä aamuna aamulenkillä. Olimme Rockyn kanssa aamupissalla kun nokkamme edessä kadun ylitti neljä (4) mustaa kissaa. Siis neljä! Onko kaikki nyt menetetty? Onko edessä ylihaasteellinen tulevaisuus kun en jaksanut syljeskellä yhtään mihinkään suuntaan?

Pysytään eläimissä. Mutta siirrytään koiriin. Vuh vuh. Joku kysyi minulta viikonloppuna että miten Kroatiassa suhtaudutaan koiriin. Vastaukseni on, jälleen kerran, että en minä tiedä. Tiedän vain sen että täällä meidän seuduilla koirista tykätään. Olkoonkin että lähes joka toisella pihalla on pieni häkki jossa asuu koira. Usein jopa melko isokoinen koira. Mikä ei ole hyvä juttu. Ei lainkaan. Koska se häkkikoira kärsii. Silminnähden. Siitä miten koiriin suhtaudutaan jossain muualla Kroatiassa, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Mutta pääsääntöisesti ihmiset pitävät koirista. Tai ainakin Rockysta. Täällä meillä.   

Muuten, jos olette tulossa lemmikin, tässä tapauksessa siis koiran, kanssa lomalle kannattaa tarkistaa etukäteen että se on tervetullut majapaikkaanne. Sillä ihan joka paikkaan koirat eivät ole. Ehkä kaikki dalmatialaiset eivät sittenkään pidä koirista.  

Itse olen törmännyt koiraongelmaan vuokra-asuntoa etsiessäni. Useassa ilmoituksessa mainittiin jo valmiiksi että ei lemmikkejä. Sillä täällä koirat asuvat pihalla tai ulkotiloissa. Vaikka eivät toki aina häkeissä. Meidänkin pihalla asustelee pitkäkarvainen saksanpaimenkoira Rex. Rex ei asui häkissä mutta ulkotiloissa 24/7. Vaikka aina silloin tällöin onkin tulossa meille kylään. Ihan väkisin. Ja on vähän hömpsö. Mutta eikös me kaikki olla? Hömpsöjä siis?

Näin tälle päivälle, viikon alkuun. Nyt lähden lenkille. Vuorille koska eräs tyyppi haluaa. Ja lähtee mukaan. Ja koska se on mukavaa. Joten, jos olen hengissä lenkin jälkeen vielä keskiviikkona, lisää tarinaa tuolloin. Jos ei, vuoristolenkki tälle päivälle oli liikaa. Tai lauantain härkäpavut. Muutoin, nähdään siis parin päivän päästä.