14. joulu, 2018

Kastel Stari

5-8 C

Vesisadetta, keltainen varoitus sateesta ja tuulesta

En tiedä mikä mättää mutta tänään tuntuu että pitää kirjoittaa jotain syvällisen pohdiskelevaa. Vaikka omasta elämästä. Nykyisestä sellaisesta. Ja mahdollisesta tulevasta. Reaali- ja haavemaailmasta.

Ennen sitä suru-uutinen. Meillä on meidän kylässä vaikuttanut joulupukki. Hän ei ollut mikään virallinen hahmo, hän ei ollut tekemisissä minkään virallisen turisti- tai muunkaan organisation kanssa, mutta herätti suurta huomiota. Ja nyt tämä Kastellan oma joulupukki on kuollut.

Joulupukki, oikealtaan nimeltään Ante Ozderić, oli konepäällystöön kuulunut merimies joka reissasi työelämänsä aikana useilla laivoilla ympäri maailmaa. Eläkkeelle jäätyään hän, jostain syystä, kasvatti pitkän harmaan parran, pukeutui punaiseen nuttuun ja alkoi tuottaa iloa lapsille, kyläläisille ja turisteille kuljeskelemalla joulupukkina pitkin poikin katuja ja kujia. Uskoisin että herra esiintyy sadoissa valokuva-albumeissa ympäri maailmaa. Nyt siis, pitkällisen sairauden murtamana, hän menehtyi. Joulupukki haudattiin päättyneellä viikolla tänne Kastel Stariin ja näin Kastela on yhtä nähtävyyttä köyhempi.i

Sitten jotain aivan muuta. Havahduin tuossa nimittäin siihen kuinka ihminen ei koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on. Tai mitä hän on saavuttanut. En minä ainakaan ole. Kyllästyn aivan liian helposti, haaveilen ja uneksin uusista asioista vaikka kaikki olisi ihan ookoo juuri nyt. Eikä oikeasti olisi mitään syytä miettiä uusia ympyröitä. Ja silti niitä miettii. Ja niistä uneksii. Ja pohtii että mitä jos sittenkin. Olisiko? Jos ei, niin miksei? Mutta jos sittenkin....

Olen lenkkeillyt viimeiset kuukaudet innokkaasti. Esimerkiksi marraskuussa trippimittariin kertyi yhteensä reippaat 300 kilometriä joka tarkoittaa noin 10 kilometrin päivittäisiä lenkkejä. Olen siis talsinut nämä lähiseudut melko tarkkaan. Ja kyllästynyt. Olen kyllästynyt maisemiin, olen kyllästynyt vuoriin, hiekkarantoihin, kaiken maailman vanhoihin kaupunkeihin, toreihin ja kujiin. Kaikki kun on jotenkin niin nähty. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä tästä kyllästymisestäni.

Tiedän että olen etuoikeutettu. Olen saanut, ja 'uskaltanut', toteuttaa monen haaveileman muutoksen muuttamalla tänne palmun alle. Etelään. Lämpöön. Aurinkoon ja hieman ehkä suomalaisesta elämäntyylistä poikkeavaan ympäristöön. Kaiken lisäksi tiedän että, tälläkin hetkellä, ihmiset säästävät, suunnittelevat ja varailevat ensi kesän lomamatkojaan juurikin tänne meidän huudeille. Siis tänne minun elämääni. Elän sananmukaisesti siis keskellä ihmisten lomaa. Ja silti valitan kuinka kyllästynyt olen. Muuten, tuo klonk-klonk -ääni, jonka juuri nyt kuulette korvissanne, se on vaan minun omatunto joka kolkuttaa. Sillä enhän minä saisi. En minä saisi olla kyllästynyt. Enkä haaveilla. Tai uneksia. Koska elämässäni on kaikki, kuten edellä todettu, ihan kunnossa.

Silti haaveilen. Ja uneksin. Tai ainakin pohdin. Ja mietin. Että mitä jos sittenkin. Mitä jos sittenkin jossain muualla olisi jotain mitä täällä ei ole? Vai löytyisikö se jokin kuitenkin vielä täältäkin? Vaikka huomenna? Tai ylihuomenna? Vai pitäisikö sitä sittenkin kurkata jonnekin muualle?

Kaikki tuo, kieltämättä sekavahko sepustus, tarkoittaa suomeksi sitä että mielessäni pyörii että pitäisikö sitä kokeilla asumista jossain muuallapäin Kroatiaa. Sen olen päättänyt, ainakin toistaiseksi, etten minä tästä maasta mihinkään lähde. Enkä lähde mihinkään edes Dalmatiasta. Tuskin olisin kotonani missään muualla nyt kun olen tähän dalmatialaiseen elämänmenoon on tottunut. Mutta jos sitä tästä maakunnasta löytyisi jotain uutta ja ihmeellistä.

Olen perimmältäni kaupunkilaispoika. Tämä tarkoittaa sitä, että olen asunut lähes koko elämäni kaupungissa. Pääsääntöisesti vieläpä Helsingissä. Joten ehkä tämä vinkuminen johtuu vain kaipuusta kaupunkiin, hieman suurempiin ja laajempiin ympyröihin tästä pikku kylästä. Jonnekin missä varsinkin talvikaudella, jotain kokeakseen tai edes ihmisiä nähdäksesi, ei tarvitsisi reissata puolta tuntia bussilla. Jos pidetään tuota kaupunkielämää tavoitteena ja pysytään Dalmatian maakunnassa, eipä niitä vaihtoehtoja paljon jää. Zadar (72.000 asukasta), Sibenik (35.000), Split (168.000) ja Dubrovnik (29.000) ovat ainoat edes jonkinkokoiset kaupungit tässä rannikolla. Näistä Zadar on kuulemma ihan kiva, mutta vähän pohjoisessa, Split on nähty ja Dubrovnik ehkä hieman liian turisti. Joten ei lopulta jäljelle ei jää kuin yksi. Mikä ei liene minut tunteville mikään kovin suuri ylläri.

En minä tiedä. En todellakaan tiedä. Minulla on elämä tässä kylässä, minulla on täällä kavereita, omat rutiinit ja tutut ympyrät. Olisiko jossain muualla samanlaista? Vai erilaista? Löytäisinkö uusia kavereita? Uusia rutiineja? Ehkä löytäisin. Ehkä niiden rakentaminen ja etsiminen toisi taas uuden motivaation elämään. Uusien maisemien ja lenkkimaastojen ohella. Tai sitten ei.

Dalmatialaiseen tapaan todettakoot lopuksi, että aika näyttää. Että ehtiihän tuota. Jos on ehtiääkseen. Voi hyvinkin olla että kirjoittelen näitä juttuja jo ensi keväänä uusista ympyröistä, aivan yhtä hyvin voi olla että kirjoittelen näitä juttuja kolmen vuoden päästä tästä tämän saman keittiön pöydän äärestä täältä samasta kylästä. En tiedä. Sen tiedän että tänään alkaa viikonloppu ja minä hiljenen pariksi päiväksi. Takaisin olen maanantaina aivan uusien aiheiden kanssa. Jos vaikka silloin olisi jo noustu täältä syvyyksistä takaisin valoon maanpinnalle eikä enää kyseltäisi niin paljon kuin tänään tuli kyseltyä. Kulutin varmaan kysymysmerkit loppuun interwebistä tässä jutussa tänään.

Nyt kaikille oikein hyvää ja hauskaa viikonloppua! Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä mennä mihinkään, ei edes kaupaan. Koska sataa. Voin keskittyä täysillä miesflunssan, kuumetta heti aamusta 37,4, paranteluun. Kaikki sympatia ja sääli tuota olohuoneen sohvaa kohden. Minut löytää sieltä sen peiton sisältä. Kiitos.

13. joulu, 2018

Kastel Stari

5-8 C

Sadetta, keltainen varoitus sateesta ja tuulesta

Kyllä on turvallinen olo. Ei unohdeta suomipoikaa vaikka olisi kuinka kauan, tai kuinka kaukana, Suomesta. Viranomaiset, ne ainoat omaiset joita kiinnostaa, löytävät sinut kyllä ja jaksavat kysellä asioita. Toistuvasti ja sinnikkäästi.

PostiPate toi eilen keltaisella skootterillaan kirjeet suomalaiselta pankilta ja verottajalta. Aina kun saat minkä tahansa virallisen, tai edes virallisuuteen viittaavan kirjeen Suomesta, se on joka kerta pikkaisen kuumottavaa. Että mitäköhän sitä nyt? Mitä ne nyt ovat keksineet? Olenko unohtanut jotain/jonkun paperin/ilmoituksen/lomakkeen? Ja kuinka paljon se tällä kertaa minulle maksaa?

No, eiliset kirjeet eivät maksaneet mitään. Ainakaan mitään uutta. Onneksi. Pankki tiedusteli ystävällisesti Verohallinnon kehoituksesta asiakkaansa verotuksellisia tietoja asuinvaltiosta sekä varallisuus- ja tulotietoja. Oli muuten aika nopeasti läpikäyty varsinkin tuo varallisuusosio. Osuuspankin valtakunnallinen puhelinpalvelu oli, tietenkin, ruuhkaantunut ja pyysivät soittamaan myöhemmin. En soittanut. Sen sijaan näppäränä asiakkaana soitin suoraan omaan konttoriini. Alavieskan Osuuspankin pääkonttoriin. Siis pääkonttoriin! Se lukee ihan oikeasti kaikissa papereissa. Ainoa pankki koko noin 2500 ihmisen kylässä. Jossa katuvalot sammutetaan iltaisin kello 23.00. Mutta pitäähän pankilla pääkonttori olla. Jopa Alavieskassa. Tietysti.

Tiedot, ja vallitseva säätila niin Alavieskassa kuin Kastel Starissa, päivitettiin ja syötettiin systeemiin. Paitsi sitä säätilaa.Toivottavasti Verohallinto on nyt tyytyväinen. Jostain kumman syystä heitä kiinnosti myös minun paikallinen vero- eli henkilötunnukseni. Joka sekin piti näpytellä systeemiin. Vaikka kaikki miljoonatuloni tulevat Suomesta jonne myös makselen veroni. Kroatialla kun ei ole Portugalista tuttua verotussopimusta jonka nojalla siellä asuvat suomalaiseläkeläiset ovat jotenkin, kait, selvinneet veroistaan. Kroatialaiseläkeläiset maksavat veronsa kiltisti Suomeen. Ja vastailevat kiltisti kaiken maailman kyselyihin.

En tiedä mitä tulee tapahtumaan ensi vuonna, sillä kanssani puhuneen virkailijan mukaan Verohallinnon lomakkeessa, joka taatusti oli paperilomake, puhuttiin jotain kolmannen vuoden lopusta. Siis kolmannen vuoden lopusta siitä laskien kun verovelvollinen on muuttanut pysyvästi pois Suomesta. Tai jotain tuon suuntaista virkamieskielellä. Minulla tulee kolme vuotta Suomesta poissa ensi vuoden toukokuussa ja tuo kapulalla ilmaistu aikajänne täyttyy siis vuoden päästä. Eli ulkomailla asumisen kolmannen vuoden päättyessä. Ehkäpä sen jälkeen minun verovelvollisuus Suomeen päättyy. Tai tuplaantuu. Ei voi tietää. Pikkaisen jänskättää jo nyt. Mutta eiköhän viranomainen kerro kun sen aika on.

Se Paten toimittama toinen kirje, se verottajalta tullut, se sisälsi ihan vain päätöksen verokortista. Päätöksen? Eli kertoivat että minulle on myönnetty, tai päätetty antaa, verokortti. Jossa mainittiin veroprosenttini. Ja kotikuntani, joka näyttäisi yhä edelleen olevan se kunta mistä tälle reissulle lähdin. Vaikka viralliset kirjani ovat olleet täällä jo kohta kolme vuotta. Lapussa oli myös suomalainen veronumeroni. Siis se numero jota aikoinani metsästin kissojen ja koirien kanssa kun pankkitiliä täällä avatessani paikallinen pankki sitä kyseli. Tuolloin en edes tiennyt omaavani moista. Nyt tiedän. Ja tiedän jopa mikä se on. Numerolla ei muuten ole mitään tekemistä sosiaaliturvatunnuksen kanssa eikä se ole mitenkään johdettavissa siitä. Muistuttaa vähän tätä kroatialaista henkilötunnusta joka näyttää myös aivan randomina jostain rummusta arvotulta numerosarjalta.

Pysytään lopuksi edelleen postissa. Ja joulussa. Tarkemmin joulupostissa ja -korteissa. Ainakin radion perusteella Suomessa kuuluu olevan käynnissä jälleen vuosittainen joulukorttikeskustelu. Että lähetätkö kortteja vielä? Jos et lähetä niin miksi et? Jos lähetät, niin miksi. Mitä kaikki tämä sinulle merkitsee? Ja jos ei merkitse mitään, miksi ei? Tuntuu että tämä on aihe käsitellään jokaikinen joulu. Radio/telkkari voisi ajaa vanhoja nauhoitettuja ohjelmaspotteja vuodesta toiseen sillä perusteetkin säilyvät tasan samoina. Tottakai lähetän, koska olen jouluihminen. Haluaisin lähettää kyllä mutta ei niitä sittenkään koskaan tule postitetuksi. Onhan se mukava saada 'oikea' kortti koska se osoittaa että joku on ajatellut sinua. Ja niin poispäin. Jokaikinen vuosi. Ihan samat jutut. Aina.

Tiedoksenne muuten että minä en, tänäkään vuonna, lähetä ensimmäistäkään joulukorttia. En mihinkään enkä kenellekään. Eikä niitä näin ollen tarvitse minullekaan lähettää. Vaikka tiedän että jotkut lähettävät. Kuten faija. Sieltä se vapisella kädellä kirjoitettu kortti jossain välissä kolahtaa. Kuten tekee joka vuosi.

Muistutuksena vielä, että jos haluatte korttinne menevän jouluksi perille Suomessa, viimeinen päivä lähettää ne halvemmalla taksalla (1.05€), oli eilen. Joten myöhästyitte. Kalliimmalla merkillä (1.50€) ne toki vielä ehtivät kunhan ovat matkalla viimeistään 19.12. Eurooppa ehtii vielä tänään, muu maailma meni jo. Eikä tämä ollut Postin maksettu mainos.

Oltiinpas sitä tänään virallisia. Vaihteeksi. Huomenna, viikon viimeisessä, ollaan sitten todennäköisesti aivan jotain muuta. Mikä näkyy niin aiheissa kuin teksteissä. Ellei keltainen skootteri tuo lisää jotain virallista josta pitää kirjoittaa. Tai jotain muuta tapahdu. Mutta siitä lisää sitten huomenna. Tähän samaan aikaan.

12. joulu, 2018

Kastel Stari

3-11 C

Osittain aurinkoista

Palataan vielä lyhyesti eiliseen motivaatiokirjoitukseen. Tuolloin kannustin ihmisiä muuttamaan Suomesta ulkomaille jos homma vähänkin kiinnostaa. Ja todistelin kuinka oikeastaan kaikki 'tekosyyt' muuton tieltä ja sitä estämästä voidaan joko kaataa tai vähintäänkin kiertää. Esimerkkejä tästä kun löytyy aivan lähipiiristä.

Ja aivan kuten aina tätä aihetta käsitellessäni sain palautetta. Ja lisäkysymyksiä. Ja huomioita ja kommentteja. Kiitos kaikista niistä. Jopa siitä jossa todettiin että Suomi on maailman paras paikka eikä sieltä kukaan halua lähteä ja että minä olen petturi ja ties vaikka mitä kun sellaista edes ehdottelen. Niin taidan sitten olla. Tosin en tainnut arvostella Suomea milläänlailla. Kunhan esittelin vaihtoehdoja siellä asumiselle. Jos se tekee minusta maanpetturin, sitten se sen tekee.

Yksi suuri mietintää aiheuttavia asioita tuntuu olevan lapset. Kuinka he viihtyvät, saavatko he kavereita ja ennenkaikkea, mites sen koulun kanssa? Kaikki nämä huolet ovat täysin luonnollisia. Vastailin jo suoraan kysyjille mutta käydään pari juttua vielä näin julkisestikin läpi.

Lasten viihtyminen on paljon kiinni lapsesta itsestään, hänen luonteestaan ja hänen sosiaalisuudestaan. Joita kaikkia näitä ulkomailla asumisen luulisi kehittävän. Kun olen seurannut ulkomaalaisten lasten kotiutumista tänne meidän seudulle, kenelläkään, kansallisuudesta riippumatta, ei näyttäisi olleen sen suurempia ongelmia. Ei ainakaan sivusta seuraajan silmin. Kavereita tuntuu olevan, paikalliset tavat hallussa ja puhupa osa jo sangen näppärästi kieltäkin.

Koulusysteemiä olen käynyt läpi aikaisemmissa kirjoituksissani ja vastasin eilen muutamalle kysyjälle suoraan, joten ei mennä siihen nyt enää syvemmin. Suomalaisia kouluja maailmalla toimii yli sata kappaletta. Kansainvälisiä kouluja tätäkin enemmän. Mutta ei se, kulttuurieroista huolimatta, huono vaihtoehto ole käydä ihan paikallistakaan koulua. Kieltä, tai kieliä, oppii kun sitä joutuu väkisin puhumaan, paikallisia kavereita saa koulusta helpommin ja niin edelleen. Erinomainen sivu suomalaisten koulujen etsintään löytyy muuten tästäSivuilla on ohjeet myös suomalaisen koulun perustamiseen. Joten kannattaa tsekata.

Sitten muuttoprogandasta aivan johonkin muuhun. Nimittäin jouluun. Johon on tätä kirjoittaessani aikaa tasan 12 päivää jos lasketaan suomalaisen tavan mukaisesti aattoon, 13 päivää jos lasketaan kansainvälisesti joulupäivään. Tämä tarkoittaa 12-13 päivää kärsimystä. Totaalikärsimystä. Radio joka minulla paukuttaa koko päivän tuossa olohuoneen nurkassa, aloitti joulumusiikin voimasoiton tämän viikon alusta. Vielä viime viikolla siellä soi joulubiisi silloin, toinen tällöin, mutta tällä viikolla tuntuu että vähintäänkin joka toinen soitettu kappale on joululaulu. Ja kun ottaa huomioon että varsinaiseen juhlaan todellakin on vielä ne vajaat kaksi viikkoa, ei pahemmin tarvitse rakennella suoratoistopalveluihin 'Joulumusiikkia' -soittolistaa. Ei edes juuri niitä omia suosikkeja kuullakseen. Sillä kyllä se maailman paras ja ainoa kunnon joululaulu, Sladen Merry X-mas Everybody, riittävän usein soi. Jopa radiossa. Toki muutaman kerran myös Spotifyssä. Lenkkisoittolistassa.

Lopuksi aivan jotain muuta. Nimittäin yksi uskomus jonka kuulin eilen ja josta olin hieman hämilläni. Minulla oli silmässä jotain. Silmä oli punainen, sitä kutitti ja kun sitä tuli hierottua, se turposi. Ei se todellakaan mikään nyrkkeilijän silmää ollut, mutta jos oikein tarkkaan katsoi, huomasi kyllä että se oli punainen ja ärtynyt. Josta syystä minua onniteltiin. Ja kysyttiin että milloin on laskettu aika. Sillä kroatialaisen, dalmatialaisen tai vähintäänkin kastelalaisen, uskomuksen mukaan perheen vaimon ollessa raskaana, tulevan isän silmä ärtyy ja sitä kutittaa. Ja koska minun silmäni oli eilen ärtynyt ja sitä kutitti, olen tuleva isä. Josta onnea.

Nyt pitäisi sitten vaan tietää että kuka mahtaa olla tämä 'onnekas' äiti. Mukava olisi tietää myös se, että milloin tämä minulle toistaiseksi melkoisen savuverhon takana oleva perhetapahtuma tapahtuu. Minulle on pikkaisen hämärää jopa se, että milloin tuohon perhetapahtumaan johtanut maailman kaunein asia on sattunut. Ja kenen kanssa. Ja missä.

Mutta jos vanhat uskomukset jotain kertovat niin mikäpä minä olen niitä kieltämään. Pitänee siis käväistä kaupasta sikareita. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Näin tälle päivälle. Kierreltiin vähän siellä sun täällä ja päädyttiin raskauteen. Vieläpä ihan selvinpäin. Huomenna sitten lisää. Radiosta tulee juuri nyt muuten Fork -yhtyeen sangenkin svengaava Merry Christmas Everyone. Alunperin Shakin' Stevensin joulubiisi. Huoh.....

11. joulu, 2018

Kastel Stari

4-12 C

Aurinkoista

Koska sivut ovat muuttumassa enemmän ja enemmän virallisemmiksi ja lukijamäärä kasvaa viikko viikolta, lienee syytä tässä kohtaa julkistaa virallinen vastuulauseke. Joten siis:

Sivujen ylläpitäjä, eli minä, pidättää oikeuden sivujen sisältöön ainakin siltä osin kun sitä ei ole varastettu, copypastattu tai imutettu joltain muulta sivuilta. Sivujen ylläpitäjä pidättää oikeuden myös mahdollisiin muutoksiin. Eli mielipiteensä muuttamiseen. Jos joku asia on tänään näin, se saattaa olla huomenna noin. Lopuksi sivujen ylläpitäjä pidättää oikeuden kirjoitusvirheisiin. Niitä tulee olemaan myös jatkossa.

Nyt kun virallinen osuus on hoideltu alta pois, voidaan siirtyä päivän aiheeseen. Joka pompsahti framille viikonloppuna kun juttelin useammankin joko ulkomailla asuvan, vasta muuttoa suunnittelevan tai täältä kotiin takaisin palanneen suomalaisen kanssa.

Kaikki lähti liikkeelle kaverista, joka oli juuri palannut, kolmen vuoden ulkomaan komennuksen jälkeen, takaisin kotiin. Palannut samalle paikkakunnalle mistä aikoinaan reissulle lähti. Tyyppi soitti lauantaina savu korvista nousten haluten avautua ensimmäisistä viikoistaan kotikonnuillaan. Antaen samalla lyhyen ohjeen. Älä ikinä muuta takaisin Suomeen. Älä ainakaan sille paikkakunnalle mistä aikoinasi reissulle lähdit.

Hän oli mennyt paikalliseen baariin. Ajatuksena oli, että menenpä ottamaan pari bisseä, tapaamaan vanhoja tuttuja ja päivittämään mitä kotikaupunkiin kuuluu. Mukava idea. Joka ei mennyt sinnepäinkään. Kaverini on/oli taustastaan ja harrastuksistaan johtuen verrattain tunnettu tyyppi kotikaupungissaan. Ja lähtönsä 'oikein ulkomaille' aiheutti suurta porua kun se kolmisen vuotta sitten tuli yleisempään tietoon. Että oikein ulkomaille! Ja nyt se on sitten takaisin!

'Ai, olet tullut takaisin? Et sitten pärjännyt siellä? Tuli mies sitten maitojunalla takaisin....' Ja vastaavanlaista läpi illan. Eikä ne laantuneet edes siitä kun kaverini koitti selittää että ei, tulin takaisin siksi että kolmen vuoden komennukseni päättyi. Että paluu oli aivan suunniteltu ja että hommat jatkuu täällä Suomessa ihan ennakkoon sovitun mukaisesti. 'Kyllähän minä sanoin pojille jo silloin kun läksit ettei se siellä pärjää.... että kyllä se routa porsaan sieltä kotiin ajaa....'. Huoh. Kaveri kyseli ihan vakavissaan että sattuisiko minulla olla tiedossa hommia, ihan mitä hommia tahansa, täällä meilläpäin. Voisi kuulemma saapua melko nopealla aikataululla.

Tosiasia on se, ettei ulkomaille muuttaminen sovi kaikille. Osa on vaan niin juurtunut asuinpaikkaansa, -maahansa, kavereihinsa tai vaikkapa sukulaisiinsa ettei tulisi mieleenkään lähteä. Ei edes naapurikaupunkiin, ulkomaista puhumattakaan. Mikä on ihan ok. Ei tämä sovi kaikille. Eikä edes kiinnosta kaikkia. Toisaalta tosiasia on myös se, että jos joku haluaa tosissaan muuttaa, haluaa tosissaan kokea jotain uutta ja saada tosissaan uusia kokemuksia, ei haaveiden toteuttamisen estäviä asioita olekaan. Jossain tapauksessa muutto saattaa vaatia hieman enemmän ponnistuksia, mutta aina löytyy ratkaisu. Melkein mihin tahansa.

Kuulen tänne asti kuinka joku mutisee siellä juuri nyt että joo joo, mutta kun lapset ovat vielä koulussa. Ja kun on tuo sairauskin. Tai kun on tuo perhe. Eikä duunia siellä ulkomailla. Eikä rahaa. Kaikki nämä, ihan kaikki, ovat tekosyitä. Kaikki nämä, ihan kaikki, ovat ratkaistavissa. Jos vaan tahtoa löytyy.

Otetaan esimerkiksi pahimpia ruuhkavuosia elävä kaveriperheeni. Tämä perhe oli yksi ehkä epätodennäköisimpiä ulkomaille muuttajia. Vanhemmat ovat töissä ja lapsia on selkeästi enemmän kuin normiperheessä. Ei mennä sen tarkempaan lukumäärään, sanotaan vain että selkeästi useampi kuin tavallisessa 2-3 lapsisessa perheessä. Kaikki lapset, iältään 2-17 v., ovat koulussa ja kaikilla on omat kaveripiirit ja harrastukset. Omakotitalo Suomessa ja elämä kaikinpuolin muutenkin uomissaan ja mallillaan. Eivät todellakaan tulleet ensimmäisinä mieleen kun mietin ketkä kaveri- tai tuttavapiiristäni saattaisivat muuttaa joskus jonnekin ulkomaille.

Ja nyt viikonloppuna tuli viesti; kaikki on vihdoin valmista, kaikki asiat on saatu järestetyksi niin että voimme ilmoittaa muuttavamme Espanjaan. Koko perhe. Duuniasiat kunnossa, lasten koulut järjestetty, asunto hankittu ja omakotitalo Suomessa pantu vuokralle. Ongelmia oli kuulemma ollut, paljon asioita oli pitänyt järjestellä, osa jopa melko luovasti mutta kun tahtoa löytyi, ne eivät estäneet unelman toteuttamista. Vanhemmat halusivat itse irti päivittäisestä oravanpyörästä ja samalla antaa lapsilleen kokemuksia jotka kantavat taatusti läpi heidän elämänsä. Antaa heille aivan eri näkökulman kuin nykyisellä asuinpaikallaan jumittaen. Vaikka elämä sielläkin oli ihan hyvää ja kohdillaan.

Mitä minä koitan tällä tämänpäivän jutullani oikein sanoa? Koitan kertoa sinulle joka mietit siellä näitä meidän ulkkareiden blogeja ja nettisivuja lukien että voikun minäkin voisin, koitan kertoa että kyllä sinä voit. Sinä voit vaikka heti. Ja että sinun kannattaa. Aivan taatusti. Kuten tuolla edellä jo totesin, kaikki asiat ovat ratkaistavissa. Jos oikeasti haluat kokeilla minkälaista se eläminen vieraassa kulttuurissa, vieraassa maassa vieraiden ihmisten ympäröivänä on, kokeile. Ainahan täältä pääsee pois jos homma ei toimi. Tai jos toteat ettei tämä olltukaan se minun juttuni. Sillä semmoista kulkuvälinettä kun maitojuna ei ole olemassakaan. Eikä se routa sitä porsasta mihinkään aja.

Tälle päivälle lähti sitten tämmöinen motivointipläjäys. Johon lisättäkööt vielä se, että jos tämä sai aikaan liikettä, kannattaa kysellä kohdemaassa jo asuvilta tyypeiltä vinkkejä, oheita ja kokemuksia. Se auttaa niiden väistämättä eteentulevien ongelmien ratkaisemisessa ja niihin varautumisessa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis; kyllä uskaltaa. Ja kyllä kannattaa. Kuten kannattaa myös tulla takaisin tänne huomenna että mitä se nyt taas on keksinyt.

10. joulu, 2018

Kastel Stari

6-15 C

Osittain aurinkoista

Näin se on saatu taas yksi viikonloppu, sateinen sellainen, taputelluksi. Lauantai oli säiden puolesta sangen omituinen päivä. Aamulla paistoi aurinko, kasin jälkeen alkoi normivesisade joka muuttui puolenpäivän aikoihin sitten kunnon ukkoseksi. Sekin tuli takaperoisesti, ensin kuului jossain kaukana murinaa niin että ehdin jo ajatella josko olisi maanjäristys tuloillaan ja että josko sänky alkaisi heilua. Ei alkanut, sen sijaan leimahti kunnolla eikä ollut enää epäselvyyttä mistä oli kysymys. Oli nimittäin pitkästä aikaa sangen äänekäs ja valoisa ukkonen. Varsinkin kun se jyrisi ja leimahteli päivällä. Ilotulitus olisi ollut täydellinen ja vieläkin näyttävämpi jos se olisi ollut päällä pimeän aikaan. Vaan ei ollut tällä kertaa, ukkonen oli loppunut päiväunia nukkuessani jättäen jälkeensä vain kunnon tuulen. Tällä kertaa etelätuulen.

Omituisen tuosta lauantaista teki se, että yleensä, normimaailmassa, kaikki tapahtuu toisinpäin. Ensin alkaa tuuli, sitten tulee ukkonen joka muuttuu hiljalleen perussateeksi. Lauantaina kaikki tuo tapahtui siis nurinniskoin. Mutta siitä selvittiin, selvittiin aina sunnuntaihin joka alkoi sekin aurinkoisena muuttuen iltapäivällä sadekuuroiksi. Illalla sitten jyrisi ja loimotti. Saatiin se ilotulitus siis myös pimeälle.Tälle päivälle olisi luvassa, onneksi, puolipilvistä aurinkoa. Ilman sateita. Toivottavasti.

Kun ei oikein päässyt kaikesta sateesta, ukkosesta ja tuulesta johtuen viikonloppuna ulos, oli aikaa lueskella oikein kunnolla suomalaisia lehtiä ja nettijulkaisuja. Jotka kaikki kertoivat samaa; 'nettikansa' oli raivoissaan! Taas. Mietin vaan että mikä ihmeen 'nettikansa'? Mutta se nyt oli joka tapauksessa raivoissaan. Monestakin eri asiasta. Joiden yhteisiä nimittäjiä oli linnan juhlat ja laulaja nimeltään Sanni.

Itsenäisyyspäivänä, eli siis viime viikon torstaina, juhlittiin Suomen itsenäisyyttä. Perinteisin menoin. Kuten vaikka katselemalla monta tuntia televisiota ihmisten kätellessä itsensä bileisiin. Ja näiden juhlien jälkipyykkiä pestiin sitten viikonlopun lehdissä. Kuka oli linnan kuningatar, kuka ei, kuka ampui puvullaan yli, kuka mokasi, kuka eksyi sokkeloiseen linnaan, kuka töni Touko Aaltoa ja heitettiinkö tämä riidanhaastaja ulos. Kaikkia nämä siis viikonlopun lehdissä. Ja olihan se tärkeää tietää että joku tyyppi jostain Keski-Suomesta ei meinannut löytää oikeaa narikkaa pois lähtiessään tai että kättelyjono tökki ja aiheutti vieraiden joukossa ylimääräistä kiirettä. Heitä ohjattiin 'kuin karjaa' turvatarkastuksen jälkeen Jenniä ja Salea kättelemään kuten joku tuohtunut vieras linnaan saapumista kuvaili. Kyllä elämä joskus on kovaa.

Suurin (?) kohu 'nettikansan' parissa syntyi kuitenkin linnan juhlien jatkoista. Siellä esiintyi laulaja Sanni esittäen mm. kappaleensa nimeltään 'Että Mitähän Vittua'. Ja siitäkös soppa syntyi. Kuinka joku voi laulaa itsenäisyyspäivän juhlissa laulun jossa käytetään tuommoista kieltä? Nyt kyllä petti Ylen/Sannin/Niinistön/ihan kenen tahansa harkintakyky kun tuommoista lähetetään suorassa lähetyksessä! Mitä mahtavat sotaveraanitkin miettiä tuollaisesta sanoituksesta? Ja niin edelleen.... Nuo kaikki olivat eri lehtien yleisönosastojen ihan oikeista kommenteista poimittuja. Niin että mitähän vittua?

Jännästi muuten sotaveteraanit sotketaan ihan joka asiaan kun puhutaan itsenäisyyspäivänä tapahtuvista asioista. Mielenosoittajat eivät kunnioita sotaveteraaneja, sotaveteraanit ovat ihmeissään kun linnan perinteisen boolin reseptiä on muutettu, sotaveteraanit sitä, sotaveteraanit tätä. Ja itse sotaveteraanit eivät voisi vähemmän välittää. Niinkuin eivät välitäneet Sannin biisin sanoistakaan. Jos joku haluaa laulaa Että Mitähän Vittua, niin sitten se laulaa, minä en edes huomannut niitä sanoja. Näin kommentoivat kaksi veteraania kun asiasta heitä haastateltiin.

Koko kohu, siis juuri se mistä 'netti- ja somekansa' oli raivoissaan, oli muutaman kukkahattuisen naishenkilön närkästys siitä että yhden laulun sanoissa kiroillaan. Eli käytetään ihan tavallista kieltä. Kannattaisi tämän 'somekansan' ja näiden tätien pitää korvansa auki jos sieltä huovutuskursseiltaan joskus normi-ihmisten pariin eksyvät. Kyseinen rahvaanomainen ulkosynnyttimistä käytetty ilmaisu on melko yleisessä käytössä ihan heti siinä teidän oman kuplanne ulkopuolella.

Eikä Sanni -kohu yhteen rumaan sanaan pysähtynyt. Hän kun kehtasi laulaa toisessa biisissään vielä "Kaikki muuttuu huomenna sit ku mä oon vapaa, haluun muuttaa Suomesta sit ku mä oon vapaa." Ja 'somekansa' kysyi raivosta täristen että onko oikein laulaa Suomesta muuttamisesta ja vielä itsenäisyyspäivän? Näitä raivostumisia miettien ja niitä luettuani en ihmettele yhtään että Sanni haluaisi muuttaa Suomesta. Heti kun on vapaa.

Näin on viikonloppu ja linnan juhlat, vihdoin saatu pureskelluksi. Ainakin täällä blogissa. Huomenna sitten aivan jotain muuta. Toivottavasti. Jos nyt mitään kovin ihmeellistä ja/tai maata mullistavaa satu joka vaatisi palamaan aiheeseen. Mikä on hyvin epätodennäköistä.