14. heinä, 2016

Ikävä

Heti tähän alkuun korjaus; kirjoitin muutama päivä sitten, että pienet kaupat ovat kiinni täällä aivan kuumimpaan aikaan. Olin käsittänyt, että ne ovat kiinni nimenomaan siksi, että on niin lämmin. Väärin, totaalisen väärin!

Kysymyksessä on työvoimapoliittinen asia. Jos myymälä on auki vaikkapa 08.00-20.00, se edellyttää kahden myyjän palkkaamista. Ja tähän näillä pienimmillä myymälöillä ei ole varaa. Niinpä asia on ratkaistu siten, että vuoro pannaan keskeltä poikki ja työntekijä lähetetään kotiin hetkeksi. Eli kauppa on auki aamulla vaikkapa 08.00-12.00, sitten ollaan kiinni 12.00-16.00 ja auki taas 16.00 eteenpäin. Oiisi mielenkiintoista tietää mitä vaikkapa PAM tähän sanoisi jos joku yrittäisi samaa Suomessa....

Sinänsä työntekijälle tuo aikataulu on miellyttävä. Varsinkin kun täällä päivään kuuluu aivan oleellisesti päiväunet. On aivan normaalia, että kun lounas on nautittu, sen päälle nukutaan pitkähköt päiväunet. Varsinkin aikoinaan, mutta kuulemani mukaan myös nykyisin mikäli siihen on vain mahdollisuus. Olemmekin Rockyn kanssa ottaneet tämän paikallisen tavan tietämättämme käyttöön nukkumalla todella pitkät päiväunet päivittäin.

Sitten tuohon otsikossa mainittuun asiaan. Minulta on kysytty, että onko minulla ikävä Suomea ja jos on, niin mitä sieltä kaipaan. Ja täytyy sanoa aivan rehellisesti, että varsinaista ikävää en ole ainakaan vielä tuntenut. Ehkä joitain asioita olen kaivannut, mutta ikävä on ehkä hieman liian vahva sana kuvaamaan niitä fiiliksiä.

Ja mitä ne asiat sitten ovat olleet. Ainakin se, että Suomessa ollessani tiesin mitä tehdä ja kenen puoleen kääntyä asioita hoitaessani. Täällä kaikki on ollut opettelua, johon Lucy ja kumppanit ovat toki tuoneet korvaamattoman apunsa. Mutta rehellinen ollakseni, kyllä siinä vaiheessa kun lääkkeet alkoivat loppumaan eikä oikein ollut tietoa minne mennä ja kuinka niitä saa lisää, olo oli hieman orpo. Varsinkin kun minulla on, valitettavasti, kokemusta siitä mitä saattaa tapahtua jos niitä tabuja en syystä tai toisesta popsi.  Mutta nyt sekin asia on onneksi kunnossa. Sain juuri tänään vihoviimeisen reseptin ja nyt minulla on täysin samat lääkkeet kuin Suomessa.

Tuon edelläolevan lisäksi toki Suomessa oli muutama asia, joita täällä ei ainakaan vielä ole. Muutamat tyypit, joiden seurassa viihdyin. Ne paljon puhutut kaupantädit, joita oli mukava kiusata kauppareissuilla. Ex-vaimo, kaikesta huolimatta oli mukavaa, että hän asui siinä lähellä. Ylivieskan jäähalli. Jääkiekko. Bar5. Ja voisihan se joskus vielä olla ihan mukava syödä Myllyrannan pizzakin.

Mutta niinkuin sanottu, ikävä on voimakas sana. En ikävöi edellä mainittuja asioita, kenties joskus hieman kaipaan niitä. Enkä oikeastaan halua edes katsella kauheasti taaksepäin. Olen tehnyt valintani ja asun nyt täällä, Kastel Starissa Kroatiassa. Miksi en siis ottaisi kaikkea sitä, mitä tämä uusi asuinseutuni minulle tarjoaa, vastaan ja tekisi niistä uusia, minulle tärkeitä asioita. Koska niitä riittää. Joskus tuntuu, että jopa niin paljon ettei vastaanottokykyni oikein kykene vielä ihan kaikkea käsittelemään.

Mutta nyt on lounaan aika. Ja sen päälle pitkien päiväunien. Ihan vaan siksi, että se on maan tapa.