10. tammi, 2017

Back to basic

Joulun, uudenvuoden ja loppiaisen jälkeen palaillaan taas normiarkeen. Eli arkeen missä ei juurikaan tapahdu mitään. Tosin eihän sitä tässä meidän, siis Rockyn ja minun, mikrokosmoksessa noina juhlapyhinäkään paljon mitään tapahtunut, mutta nyt mennään kevättä kohdin taas ihan perusetillä. Nukkumista, lenkkeilyä, kavereiden tapaamista, syömistä ja taas nukkumista. Ilman kiirettä mihinkään. 

Tälle viikolle on tällä hetkellä varattuna baari-ilta kavereiden kanssa tänään ja torstaina pizza Splitissä. Muita suunnitelmia ei juuri nyt ole, mutta niinkuin hyvin usein on tapahtunut, yksi puhelinsoitto saattaa muuttaa koko paketin. Ja sitten mennään taas. 

Käväisin äsken hakemassa reseptin lääkäriltäni. Ja se on aina yhtä vaikea paikka kun en oikein tiedä miten siellä pitäisi toimia. Lääkärillä on odotushuone jonka takana on lukittu ovi, joka johtaa vastaanottovirkailijan tiskille. Ovea ei saa ulkopuolelta auki. Niinpä notkuin sitten siinä oven ulkopuolella odotellen, että joku tulee ulos ja livahdin sisään. Enkä todellakaan tiedä saako niin tehdä. Mutta kun se resepti on sillä tädillä siinä vastaanottotiskin takana. Pitäisikö minun siis odotella että siinä odotushuonessa olevat, tänään neljä henkilöä, saavat asiansa hoidetuksi ja mennä vasta sitten hakemaan sitä omaa paperiani? Vai onko se ok, että livahdan jonon ohi kun minulla ei varsinaisesti ole asiaa itse lääkärille? 

Oli muuten aika jännät paikat kun ajelin sinne lääkärille. Matkalla oli nimittäin kohta, jossa joku putki oli todennäköisesti pamahtanut pakkasessa ja tien pinta oli peilijäässä. Olihan siinä varoitusmerkkejä ja jäälle oli kylvetty hiekkaa oikein urakalla, mutta tuntui se aika liukkaalta. Ainakin todella paskoilla kesärenkailla. Jää sulanee kuitenkin myöhemmin päivällä kun aurinko, joka muuten paistelee täysin siniseltä, pääsee lämmittämään kunnolla.  

Katselin eilen Yle Areenasta dokkaria, joka kertoi sodissa psykiatriseen hoitoon joutuneista sotilaista. Eli sotilaista, jotka kokivat sodan kauhut niin kovaa, ettei psyyke kerta kaikkiaan enää kestänyt. Mikä on tietysti aivan ymmärrettävää. Dokkarissa kiinnitti huomion lause, että 'ei sieltä sodasta kukaan täysissä järjissä pois tullut'. Kyllä muuten tuli. Olen entisessä elämässäni tehnyt todella paljon yhteistyötä Sinisen Prikaatin, eli 3. prikaatin kanssa. Olen tutustunut kavereihin, jotka olivat sodassa todellakin tiukoissa paikoissa. Olen käynyt niitä taisteluita läpi niin saunassa, baarissa kuin bussissa pitkillä matkoillamme Euroopassa. Kerran jopa ilotalossa Koblenzissa Saksassa. Ja ihan tolkuissaan nämä kaverit kyllä olivat, eli kyllä sieltä ihan järjissäänkin pois on päästy. Tai sitten minä vaan satuin olemaan yhtä sekaisin kuin nuo tyypit.