9. touko, 2017

Vuosi elämästäni, vol.2

MS Finnmaid saapui Travemunden satamaan sunnuntaina 08.05. 2016 illalla. Olin tehnyt valinnan että en lähde yötä vasten ajelemaan vaan yövyn laivalla, syön aamiaisen ja lähden vasta sitten ensimmäiselle ensimmäiselle ajolegilleni. Minulla oli määränpäähäni matkaa yhteensä hieman reilut 1700 kilometriä, jonka olin suunnitelmissani jakanut kahteen osioon. Ensimmäisenä päivänä olin suunnitellut ajavani noin 850 kilometriä ja huilaavani sitten Baijerissa jossain pikku kylässä Zimmerfreissa ja jatkavani sitten tiistaina loput matkasta.

En todellakaan tiedä mistä se johtuu, mutta aina kun saavun Saksaan, minusta tuntuu että olen tullut kotiin. Tiedän miten maassa käyttäydytään, miten siellä odotetaan ihmisten käyttäytyvän, tiedän mitä odottaa. Suuria yllätyksiä ei ole odotettavissa. Lienen siis jossain aikaisemmissa elämissäni ollut saksalainen. Pidän maasta, pidän jopa saksalaisista ihmisistä. Tällä kertaa tuo maahan solahtaminen tapahtui jo lyhyellä matkalla Travemunden satamasta Lyypekkiin. Tunsi olevan kotona.

Saksan autobahneilla ajeleminen on loppujen lopuksi melkoisen tylsää. Maisemat eivät hirveästi innosta ja riippumatta siitä millä tiellä olet, liikennettä on todella paljon. Varsinkin maanantaiaamulla kun viikonlopun seisomaan joutuvat rekat lähtevät liikenteeseen. Muistan miettineeni että tämä 1700 kilometrin ajelu on ensimmäinen, ja ainoa, suuri haaste unelmani toteuttamiselle.

Ajellesani tuli mietyttyä paljon asioita. Tuli mietittyä sitä elämää joka jäi taakse, tuli mietittyä sitä elämää joka odotti edessä. Siitä, mitä siellä oikeasti oli odotettavissa, siitähän minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä. Ja sen minkä olin jättänyt taakseni, olin jättänyt taakseni. Siitä huolimatta mietin, että olenko sittenkin haukannut liian suuren palan, olenko sittenkään valmis näin suureen muutokseen. Mitä jos mikään ei onnistuisikaan? Mitä jos mikään ei toimisikaan? Mitä jos en pärjääkään? Mitä jos olisin liian yksin?

Mutta olin matkalla eikä tästä ollut enää paluuta. Vaikka nuo epäilemäni asiat toteutusivatkin, ainahan voisin palata Suomeen. Tai siirtyä jonnekin muualle. Tiesin, että riski oli suuri, tiesin että olin matkalla kohti tuntematonta, mutta olin matkalla. Oli matkalla katsomaan mitä tulevaisuus minulle on tarjoamassa.

En minä oikeasti edes miettinyt takaisin kääntymistä. Se ei ollut vaihtoehto oikeastaan missään vaiheessa. Eikä ole vieläkään. Aika paljon pitää tapahtua että palaisin Suomeen. Mutta never say never. Sen sijaan mietin matkalla kyllä Saksaan jäämistä, asettautumista johonkin baijerilaiseen pikkukylään. Ihan vaan siksi että tunsin olevani kotona.

Saksan autobahneilla sinun pitää varautua ruuhkiin. Ensimmäinen stau reissulleni osui heti Lyypekistä lähtöni jälkeen. 15 minuuttia paikalla seisomista, sen jälkeen hetkinen 15 km/tunnissa matelua ja baana oli auki. Nämä Saksan ruuhkat ovat usein siitä ihmeellisiä ettet välttämättä koskaan edes tiedä mistä ne johtuvat. Seisot hetken paikallasi, sitten ryömit eteenpäin ja yks'kaksi yllättäen ruuhka onkin ohi. Ei onnettomuutta, ei mitään.

Seuraavan kerran seisoimme jonossa jossainpäin Keski-Saksaa. Nämä jonot eivät kuitenkaan hidastaneet minun matkaani riittävästi, joten päätin, että vaikka ennakkosuunnitelmani mukaan yöpyisin ennen Munchenia, päätin kuitenkin jatkaa kaupungin ohi ja yöpyä jossain kylässä ennen itävallan rajaa. Ja niin tein, kylässä jonka nimeä en saa mitenkään päähäni. Mutta ajettuani semmoiset reilut 1000 kilometriä, koko päivän uneksimani wienerschnitzel ja iso, todella iso tuoppi olutta, maistui todella hyvältä. Vaikka satuin Muncheniin iltapäivän kotimatkaliikenteen ja kehätien remontin aiheuttamaan aivan järkyttävään ruuhkaan. Tai ehkä juuri siksi. 

Huomenna, tämän 'Vuosi elämästäni' -trilogian viimeissä osassa ajellaan viimeinen legi kohteeseen, majoittaudutaan uuteen kämpään ja ihmetellään mihin sitä sitten ollaan tultu.