10. touko, 2017

Vuosi elämästäni, vol.3

Siinä se sitten on. Minun tuleva kotini ja uuden elämäni perusta. Muistan miettineeni jotenkin näin kun kurvasin uuden kotini pihaan tasan vuosi sitten 10.05.20016. Edessä oli vielä jännityksen täyteinen tapaaminen vuokraemäntäni kanssa. Lisäksi ihan pikkaisen jänskätti se, että minkälaisen asunnon olin tullut vuokraneeksi. Olin tähän asti nähnyt vain kuvia kämpästä. Minunhan oli kuitenkin asua kyseissä asunnossa vähintään kaksi vuotta.

Tätä ennen, samana aamuna, lähdin Baijerista kohti lopulista kohdettani. Edessä oli hieman reilut 700 kilometriä autolla, johon baijerilainen rasvanäppi joutui tekemään yön aikana 'pikku remontin' joka lähes tuplasi auton arvon. Nyt se hyrräsi kuin nuoruuden päivinään, joten eikun nokka kohti Itävaltaa. Itävaltaa, joka meinasi romuttaa tuon autoremontin raunioittaneen matkabudjettini lopullisesti. Olin liikkeellä todella ohuella matkabudjetilla joka ei huomioinut lainkaan Itävallan sikahintaisia tietulleja eikä tunnelimaksuja. Tuntui että joka käänteessä edessä oli joku automaatti jonne piti tunkea euroja että matka pääsi jatkumaan. Ja jatkuihan se, kaikesta huolimatta, kohti lopullista sijoituspaikkani.

Itävalta jäi taakse ja edessä oli Slovenia. Hyppäsin pois varsinaisilta pääteiltä ja ajelin Slovenian läpi pienempiä teitä pitkin vuorenrinteitä ja pikkukaupunkeja. Onneksi suurimmissa risteyksissä oli viitat joko Hrvatskaan tai Rijekaan, pienemmissä mentiin ihan vaiston varassa. Loppujen lopuksi pääsin rajalle, rajalle jossa joku kysyi ensimmäistä kertaa, Vuosaaren sataman lähtöselvityksen jälkeen, passia. Kroatiahan kuuluu EU:hun muttei Schengen -alueeseen. Siksi siis passinnäyttö. Rajalla jännitti hieman herra passintarkastajan suhtautuminen Rockyyn, sillä Kroatiaan muuttava koira pitäisi sääntöjen mukaan eläintohtoritarkastaa rajalla. Kaveri katseli hetken autoa joka oli pakattu, kuten sanottu, kattoa myöten täyteen, huomasi Rockyn muttei puuttunut asiaan mitenkään. Vaikka aivan taatusti tiesi ettei nuo tyypit ihan puhtaalla lomamatkalla ole tuollaisen tavaramäärän kanssa.

Olin siis vihdoin uudessa kotimaassani. Koitin makustella asiaa heti rajalta päästyäni, tämä on siis maa missä tulen asumaan ainakin seuraavat kaksi vuotta, mahdollisesti loppuelämäni. Ihan kauheasti matkalla uuteen kotiini en uutta kotimaatani nähnyt, en varsinkaan kun valitsin moottotitien loppumatkan ajaksi. Moottoritien, jota pitkin aivan yhtä tylsä ajella kuin Saksan autobahneja. Mutta siis, olin kohdemassa ja tästä alkaisi tutustuminen. Tutustuminen niin maahan, ihmisiin, tapaan toimia, ihan kaikkeen. Tuota tunnetta on aivan mahdotonta kirjoittaa tähän, mutta jos kykenette kuvittelemaan tunteen että kaikki on edessäpäin, kaikki mitä olet odottanut, mistä olet haaveillut, mitä olet pelännyt, mihin olet valmistautunut ja kaikki tuon mukanaan tuomaan yllärit, ne kaikki ovat edessäsi. Tästä alkaen. Tunne oli, sanalla sanoen, huimaava. Eikä se tunne ole vieläkään ihan täysin haihtunut.

Sitten siihen tapaamiseen vuokraemännän kanssa ja kämpän vastaanottamiseen. Olin sen verran veivannut Google Street Viewtä että osasin ihan ulkoa ajella suorilta tuohon meidän pihaan odottelemaan vuokraemäntää joka asuu Splitissä, noin 15 kilometrin päässä. Hän oli ehtinyt soitella jo veljilleen, jotka ovat siis naapureitani, että nyt se suomalainen on siinä pihassa, päästättekö sen sisään. Näin ollen pääsin uuteen kotiini jo ennenkuin tapasin sen vuokraajan.

Jos maahantulofiilis oli huimaava, astuminen uuteen asuntoon, uudessa maassa ja aivan uudessa ympäristössä se vasta huimaavaa olikin. Tämä asunto tulee siis olemaan minun, se tulee olemaan kotipesä kaikelle uuden kokemiselle, kaikelle ilolle, mahdolliselle surulle, ikävälle, kaipuulle. Kenties jopa katumukselle, että miksi ihmeessä ikinä tänne muutin. Mutta ei auta, lakanasäkki autosta ja nukkumaan. Olin nimittäin ihan pikkaisen väsynyt muuttoreissun johdosta.

Siinä siis kolme blogipläjäyksen verran niistä tunnelmista joita koin tasan vuosi sitten. Siitä miten elämä on muuttunut, mitä on vuoden aikana on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta, voitte lukea tästä blogista aikaisemmista postauksista. Lyhyesti sanottuna elämänlaatu on parantunut monestakin eri syystä, mutta toki täälläkin eteen putkahtelee ongelmia ihan niinkuin kuin Suomessakin. Kenties suurin ero vanhaan onkin juuri noiden ongelmien kohtaamisessa, kenties niihin osaa suhtautua nykyisin kroatialaiseen tapaan. Eli kyllä se siitä. Jos ei välttämättä juuri tänään, niin kuitenkin.

Ja en, en ole katunut vielä päivääkään sitä päätöstä, että muutin tänne. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, mutta se on sitten sen ajan murhe. Kyllä se se sitten siitä.