28. elo, 2017

Kupla

Ennenkuin mennään päivän varsinaiseen aiheeseen, päivitetään tilanne niin turistivirtojen kuin sään osalta. Tuolla meidän Rivalla on silmin nähden vähemmän ihmisiä iltapäivisin kuin mitä siellä oli vielä vaikkapa viikko sitten. En todellakaan tiedä johtuuko se siitä, että viimeisimmätkin eteläisen Euroopan maat ovat aloittelemassa koulujen lukuvuotta vai siitä, että iltapäivät täällä ovat edelleen aivan liian kuumat yhtään minkään tekemiseen, mutta jopa ravintoloitsijat kertovat että meno baareissa on selkeästi rauhoittunut menneenä viikonloppuna. Syksyä kohden ollaan siis hiljalleen menossa, olkookin että kelit ovat vielä aivan täydelliset lomakelit. Olen kirjoittanut tämän aiemmin useampaankin kertaan, mutta kirjoitan sen ainakin vielä kerran. Jos suunnittelette lomaa Krotiassa, kannattaa harkita monestakin eri syistä, jos se vaan on mahdollista, vakavasti syyskyyn alkua. Nyt alkaneelle viikolle, ihan noin esimerkkinä, meille on luvattu koko viikoksi yli 30 asteen lämpötiloja, jonka luulisi tyydyttävän vähän vaativammankin aurngonpalvojan tarpeet.

Olen tässä viikonlopun aikana miettinyt, että mahdanko elää täällä jonkinlaisessa kuplassa. Mahdanko elää siten, että en enää havaitse/näe sitä kauneutta/nähtävyyksiä/ihania asioita, jotka ympröivät minut. Jotka täällä vierailevat ihmiset näkevät ja joita he sitten ihastelevat. Onko minulle käynyt jo reilussa vuodessa niinkuin aika usein käy kun olet asunut jossain riittävän pitkään, että olen tullut sokeaksi asuinalueeni parhaimmille puolille. Ne kun ovat tuossa käden ulottuvilla ihan koko ajan....

Tähän väliin on ihan pakko kyllä mainita myös se, että asuttuani ennen tänne muuttoani Ylivieskassa, olen ehkä menettänyt kykyni katsella ympäristöäni siten että löytäisin siitä kauniita asioita. Sillä jos ihan rehellinen olen, Ylivieskassa niitä kauniita asioita ei nyt ihan niin kauheasti ollut. Ehkäpä erittäin hyvää mielikuvitusta käyttäen jokivarsi siinä ravintola Myllyrannan vieressä ja Ylivieskan puukirkko täyttivät kriteerit, mutta siinäpä se sitten olikin. Kirkonkin menivät sitten polttamaan. Muutoin kaupungin keskusta oli yhdellä sanalla kuvailtua ruma. Siis todella ruma. Tätä mieltä on myös melko moni paljasjalkalainen vieskalainen. Minähän en ole kotoisin Ylivieskasta, muutin sinne rakkauden perässä ja kun se sitten loppui, loppui myös vieskalaisuus. Enkä voi väittää että olisi ikävä. Siis sitä viekalaisuutta. Rakkautta toki aina silloin tällöin. Toki ikävöin myös iltoja/päiviä/tunteja Yliveskan vanhassa jäähallissa joskus jopa 20 asteen pakkasessa. Ja ravintola Myllyrannan ylijuustoisia pizzoja. Ja sitä yhtä Prisman kassaneitiä.

Mutta nyt asun aivan erilaisessa ympäristössä. Asun pikkukylässä ulkomailla, jossa asukkaita ei ole talvikaudella kuin hieman reilut 7000, kesällä toki turistien ansiosta moninkertainen määrä. Kylä on perustettu joskus 1500 luvulla, joka näkyy tuolla vanhassa keskustassa kapeina kujina ja vanhoina, nykyään jo melko usein kunnostettuina rakennuksina, tunnelmallisina toreina joissa aamupäivisin myydään taatusti tuoreita ja orgaanisia hedelmiä, vihanneksia ja aika ajoin kaloja. Usein näillä toreilla järjestetään iltaisin erilaisia tapahtumia tai juhlia. Milloin soitetaan vanhoja kroatialaisia lauluja ja tanssitaan, milloin on vaikkapa kalastajien tai metsästajien järjestämät iltamat. Unohtamatta tietenkään jouluisia joulumarkkinoita, jolloin makkarat ja muut lihat kärisevät ja rakija virtaa.

Minä vaellan tässä ympäristössä päivittäin. Vaellan miettien, että osaanko nauttia ympäristöstäni riittävästi. Vai onko ylensäkään sellaista asiaa kuin 'nauttia jostain riittävästi'. Onko se riittävää nauttimista, jos pidän siitä, että saan kävellä kapeilla kujilla päivittäin, saan osallistua noihin kyläjuhliin kavereitteni kanssa, onko se riittävästi että minulla on etuoikeus pulahtaa puhtaaseen Adrianmereen niin halutessani. Tai ajella Splitiin jos haluan kokea suurkaupungin elämää? Vai elänkö jossain kuplassa, jossa kaikki tuo edellä mainittu on vain annettu tekijä? Joka on vain nyt, juuri tällä hetkellä, osa elämääni. Joka saattaa muutua tai se saatetaan ottaa minulta pois vaikkapa huomenna. Halusin tai en.

En tiedä, en todellakaan tiedä. En tiedä edes sitä, onko tämä pikkukylä nimeltään Kastel Stari tai kaupunki nimeltään Kastela, jonka osa tuo kylä on, minun loppusjoituspaikkani. Juuri nyt tällä hetkellä, maanantaiaamuna tätä naputellessani, en kykene näkemään itseäni oikeastaan missään muualla, mutta jos elämä on jotain minulle opettanut, se on opettanut sen ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Tänään, huomenna, tämän viikon, seuraavan kuukauden ja voi olla jopa seuraavan vuoden tai kaksi, saatan hyvinkin jatkaa elämääni täällä, olkoon se sitten kupla tai, mutten myöskään sulje pois sitä mahdollisuutta, että jostain muualta löytyy uusi kuplan jonne voisin pulpahtaa. Siihen asti koitan muistaa nauttia kaikesta siitä mitä kupla nimeltä Kastel Stari, Kastela ja Kroatia eteen tuo. Ja pitää teidät ajantasalla tämän blogin kautta.