5. syys, 2017

Yksinäisyys

Jostain syystä viime aikoina erilaisille ulkosuomalaisten nettisivustoille ja -palstoille on ilmestynyt melkoinen määrä juttuja yksinäisyydestä. Kaipaatko ystäviä ja kavereita Suomesta? Oletko löytänyt niitä uudesta kotimaastasi? Onko sinulle luontevaa muodostaa ystävyyssuhteita vieraassa maassa? Eroaako se jotenkin niiden muodostamisesta Suomessa? Tunnetko itsesi yksinäiseksi uudessa maassa? Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Olin jo vastata, että ainakaan minä en ole kokenut minkäänlaista ongelmaa luoda ystävyysuhteita täällä Kroatiassa. Enkä koe minkäänlaista yksinäisyyttä. Että minulla on ne-ja-ne joita näen silloin-ja-silloin. Tai että jos tunnen itseni yksinäiseksi, voin mennä sinne-ja-sinne jossa sitten tapaan paikallisia/expatseja/joitain muita. Että paljon on ihmisiä ympärillä, kunhan vaan valitsen ketä ja milloin haluan tavata. En siis millään muotoa voi olla yksinäinen. Se kun on ihan sinusta itsestäsi kiinni tapaatko ihmisiä vai et.

Sitten luin noita yksinäisyyblogeja uudestaan. Ja vielä kerran. Kenties jonkun blogin vielä kolmannenkin kerran. Ja totesin, että eihän kysymys ole suinkaan siitä onko sinulla tuttuja tai kavereita joita voit valintasi mukaan tavata tai olla tapaamatta. Kysymys ei myöskään ole siitä, että onko sinulla kenties jokin päivittäin toistuva rutiini ja/tai paikka jonka avulla voit tavata muita ihmisiä. Eikä kysymys ole myöskään siitä, minkälaisten ihmisten keskellä asut. Ei edes siitä missä maassa asut.

Kysymys on juurista. Kysymys on ihmissuhteiden muodostamisesta. Ne suhteet muihin ihmiseen kun muodostuvat tutkimustenkin mukaan helpoiten ihmisen ollessa lapsi tai nuori, koska tuolloin se oma viiteryhmä on helpompi löytää. Samoista asioista kiinnostuneiden tai samoilla huudeilla asuvien tyyppien kanssa kun tulee hengailtua joka tapauksessa. Näin kaveri- ja tuttavapiiri muodostuu ikäänkuin automaattisesti, ja osasta näistä tyypeistä saattaa tulla jopa elinikäisiä ystäviä. Tämä kaikki vaikuttaa myös siihen, mihin tunnet kuuluvasi. Esimerkiksi minun juureni ovat tiukasti Helsingissä, riippumatta lainkaan siitä että olen siellä asumisen jälkeen asunut kymmenissä eri paikoissa. Mutta kun vietin nuoruuteni tärkeimmät vuodet Krunikassa, minun juureni ovat siellä. Vaikka nykyisin asun jopa eri maassa.

Kuka tahansa meistä, joka on ylittänyt 40 vuoden rajapyykin, allekirjoittaa aivan varmasti sen, että vanhemmalla iällä on vaikeampi löytää ystäviä. Tuttavia tai kavereita, joiden kanssa voi turista jossain klubissa tai terassilla, on helppo löytää, mutta varsinaisten ystävien löytäminen on hieman haastavampaa. Puhun siis nyt niistä tyypeistä joille voit soittaa perjantain ja lauantain välisenä yönä vaikkei sinulla ole mitään asiaa. Tämä johtuu siitä, että tietyssä iässä kaikilla alkaa olla omat piirit valmiina eikä niissä ole pahemmin tilaa enää uusille ystäville. Tai sitten ei vaan ole aikaa. Tai halua. Ihan pienen, eikä edes niin kauhean pienen, lisätwistin uusien ystävien etsimisille meille ulkkareille tuo vielä se, että olet vieraassa maassa ja sinun pitäisi luoda se ystävyyssuhde vieraalla kielellä.

Tätä taustaa vasten ymmärrän ihan täysin ulkosuomalaisten tarinat siitä, että joskus se yksinäisyys saattaa painaa. Se saattaa painaa vaikka sinulla olisi puoliso, jonka kanssa sen arkesi jaat. Yksinäisyyttä ei helpota vieraassa maassa yhtään sekään, että kaikki puhuvat vierasta kieltä. Yhtään riippumatta siitä kuinka hyvin hallitset kielen. Maan kulttuuri saattaa olla täysin poikkeava siitä, mihin olet tottunut. Ja kuten todettu, kaikilla ihmisillä on ne omat kuviot jo valmiina ja sinne väliin on vaikea tunkea.

Olenko minä sitten yksinäinen? Pakko myöntää että aika-ajoin olen. Olen, vaikka minulla on erinomaisen laaja tuttava- ja kaveripiiri, minulla on minun kroatialainen perheeni, minulla on päivittäiset rutiinit joiden avulla tai joiden johdosta tapaan automaattisesti ystäviäni ja tuttaviani päivittäin, minulla on paikkoja jonne voin mennä tapaamaan kavereita jos siltä tuntuu. Silti, aina silloin tällöin, tunnen oloni yksinäiseksi. Koska ne juureni ovat aivan jossain muualla kuin täällä. Tosin samaan hengenvetoon täytyy todeta, että asuessani Suomessa ennen muuttoani, tunsin itseni vielä enemmän yksinäiseksi. Mutta se on sitten aivan eri tarina.

Usein kuuluu sanottavan, että se on ihmisestä itsestään kiinni kuinka niitä uusia ihmissuhteita löytää. Että jos jumittaa neljän seinän sisällä, tuttavuuksia ei ihan kauheasti kerry. Joka on aivan totta. Mutta kaikki ihmiset eivät ole, eivät varsinkaan vieraassa maassa, ihan niitä kaikkein avoimempia uusille suhteille. Näin ollen kotirouva, joka on lasten kanssa kotona aviomiehen käydessä töissä, saattaa olla todellakin olla yksinäinen.

Uskoisin, että me ulkosuomalaiset emme ole noin isossa kuvassa sen yksinäisempiä kuin mikään muukaan kansanosa. Mutta emme myöskään ole, ryhmänä ainakaan, yhtään sen sosiaalisempia kuin kukaan muukaan. Olkookin että jo muuttaminen ulkomaille edellyttää sinulta tiettyjä luonteenpiireitä. Valitettavasti vain se muutto saattaa joskus epäonnistua ja lopputulos ei olekkaan sitä mitä siltä oletit. Silloin saattaa se yksinäisyyskin hiipiä..... Eikä se ole mikään häpeä.