2. marras, 2017

Onni

Kastel Stari

11 C, myöhemmin 18 C

Puolipilvistä

Pyhäinpäivä, eli omaa sukua pyhäinmiestenpäivä, oli eilen ja meni eilen. Se ei kauheasti omassa arjessani näkynyt, mitä nyt tietenkin muistelin täältä kaukaa omia poisnukkuneita sukulaisiani. Sen sijaan Kastelan kylien arjessa pyhäpäivä näkyi ainakin siten, että ihmisiä oli todella paljon liikkeellä iltapäivällä tuolla meidän Rivalla. Tätä tosin saattoi avittaa jonkinverran kaunis, aurinkoinen ja verrattain lämmin keli. Lämpöä kun iltapäivällä oli vielä 18 C.

Kirkonkellot kalkattivat, en tiedä oikeasti mutta siltä ainakin tuntui, ehkä hieman normikeskiviikkoa useammin ja pidempään. Hautasmaat olivat kauniisti valaistuja kynttilämerestä. Vähän niinkuin jouluna Suomessa. Siinä se sitten oli. Ihmiset kävivät kylässä toistensa luona haustausmaavierailujen lisäksi ja osa osallistui kirkonmenoihin. Meille maallistuneille yksilöille tämä tarkoitti lähinnä sitä, että Trogirin Kauflandissa ei ollut jonoja kassoilla.

Tänään sitten takaisin arkeen.

Kirjoittelin eilen vaikeasta lokakuusta ja sen mukanaan tuomista ajatuksista. Ja sain jonkinmoisen sympatiasyöksyn palautteiden muodossa. Kiitos niistä. Mutta ei se elämä nyt kuitenkaan loppupeleissä ihan niin kauheaa ole, kait, kuin jotkut eilisestä kirjoituksestani päättelivät. Kyllä minä edelleen viihdyn näillä huudeilla ihan kympillä enkä ole, kait, mihinkään lähdössä. En ainakaan vähään aikaan. Onhan minulla melkoinen kaveripiiri ja muutenkin elämä jonkinmoisessa ojennuksessa. Vaikka edelleenkin, elämän opettamana, haluan julkituoda ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan.

Erään lukijani kanssa pohdimme illalla sitten että mitä se onnellisuus lopujen lopuksi oikein onkaan. Kaikki meistä ovat törmänneet naistenlehtien onnellisuusartikkeleihin, jotka päättyvät aina johonkin todella väsyneeseen aforismiin jonka toimittaja haluaa ikäänkuin jättää ”sinulle lukija auttamaan vaikeiden aikojen yli”. Jep jep..... Yleensä nämä onnellisuushöttökirjoitukset on kirjoittanut toimittaja jonka nimi on mallia etunimi-etunimi sukunimi-sukunimi. Eli tyyliin Kesäheinä-Suvituuli Virtanen-Järvinen. Mutta mukava jos joku niistä löytää oman onnensa. Eihän siinä mitään, eikä se todellakaan ole pois minulta.

Itse pidän, varmaankin sukupuolestani tai putkiaivoistani johtuen, enemmän yksinkertaisista onnen määritelmistä. Kuten Pearl S. Buck (1892-1973), Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1938 saanut jenkkikirjailija aikoinaan kuvasi: ”Eikö onni voisi olla vaan sitä, ettei ole onneton?” Niinpä. Mielestäni erinomainen onnen kiteytys.

Mutta sitä arkea. Sain eilen tiedustelun kahdelta matkailualan ammattilaiselta, jotka ovat kuljettaneet/ohjeistaneet/neuvoneet suomalaisia koko sesongin täällä Dalmatiassa/Kroatiassa, että jos tulisivat, matkallaan lentokentälle, käväisemään Kastelassa. Että voisinko näyttää heille paikkoja kun tähän asti ovat vaan ajelleen bussilla ohi ryhmiensä kanssa? Tottakai voin, mutta suorituspaineet nousivat samantien tappiin. Mitä minä näytän? Mihin vien heidät? Missä syömme? Eihän täällä meillä ole mitään nähtävää, nuo samat maisemat, nuo samat 1400-1500 -peräisin olevat talot ja kujat, nuo samat hiekkarannat, tuo meidän Riva, meidän tori, kuppilat, ne kaikkihan ovat tuossa päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Eihän niissä nyt mitään ihmeellistä voi olla..... Eihän?

Silti niissä on. Niissä on jotain sellaista ihmettä, joka pääsee täällä, paikkojen sisällä asuvalta ja ne joka päivä näkevältä, unohtumaan. Nissä on jotain, joka on erilaista mitä vaikkapa nyt suomalainen siinä omassa arjessaan siellä koti-Suomessa näkee ja kokee. Kun vaan osaisi pitää tuon mielessä. Ja arvostaa sitä. Se kun on arkipäivää meille täällä asuville.

Lupaan pitää teidät ajantasalla kuinka tuo ekskursio meni, jos se nyt ikinä tapahtuu. Ja mitä tyypeille keksin näyttää.