23. marras, 2017

Kerran vielä kavereista

Kastel Stari

12 C, myöhemmin 17 C

Puolipilvistä

Jaa ettei ole selkärankaa vai? No kyllä on! Olin eilen kavereiden kanssa myöhäisillä iltapäiväoluilla/aikaisilla iltaoluilla ja tyypit päättivät syödä. Ilmoitin jo siinä vaiheessa kun alkoivat miettiä syömistä, että minä en sitten syö. Huomioika tämä kun tilaatte. Tilasivat kuitenkin lihalautasen, jossa on grillattujen vihannesten ja ranskalaisten lisäksi kaikentyyppisiä lihoja; on kanaa, on possua ja on nautaa. Siitä söisi varmaan neljäkin henkeä ihan kevyesti eikä meitä ollut eilen kuin kolme. Tai kaksi ilman minua.

Kun ruoka tuli pöytään, minä lähdin. En sortunut, en edes siihen yhteen ranskalaiseen. Tiedän, että jos olisin jäänyt paikalle 'vielä yhdelle', jota sitäkin minulle ehdotettiin, olisin syönyt kuin possu. Joten oli parempi poistua paikalta. Kotiin päästyäni odotin että olisin ollut ylpeä itsestäni, mutta minua lähinnä vitutti. Olisihan se ollut hyvää eikä se maailmoja olisi kaatanut jos olisin pikkuisen maistanut..... Mutta kun ei, niin sitten ei.

Kirjoitin eilen sosiaalistumisesta. Eli siitä, kuinka helppoa/vaikeaa on löytää tuttavia tai ystäviä uudessa maassa, uudessa kultturissa ja uudella kielellä. Ja lupasin palata tänään miten minä olen onnistunut, mitä minä olen tehnyt. Korostan ettei seuraavat toimintamallit ole mitään lopullisia tai ultimaalisia totuuksia, jokainen luo omat ihmissuhteensa oman tilanteesta ja oman ympäristönsä pohjalta, mutta haluan kuitenkin, kun kerran lupasin, kertoa miten minä toimin.

Kuvitelkaapas tilanne; olet kuuden päivän totaalimatkustuksen jälkeen päässyt perille uuteen kotiisi. Tuo kuusi päivää pitää sisällään parin päivän reissun Suomessa lapsia ja kavereita moikkaillen ja hyvästejä heitellen, parin päivän laivareissun Helsingistä Travemundeen ja parin päivän ajelun Travesta Saksan, Itävallan ja Slovenian kautta tänne nykyisille asuinseuduille.

Niin, se tilanne. Olet matkustanut ja vihdoin istut uudessa olohuoneessasi uudessa maassa, uudessa kulttuurissa, aivan uudessa elämänvaiheessa. Yksin. Sinulla ei ole mitään tietoa, ei edes suunnitelmaa, siitä mitä seuraavana päivänä, seuraavalla viikolla tai seuraavana kuukautena tapahtuisi, mitä sinun pitäisi tehdä tai mitä edes haluaisit tehdä. Huoleti voi sanoa, että siinä tilanteessa olet uuden edessä. Aivan uuden.

En lähde tällä kertaa avaamaan virallista puolta eli sitä miten onnistuin hankkimaan kaiken tarvittavan tilpehöörin oleskeluluvasta lääkärin kautta sosiaaliturvaan koska olen kertoillut tästä puolesta jo useampaan kertaan. Ja tulen varmasti kertomaan tulevaisuudessakin. Tällä kertaa keskityn siihen, miten hoidin sosiaalistumiseni, miten kuvittelin sen tekeväni ja miten lopulta sen sitten tein.

Ajatus ennen tänne muuttoani oli, että eksoottisuuteni varmaan auttaa ihmisten tapaamisessa. Että kun tulen 'pohjoisesta Suomesta', se toimii jonkinlaisena kiinnostuksen kohteena ja tapaa sen varjolla ihmisiä. Vähänpä tiesin! Pamahdin turistiseudulle jossa ulkomaalaisiin on tottu. Ei kukaan ollut kiinnostunut siitä, että tulen Suomesta. Eikä se todellakaan ollut mikään juttu, niinkuin olin kuvitellut. Onhan noita suomalaisia nähty aikaisemminkin.

Melko äkkiä totesin että ihan samat lait jotka toimivat Suomessa, toimivat myös täällä. Päällimmäisenä se, että mene ulos. Tapaa ihmisiä. Juttele ihmisten kanssa. Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa, ei Suomessa eikä Kroatiassa. Minua toki auttoi paljon eilen mainitsemani kroatialainen perheeni, joka esitteli minua kavereilleen ja tutuilleen ja jonka ansiosta tapasin paljon uusia ihmisiä. Mutta kuitenkin, kaiken pohjalla on se oma aktiivisuutesi. Jos et itse hakeudu ihmisten pariin, jos et itse luo kontakteja, ei kukaan niitä sinun puolestasi luo. Ja silloin on turha huudella kuinka syrjäytynyt olet.

Minä kävin ulkona. Kävelin lenkkejä, kävin baareissa, rannalla, juttelin ihmisten kanssa toreilla, kaupassa, itse asiassa vähän joka paikassa. Osallistuin kaikenmaailman kissanristiäisiin joista vain kuulin. Vierailin meidän rannan juhlissa, teemailloissa, konserteissa. Jota teen toki edelleen. Mutta silti parhaat kaverini olen kohdannut sattumalta. Olen tavannut heidät ihan vaan siksi, että joku puolituttu tunsi tyyppejä, sattui istumaan heidän kanssaan naapuripöytään jollain terassilla ja siitä se juttu sitten lähti. Joten joo, aktiivisuuden lisäksi tarvitset avointa mieltä ja ihan pikkaisen tuuria. Ja rohkeutta avata suusi.

Kuten huomaatte edeltä, ei minulla mitään patenttiratkaisuja kaverisuhteiden luomiseen ole. Mene ulos. Tapaa ihmisiä. Juttele. Hanki harrastus, vaikka kielten opiskelu ryhmässä. Luo kontakteja. Hyvällä tuurilla nuo toimii. Huonolla taas ei. Itse olen, rehellisyyden nimissä, ollut melko onnekas löydettyäni ympärilleni ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni. Heidän kanssaan voin puhua kun siltä tuntuu ja heiltä saan apua jos sitä tarvitsen. Ja tietysti päinvastoin.