4. joulu, 2017

Faija

Kastel Stari

4, myöhemmin 10 C

Aurinkoista

Tästä piti tulla kepeän iloinen kertomus siitä kuinka lauantai-iltana olin tuolla meidän keskustorilla avaamassa meidän joulutoria. Kuinka tapasin kavereita ja kuinka minulle kannettiin taas lämmintä viiniä, olutta ja rakijaa koska 'me nähdään taas'. Viimeksi kun on nähty vuosi sitten jouluna samalla torilla samoissa merkeissä. Jolloin minulle kannettiin lämmintä viiniä, olutta ja rakijaa. Koska olen ulkomaalainen joka on päättänyt asua Kastel Starissa. Ja koska tyypit olivat juhlatuulella.

Ei, tästä tulee sureva, kaipaava ja jopa keties hieman katuva kirjoitus. Sisko soitti minulle eilen iltapäivällä. Arvasin heti että tämä ei ole hyvä asia, meillä kun ei ole tapana pahemmin soitella toisillemme. Eikä se sitten kovin hyvä asia ollutkaan, hän kertoi nimittäin että isämme on sairaalassa eikä tule enää sieltä takaisin. Eli että kysymys nyt on lähinnä siitä, milloin tuo vanha jäärä luovuttaa ja antaa itselleen luvan mennä.

Faija oli ollut lauantaina lenkillä ja kaatunut. Lyönyt päänsä, tai poskensa, jäähän. Tullut kotiin, valittanut päänsärkyä ja mennyt päiväunille. Eikä herännyt enää. Hänet vietiin sairaalaan, jossa todettiin massiivinen aivoverenvuoto ja siitä mahdollisesti johtuva keuhkokuume. Hänet oli kytketty hengistykoneeseen joka kuitenkin lopulta oli kytketty pois päältä kun kuvaus oli osoittanut että aivot olivat vaurioituneet niin pahasti ettei hän siitä enää tokenisi. Lääkäri oli sanonut että kun hengityskone kytketään pois, potilas luultavasti menehtyy samantien. Mutta eipä menehtynyt, faija alkoi hengittää ihan itse. Alkoi hengittää vaikka mitään toivoa ei enää olekaan.

Nyt siis lähinnä odottelemme milloin voimat ehtyvät lopullisesti tai äijä luovuttaa. Kysymys on tunneista, kenties päivistä mutta tuskin enää viikoista. Onni on se, ettei häntä pidetä keinotekoisesti millään koneella hengissä sillä se olisi viimeinen asia mitä faija olisi tahtonut. Ei, hän elää niin pitkään kun hänen omat elintoimintonsa pitävät hänet hengissä tai niin pitkään kunnes hän itse päättää luovuttaa.

Minun ja isän välit eivät ole olleet vuosikymmeniin enää kovin läheiset. Meni monta vuotta että emme olleet minkäänlaisessa yhteydessä, ihan viime vuosina yhteydenpito on jonkinverran aktivoitunut. Ei toki lähellekään sellaista perus isä-poikasuhdetta. Mutta juu, hän vieraili minun häissäni, lähettelimme toisillemme onnitteluviestejä isänpäivänä, synttäreinä jne. Viimeisin viesti jonka häneltä sain, oli Jarin -päivän nimpparionnittelut. Enkä minä edes tiennyt että minulla on nimipäivä.

Onnittelin faijaa isänpäivänä marraskuun alussa tekstarilla. Vastaus kuului, 'kiitos kiitos, mutta kuka onnittelee?'. Jouduin kysymään että kuinka monta lasta häntä mahdollisesti onnittelee isänpäivänä ulkomailta, tsekkaa maakoodi siitä numeron alusta. Oho, mä oon liian vanha huomaamaan tuollaisia. Mutta pari viikkoa tuosta sain kuitenkin tuon tekstarimuotoisen nimpparionnittelut.

Isäni on kuollut. Rauha hänen muistolleen. Kaduttaako minua se, että välimme olivat poikki? Kaduttakaako minua se, ettemme olleet pahemmin yhteyksissä? Kaipaanko faijaa? Kun systeri soitti sen puhelun eilen, puhelun jota olin jotenkin kait jo odotellutkin koska faija oli jo yli kasikymppinen, olin ensin että jaahas. Että vai niin. Mutta pakko myöntää kun ajatus sitten iski, niin kyllähän se satutti. Jopa yllättävä syvältä. Olihan faija kuitenkin se viimeinen side siihen menneeseen maailmaan josta olen menettänyt jo kaikki isovanhemmat ja äitini. Nyt meni sitten faijakin.

Hyvää matkaa isä. En varmaan ollut paras poika sinulle, mutta siitä huolimatta olin jotenkin tottunut siihen, että olet siellä jossain. Olit siellä ja sinulle voi lähettää onnittelut synttäreinä ja isänpäivänä. Ja jolta sain sen ainoan aidon oikean joulukortin joka joulu. Toivottavasti näemme sitten joskus siellä toisella puolella ja kenties voimme vihdoin puhua välimme selviksi. Tässä maailmassa se on jo liian myöhäistä.

Näkemiin Jokke.