8. tammi, 2018

Yksin vieraassa maassa

Kastel Stari

15-17 C

Puolipilvistä

Pakko se on myöntää, että yksinäisyys iskee ajoittain. Ei, en ole masentunut, pidän edelleen asumisesta täällä Dalmatiassa, minulla ei ole mitään suurempia huolia juuri nyt, mutta silti. Joskus sitä vaan tuntee itsensä yksinäiseksi. Ihan samalla tavalla kuin sitä tuntee yksin asuessaan ihan missäpäin maailmaa tahansa. Jopa Suomessa.

Tuo tunne on, jostain syystä, ollut päällänsä juuri päättyneenä viikonloppuna. Miksi juuri nyt, siitä minulla ei ole minkäälaista käsitystä. Minulla on edelleen ne omat päivittäiset rutiinit jotka pitävät minut kiireisenä läpi koko päivän. Tai jos nyt ei kiireisenä, niin antavat ainakin rungon jokaiseen päivään. Minulla on edelleen ystäviä joille voin soittaa lähes milloin tahansa, minulla on edelleen suuri määrä kaverita ja tuttavia, jonka huomasin taas ollessani lauantai-iltana tuolla meidän kylän torilla joulukylän päättäjäisissä. Elän verrattain aktiivista elämää, ainakin huomattavasti aktiivisempaa kuin mitä elin Suomessa asuessani. Silti aina silloin tällöin, niinkuin juuri tänä viikonloppuna, jossain syvällä sisällä kaihertaa jonkinasteinen yksinäisyys. Jostain syystä.

Vaikka olen mielestäni kotiutunut uuteen kotikaupunkiini hyvin, tosiasia on kuitenkin se, että olen vieras vieraassa maassa. Toki tuo vierauden tunne vähenee päivä päivältä kun nämä kroaatien tavat toimia ja tapa ajatella tulevat enemmän ja enemmän tutuiksi. Ja huomaat noudattavasi ja eläväsi enemmän ja enemmän itsekin niiden mukaan. Vai olisiko se mahdollista, että tuo yksinäisyyden tunne valtaa alaa juuri siksi, että paikallinen elämänmuoto on tullut jo liian tutuksi eikä mitään uutta ole enää odotettavissa? Vaikakin lähes päivittäin eteen tulee joku juttu jonka kroatialainen hoitamistapa hämmentää ja yllättää.

Kuten sanottu, minulla on kavereita. Voisin väittää, että minulla on jopa enemmän kavereita ja tuttavia täällä kuin mitä minulla oli Suomessa vieraalla paikkakunnalla asuessani. Mutta silti. Olen verrattain ekstrovertti tyyppi, ja nautin siitä että ympärilläni on ihmisiä. Ja siitä että tutustun uusiin tyyppeihin. Joka on verrattain haastavaa täällä, vieraassa maassa yksinäisenä vieraana. Perusongelma on aivan sama kuin se oli Suomessakin, tuntuu siltä että kaikilla on omat, valmiit kuviot joiden sekaan solahtaminen on melko vaikeaa. Lisätwistin kuvioon tuo vielä 'pienen pieni' kielimuuri. Tutustuminen kun tapahtuu aina, kummallekin osapuolelle, vieraalla kielellä. Minun kroaatinkielitaito on lähes olematon joten luontevin kommunikaatiokieli on englanti. Jota täällä meidän seudulla puhutaan onneksi melko yleisesti, kiitos turistisesongin. Mutta jos ihmisten tapaaminen ja heihin tutustuminen oli haastavaa Suomessa, voitte vain kuvitella kuinka haastavaa se on vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä.

Kuvitelkaapa itsenne kroaattiporukkaan, joka luonnolisesti juttelee keskenään kroaatiksi. Koitat siinä sitten seurata keskustelua jotta pysyisit edes auttavasti kärryillä siitä mistä puhutaan. Huonolla menestyksellä tietysti. Aika ajoin joku muistaa sitten että ai niin, tuo tyyppihän ei puhu kroaattia ja vaihtaa kielen enkuksi. Palatakseen enemmin tai myöhemmin takaisin kavereittensa kanssa kroatinkieliseen keskusteluun. Siinä tulee, ihan oikeasti, ajoittain pikkaisen ulkopuolinen olo.

Mitä minä sitten kaipaan? Minulla on, kuten todettu, aktiivinen elämä, minulla on tuttavia, kavereita ja jopa ystäviä. Olen sopeutunut tähän dalmatialaiseen elämänmuotoon mielestäni vähintäänkin hyvin, jollen peräti kiitettävästi. Ja silti vingun että onpa elämä vaikeaa. Tai tarkemmin, en vingu elämän olevan vaikeaa, vingun että elämässä voisi olla vielä jotain enemmän. Enemmän jotain, enemmän sitä mitä en tiedä itsekkään mitä se voisi olla.

No joo, täytyy tähän lopuksi todeta, että huolimatta tuosta edellä, hyvin repalaisesti kuvatusta ajoittaisesta yksinäisyydentunteesta, olen loppuviimeksi kuitenkin onnellinen mies. Olen onnellinen siitä, että monien varoitteluista huolimatta uskalsin aikoinani ostaa sen 300€ auton, myydä suurimman osan kamoistani, pakata jäljelle jääneet tavarat Mitsuun ja huristella Euroopan läpi tänne. Haasteita on ollut, ja niitä tulee varmasti olemaan myös tulevaisuudessai, mutta silti katselen tulevaisuuteen avoimin silmin. Uskoen vakaasti, että tuo yksinäisyydentunnekin tulee taas kerran helpottamaan. Jossain kohtaa.