23. tammi, 2018

Kun elämä arkipäiväistyy

Kastel Stari

6-13 C

Puolipilvistä

Tuolla internetin syövereissä erilaisilla ulkosuomalaisten keskustelu- ja blogipalstoilla on viime päivinä keskusteltu siitä kuinka eläminen ulkomailla saattaa muuttua rutiineiden sävyttämäksi, joskus jopa tylsyyteen asti. Tämä tapahtuu usein silloin kun se uuden kotimaan eksoottisuus tai uutuuden viehätys alkaa hiljalleen muuttua arkipäiväksi. Joskus, jos hyvin käy, hyvinkin kotoiseksi arkipäiväksi.

Melkoisen usein nämä näitä asioita mietiskelevät ihmiset ovat puolisonsa mukana ulkomailla muuttaneita henkilöitä jotka hoitavat kotia ja/tai lapsia toisen puoliskon käydessä töissä. Koska hyvin usein kyseessä ovat 'parhaassa' työiässä olevat tyypit, ymmärrän heidän tuskansa. Melko usea tuntuu miettivän että jääkö heiltä jotain tekemättä/kokematta kun 'joutuvat' viettämään arkensa kotona. Moni miettii ja pelkää kuihtuvansa mielekkään tekemisen puutteessa. Osa on huolissaan jopa ammattitaitonsa katoamisesta. Tämä siis sen jälkeen, niinkuin tuolla edellä todettu, uuden maan ja uusien asioiden viehätys hiljalleen häviävät.

Kyllä se tylsyyden kokemus kuulkaas saattaa ilmaantua ihan itse, vapaaehtoisesti ulkomaille muuttaneeseen ja vähän vanhempaankin tyyppiin. Vaikkei sitä itse kokisikaan menettävänsä mitään kotoisissa ympyröissä pyöriessään. Eikä todellakaan kaipaa takaisin työelämään. Tai pelkää ammattitaitonsa puolesta. Aina silloin tällöin sitä tulee mietityksi että tässäkö se nyt sitten on? Että tässäkö minä sitten loppuelämäni tulen viettämään? Vai olisiko jossain minun varalleni varattuna jotain? Ja jos niin missä? Ja että haluanko minä edes alkaa etsiä sitä? Taas kerran.

Asiaa miettiessäni olen tullut tulokseen että vaikka asuisin Suomessa, eipä se elämä paljon erilaista sielläkään olisi. Kyllä ne päivät jollain täytyisi sielläkin täyttää. Joten vaikka aina silloin tällöin tylsistyttää, Suomi ei kovin kauheasti houkuttele palaamaan. Ei ainakaan sen takia että täällä ei olisi mitään tekemistä. Eikä ainakaan vielä. Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan. Sillä mistäpä sitä tietää miten tämä elämä heittelee.

Sitä paitsi, uuden kotimaani eksoottisuus ei ole vielä hävinnyt minnekään. Ihan nämä asuinpaikkani lähellä olevat paikat on jokseenkin koluttu eikä niistä kauheasti uusia ihmeellisyyksiä enää saa revityksi. Vanha kaupunki, meidän ranta ja maisemat ovat muuttuneet arkipäiväisiksi, ne kun ovat siinä silmien alla päivittäin. Tämä arkipäiväistymisen huomaa helpoiten silloin kun sinulla on ihmisiä kylässä jotka ovat ensimmäistä kertaa täällä. Ihmettelet hiljaa itseksesi ihastuneita huokauksia ja kauneuden ylistystä. Ainahan nuo tuossa ovat, mikä niissä nyt niin ihmeellistä on?

Mutta siis, onhan tässä vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Olen liikkunut toistaiseksi verrattain vähän ympäri maata, joten paljon on vielä edessä kunhan vaan lähtee liikkeelle. Ja menee ihmettelemään uusia juttuja ihan niiden uusien juttujen luokse. Ne kun näyttävät aivan erilaisilta kun on itse paikanpäällä verrattuna siihen miltä ne näyttävät netistä katseltuna. Huomasin tämän viimeistään viime kesänä Krkan kansallispuistossa vieraillesani. Puisto on hieno kuvissa mutta vielä hienompi livenä. Aivan kuten Klissin linnoitus. Ja moni muu paikka.

Omat arkiset päivät, varsinkin näin talvikaudella, koostuvat pitkälti erilaisista rutiineista. Ne antavat tekemistä ja aikatauluttavat päivän. Rungon muodostaa luonnollisesti tuon karvaisen kaverini lenkitykset, mutta myös ystävien tapaamiset päivittäin tuovat siihen mukavan lisän. Siihen päälle olen keräillyt sitten kaikenlaista muuta sälää kuten vaikkapa kielikursseja niin koulussa kuin netissä. Ja tämän blogin kirjottamisen. Ja muutaman muun pikku jutun.

Lopuksi yksi osoitus siitä, kuinka syvällä rutiineissa olen. Ja kuinka hyvin ihmiset ympärilläni tuntevat ne. Olin eilen rutiininomaisesti päivittäisillä iltapäivä'kahveilla' tuolla rannan kantabaarissamme. Noilla kahveilla tulee lähes aina nautittua kaksi, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää, olutta. Eilen päätin että en ota olutta vaan juonkin kahvia. Ja niin tein. Ja sepä olikin suuri ihmetyksen aihe kaikille. Baarin henkilökunta kävi ihmettelemässä asiaa, kaverit ihmettelivät asiaa, hyvä ettei naapuribaarin henkilökuntaa raahattu paikalle kun 'lazy Finn', kuten minua kutsutaan, joikin oluen sijaan kahvia....... Ja kun minun ei vaan yksinkertaisesti tehnyt mieli olutta.