29. maalis, 2018

Yksinäisyys

Kastel Stari

7-16 C

Puolipilvistä

Ilta-Sanomissa on menossa sangen ansiokas teemaviikko yksinäisyydestä. Koska asia koskettaa tai on koskettanut, minua hyvinki henkilökohtaisesti, ajattelin jakaa oman, ehkä hieman poikkeuksellisen, keinon jolla selätin oman yksinäisyyteni. Ainakin pääosin.

Olen keski-ikäinen suomalainen lihaa syövä heteromies. En siis aivan
sitä kuuminta hottia yhtään millään markkinoilla. Pääsääntöisesti
ihmisillä on omat kuviot, omat ystävä- ja kaveriporukat valmiina ja niihin solahtaminen ulkopuolisena on vaikeaa. Jollei peräti mahdotonta. Varsinkin jos omaa minun henkilöhistorian.

Minulla diagnosoitiin 2000 -luvun alussa vaikea, toistuva sairaus.
Kerroin siitä sangen avoimesti heti diagnoosin saatuani jos
joku siitä minulta kysyi. Avoimuuteni lienee aiheuttaneen sen, että suuri osa, itseasiassa lähes kaikki, ystävä- ja kaverisuhteeni hiipuivat hiljalleen. Puheluihini ei enää vastattu, minulle ei soitettu eikä kenelläkään ei ollut aikaa tavata. Jälkikäteen päättelin tämän johtuneen siitä, että tyypit pelästyivät sairauttani eivätkä oikein tienneet kuinka minuun pitää suhtautua. Surullista. Mutta totta.

Samoihin aikoihin törmäsin netissä samankaltaisista ongelmista itsekin
kärsivään naiseen ja päätimme muuttaa yhteen. Hän asui 500 kilometrin päässä pienessä pohjois-pohjanmaalaisessa kaupungissa, mutta päätimme että muutan hänen luokseen. Muuttamista helpotti se, että
satuin saamaan työpaikan paikkakunnalta. Menimme naimisiin. Aviolitto päättyi, kuten arvata saattaa, eroon.

Niinpä olin pitkäaikaisesta sairaudesta kärsivänä, keski-ikäisenä ja
eronneena miehenä keskellä minulle täysin vierasta, pientä ja voimakkaasti uskonnosta ponnistavaa yhteisöä. Yritin toimia
mahdollisimman paljon harrastuksieni parissa, yritin olin luonteeni mukaisesti aktiivinen ja ulospäinsuuntaunut. Silti ihmiset joita tunsin tai joita tapasin, järjestivät juhlia ja muita tapahtumia mutta kutsut bileisiin ei ikinä löytäneet tietänsä minulle asti. Minähän olin vain se 'muualta muuttanut tyyppi' joka ei edes ollut meidän koulussa kun olimme nuoria. Ei sitä tarvitse kutsua. Väkisinkin tuli lievästi sanottuna ulkopuolinen olo. Mitä tietty olinkin, olin totaalisen ulkopuolinen siinä kylässä.

Tammikuussa 2016 lääkärit ja vakuutusyhtiö vihdoin totesivat, ettei
tuosta enää kalua tule ja päästivät minut sairauseläkkeelle. Päätin tuolloin että jotain on tehtävä. Ja hyppäsin suorilta altaan syvään päähän pää edellä, vieläpä silmät tiukasti kiinni.

Muutin Pohjois-Pohjanmaalta mistään mitään tietämättä suoraan
Kroatiaan. Saatuani eläkepaperit tammikuun lopussa, toukokuussa olin
jo täällä 'palmun alla'. Maassa, jossa en ollut koskaan käynyt eikä
minulla ollut minkäänlaista ennakkotietoa. Ajatus lienee ollut ettei
se tästä ainakaan huonommaksi voi mennä.

Eikä se mennytkään. Vaikka ikäisilläni ihmisillä on täälläkin ne oman
elämänsä kuviot valmiina ja niiden sekaan on vähintäänkin yhtä haastavaa hypätä kuin se oli Suomessa, olen onnistunut löytämään uudesta kotimaastani joukon kavereita. Voisin väittää jopa ystäviä.

Kun olet uusi tyyppi uudessa ympäristössä, uudessa kulttuurissa eikä
sinulla ole edes samaa kieltä paikallisten kanssa, ainoa keino selvitä
on olla aktiivinen. Sinun pitää mennä ulos, käydä kaupassa, hoitaa
asioita, harrastaa, tavata ihmisiä ja jopa istua baareissa. Puhua
englantia, saksaa, italiaa ja kroatiaa vaikka et niitä osaakaan.
Täydentää kaikkea tätä käsilläpuhumisella ja muutamalla suomalaisella sanalla. Näin tapaat väkisinkin ihmisiä. Ja kun tapaat niitä riittävästi, jossain vaiheessa huomaatkin että sinua moikkaillaan kylillä kulkiessasi, sinulle alkaa tulla kutsuja kahville, kaljalle, päiväreissuille johonkin lähistön nähtävyydelle tai lähikaupunkeihin. Vaikka et tuntenut ketään, et yhtään ketään, muuttaessasi?

Minulle ihmeteltiin Suomesssa kun kerroin muuttoaikeistani, että oletpas sinä rohkea. Että uskallat lähteä ihan ulkomaille ja vielä aivan yksinäsi. Mitä jos.... Oletko ajatellut jos... Et sinä kuitenkaan pärjää...

Nyt, ihan kohta kaksi vuotta täällä asuneena, en edellenkään pidä muuttoani erityisen rohkeana tekona. En ole uhrannut kertaakaan, en edes silloin kun maailman halvin autoni hajosi Saksan Baijerissa matkalla tänne, että mitä jos... Tai mahdanko pärjätä... Jos maailma oikeasti olisi kaatunut jostain syystä muuttoni johdosta, ainahan täältä olisi pois päässyt. 

Miksi kirjoitin tämän tarinan? Kirjoitin tämän rohkaistakseni yksinäisyydestä kärsiviä ihmisiä. Siitä yksinäisyydestä on ihan oikeasti mahdollista päästä eroon. Kunhan on itse valmis ottamaanensimmäisen askeleen. Askeleen, joka joskus voi tuntua suurelta,joskus jopa liian suurelta. Varsinkin kun kuraa on tullut riittävän kauan niskaan. Joskus vaan kannatta hypätä tuntemattomuteen. Siellä kun saattaa piileskellä aivan uusi alku elämälle. Ja paljon muuta mukavaa. Mutta ne pitää löytää. Tiedän että se ei ole helppoa. Mutta ei kukaan tuo mitään sinne sohvan pohjalle.

En kirjoita tähän että ottakaa itsestänne niskasta kiinni ja tehkää sitä tai tätä. En edes neuvo kaikkia yksinäisiä muuttamaan Suomesta. Jokainen voi löytää sen oman keinon. Minun keinoni oli tuo tarina tuossa edellä.