10. touko, 2018

Aloitetaanpas alusta

Kastel Stari

15-25 C

Aurinkoista, mahdollisuus ukkoseen

Tyhjä taulu. Tyhjä pöytä. Katse eteenpäin, katse tulevaisuuteen ilman historian painolastia. Ja niin eteenpäin.... onhan noita sanontoja mitä naistenlehdet usein viljelevät kun kertovat jonkun julkkiksen, mielellään naisen, aloittaneen uuden elämän. Hän värjäsi hiuksensa ja otti rasvaimun. Vaihtoi vanhan miehensä 20 vuotta nuorempaan ja muutti omakotitalosta kerrostaloon. Aikuisen naisen rohkea ratkaisu. Ja uuden elämän alku. Vautsi vau!

Uusi elämä saattaa alkaa myös kun muutat ekaa kertaa pois kotoa. Tai menet naimisiin. Eroat. Muutat toiselle paikkakunnalle. Aloitat uudessa duunissa. Menet uudestaan naimisiin. Eroat toisen kerran. Saat lapsen. Tai lapsenlapsen. Hankit koiran. Lopetat tupakanpolton, huumeiden käytön tai viinanjuonnin. Kaikki merkkejä sinulle siitä, että tästä se uusi elämä alkaa. Jopa ilman sitä rasvaimua. Tai uutta miestä.

Uskallan kuitenkin väittää, että vaikka kaikki edellä mainitut ovat suuria muutoksia yksilön elämässä, mikään ei vedä vertoja sille kun istut uuden asuntosi, asuntosi johon olet juuri sitoutunut kahdeksi vuodeksi allekirjoitettuasi vuokrasopimuksen, keittiön pöydän ääressä täysin yksin eikä sinulla ole muuta kuin lasillinen paskaa slovenialaista cokista, autollinen Suomesta roudaamaasi kamaa ja koira. Pöytä sijaitsee maassa missä et ole ikinä ennen käynyt, maassa jonka kieltä et todellakaan puhu ja maassa mistä et oikeasti tiedä yhtään mitään. Sinulla ei ole varmuutta eikä tietoa tulevaisuudesta, sinulla ei ihan oikeasti eikä aidosti ole minkäänlaista havaintoa minne olet saapunut, minkälaisia ihmisiä täällä asuu tai mitä naapuristossasi on. Ei edes tietoa siitä mistä voit ostaa huomisen ruokasi. Puhumattakaan ystävistä. Et vaan tunne ketään. Et siis yhtään ketään.

Voisi melkein sanoa, että jos joskus tuntuu siltä että olet maailmassa aivan totaalisen yksin, tuo fiilis tasan kaksi vuotta sitten tuossa pöydän ääressä oli melko lähellä sitä. Ja se cokis, Cockta, mitä vuokraemäntäni minulle toi, oli aivan järkyttävää. Varsinkin minulle, joka ei voi juoda edes sitä toista cokista jota käsittääkseni, jostain ihmeen syystä, edelleen myydään aidon ja oikean Coca-Colan ohella ja jonka nimi alkaa P:llä.

Voin kertoa että tunne oli melko jäätävä. Se oli jäätävä vaikka olin, tietty, etukäteen selvittänyt viralliset velvollisuuteni. Tiesin että minun pitää hankkia oleskelulupa, minun pitää hankkia oma lääkäri, avata pankkitili ja kirjautua paikalliseen sosialiturvasysteemiin. Vaan kun et tiedä yhtään mistä aloittaa. Ja kenen kanssa. Etkä tiedä minne mennä. Suomeksi ja lyhyesti sanottuna, olin ihan oikeasti ihan oikean uuden elämän alussa. Eikä siihen elämään kuulunut kuin autollinen omaisuutta ja Rocky. Kaikki muu oli joko myyty, hävitetty tai jätetty Suomeen. Elämä oli alkamassa alusta. Aivan alusta. Ihan koko elämä.

Että miten se sitten on mennyt? Onko ollut ikävä Suomeen tai onko kaduttanut? Miten olen kotiutunut? Ja mitä tulevaisuudessa? Asunko täällä lopun elämääni vai voisinko joskus muuttaa kenties jonnekin muualle? Mikä mättää? Mikä on hyvin? Tekisinkö jotain toisin? Ja jos, niin mitä?

Päätetään tämä teemaviikko huomenna vastailemalla edellä esitettyihin ja kenties joihinkin muihinkin kysymyksiin. Ja vedetään lyhyesti, erittäin lyhyesti, viikko yhteen. Onhan tämä ollut kuitenkin jonkimoinen juhlaviikko minulle.