22. touko, 2018

Puhutaan kielillä

Kastel Stari

18-26 C

Aurinkoista, ukkoskuurojen mahdollisuus

En ole koskaan pitänyt itseäni minkäänasteisena kielinerona. Pikemminkin päinvastoin. Ressun lukion rima heiluu varmaan vieläkin, sen verran täpärästi selvitin pakolliset ruotsit ja englannit aikoinaan Kalevankadun varrella opiskellessani. Eikä se vapaaehtoinen saksakaan ihan niitä lemppariaiheita ollut.

Täällä olen oppinut katselemaan tätä kieliproblematiikkaa pikkaisen toiselta kantilta. Pelkästään se, että 'kroatialainen perheeni' vetää kielikoulua, antaa helpon lähestymiskulman uusiin kieliiin. Mutta myös se, että ihan oikeasti asut ulkomailla ja sinun pitää hoitaa asiat, siis ihan kaikki asiat, vieraalla kielellä, on avannut silmäni. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, me silmät avasi eilinen keskustelu oheisessa kuvassa olevien tyyppien kanssa jotka kaikki puhuvat äidinkielenään englantia.

Ensinnäkin hämmästyin kun kykenin osallistumaan keskusteluun englannin kielen eroista. Osa porukasta on kotoisin Englannista ja toinen osa Pohjois-Amerikasta. Kummallakin on omat sanat ja sanontonsa tietyille asioille, englantilaisilla vielä murteeseensa perustuvat extrasanat. Niille siinä sitten naureskeltiin ja niitä vertailtiin. Ja minä olin ihan messissä. Tai melkein. Mikä oli melko hämmentävää! Että terveisiä vaan Ressun Lukion enkunopelle, täällä se epätoivoa aiheuttanut oppilas vetää omaa arkeaan ihan suorilta englanniksi.

Mutta siis, heräsin tähän kieliasiaan kun yksi kuvassa oleva tyyppi ihmetteli kuinka pärjään. Kuinka pärjään kun joudun, kuten todettu, toimittamaan kaikki asiani minulle vieraalla kielellä. Enkä omalla äidinkielelläni. Tyyppi ei vaan ymmärrä sitä, että puhun englantia, hänen sanojensa mukaan vieläpä hyvin, opiskelen kroaattia ja lisäksi puhun vielä saksaa ja ruotsia auttavasti. Tämä on täysin käsittämätöntä ihmiselle, joka on tottunut pärjäämään omalla äidinkielellään. Jopa täällä. Pakko myöntää että tunsin, ehkä elämäni ensimmäistä kertaa, lievää ylpeyttä 'kielitaidostani'.

Meillä on alkanut kesä. Ainakin ilmojen puolesta. Nyt on ollut parisen viikkoa putkeen aurinkoista ja lämpö on heilunut 25-30 asteen välissä. Mikä aiheuttaa sen, että taistelutoverini Rocky, 13 vee, ei enää jaksa pitkiä lenkkejä kuumimpaan aikaan. Jopa aamulenkit, jotka teemme yleensä heti seitsemän jälkeen, alkavat olla vanhan herran pumpulle haasteellisia. Jalka nousee reippaasti mutta hengitys on niin raskas että viimeksi eilen mietin että mahdetaanko me selvitä kotiin asti. Olen koittanut laskea vauhtia, lyhentää lenkkejä ja viedä ukko uimaan lähes joka aamu, mutta silti pikkaisen huolestuttaa. Huolestuttaa että kuinka kauan hän jaksaa. Iltapäiväsessioon en enää edes uneksi ottavani Rockya mukaan. Me teemme aamuisin pidemmän lenkin, keski- ja iltapäivällä nopeat jalannostopistäytymiset ja illalla, auringon laskettua, taas hieman pidemmän lenkin. Näillä asetuksilla menemme syksyyn, olettaen että vanha herra jaksaa sinne asti.

Näin tänään. Paitsi että aamulla kun yleensä kurkkaan LiveTulokset -sivustolle että mitähän sitä juuri tänä päivänä tapahtuu urheilukentillä, sivut ovat nykyään lähes tyhjät. Jalkapallosarjat ovat päättyneet ja jääkiekko, poislukien NHL pleijarit, on ohi joten seurattavaa ei juurikaan ole. Varsinkin kun pesäpallo tai suomijalkapallo ei pahemmin kiinnosta. Ja jalkapallon MM -kisoihin on aikaa vielä vajaat neljä viikkoa. Tai kolme ja puoli.

 

Tässä tämä tänään. Huomenissa sitten lisää.