12. heinä, 2018

Se peli josta en kirjoita

Kastel Stari

21-30 C

Croatia-England 2-1

Aurinkoista

En kirjoita siitä. En todellakaan kirjoita eilisestä Kroatia-Englanti -pelistä jalkapallon MM -kisoista. Tämä oli suunnitelma vielä eilen illalla ennen kello yhtätoista.

Olin suunnittelut, ja jopa luonnostellut, päivän blogin käsittelemään Kroatian Matkailutoimiston tilastoja turistimääristä kesäkuuhun asti ja siitä minkälaiset näkymät heillä on loppusesongille. Ja pyhästi päättänyt että eilinen Kroatian ja Englannin välinen välierä jalkapallon MM -kisoissa ei olisi millään tavalla tämän päivän blogissa esillä.

Mutta sitten. Kun tuota mainittua ottelua oli pelattu 109 minuuttia, eli olimme jatkoajalla ja tilanteessa 1-1, herra Mandzukic menee ja tekee maalin Kroatialle. Maalin jälkeen vielä reilut kymmenen minuuttia jännitystä ja koko Kroatia räjähti. Kroatia räjähti täysin. Tämä pieni maa oli selvittänyt tiensä maailman suurimman urheilutapahtuman finaaliin ohi kaikkien saksojen, brasilijoiden, espanjoiden tai argentiinojen. Ja minun pitäisi kirjoittaa jostain matkailutilastoista.... In your dreams! Nyt ei vaan kykene.

Moni lukijoistani on varmaan kokenut edes jollain tasolla jääkiekon MM -kullan -95. Ja sen nevöforget tunteen. Itse olin tuolloin Helsingin Esplanadilla ja se tunne siellä oli jotain mitä en ollut siihen asti kokenut koskaan. Toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset halailivat, tarjosivat drinkkejä ja taskupullopaukkuja. Mihin tuolloin Suomessa ei todellakaan oltu totuttu. Tuohon aikaan saatiin ehkä enemmän tappeluita aikaan siitä jos joku hörppäsi juuri sinun pullostasi, mutta ei siis ysiviis sinä tiettynä yönä. Silloin olimme yhtenäinen kansa joka juhli erään jääkiekkojoukkueen saavutusta yhdessä.

Sitten suora leikaus Kroatiaan. Kukaan teistä lukijoista, en edes minä täällä kaksi vuotta asuneena, kukaan meistä ei ymmärrä kuinka iso asia MM -kisojen finaalipaikka tälle maalle on. Tai tämän maan ihmisille. Ennen välierää oli juttua siitä kuinka Englanti on saanut levätä ja kuinka Kroatia on joutunut pelaamaan jatko-otteluita, eli jatkoaikoja, miten kroaatit ovat väsyneitä ja kuinka englantilaiset pääsevät otteluun tuoreimmilla jaloiila. Tätä todisti mm. Yle Urheilun asiantuntija Jari Litmanen, joka sijoitti 'tuoreemman' Englannin kevyesti loppuotteluun.

Kroaatit saatoivat toki olla väsyneitä, heillä saattoi olla enemmän kilometrejä takanaan, mutta ottelun loputtua, 120 minuutin jälkeen, Luznik -stadionin valotaululla välkkyivät loppulukemat: Kroatia 2, Englanti 1. Näin Englanti lauantain pronssipeliin Belgiaa vastaan kun 'väsyneet' kroaatit joutuvat vielä pelaamaan sunnuntaina loppuottelussa Ranskaa vastaan. To my English friends, it's not coming home. Sorry.

En ole tätä kirjoittaessani vielä ehtinyt selailemaan pahemmin paikallisten lehtien nettisivuja tai tutkailemaan kuinka voittoa on juhlittu ympäri maata, joten lienee, jälleen kerran, pakko tyytyä siihen mitä itse koin eilen illalla. Kun tuomari puhalsi ottelun päättyneeksi, näin neljän (4) ravintolan terassiasiakkaiden nousevan ylös ja antavan seisaltaan standing ovationin Kroatian jalkapallojoukkueelle. Se oli hienoa.

Aivan yhtä hienoa oli seurata sitten päättymätöntä autoparaatia meidän rantakadulla kun ihmiset ajelivat Kroatian liput ikkunoista roikkuen pitkin poikin. Kukaan ei ollut pahalla tuulella, kenelläkään ei ollut huono mieli. Paitsi tietty muutamalla brittituristilla, jotka hekin kävivät onnittelemassa, jopa minua, ja toivottamassa onnea finaaliin.

Lopuksi, vaikka kysymyksessä on siis peli josta en kirjoita, on pakko myöntää että omassa kategoriassaan eilinen peli oli yksi elämäni parhaita hetkiä. Nyt pitää vaan toivoa että sunnuntai-ilta ylittää vielä tämänkin, mutta se lienee sitten taas peli josta en kirjoita mitään. Varoitan tosin jo nyt, että kävi miten kävi, maanantain blogi tulee olemaan myöhässä. Todella myöhässä.