7. elo, 2018

Sotia ja urheilua

Kastel Stari

24-32 C (punnainen varoitus kuumuudesta)

Aurinkoista

Nyt on kyllä pakko luovuttaa. Kuten olette huomanneet jos olette näitä juttuja useammin lueskelleet, tuossa jokaisen blogin alussa olevassa säätiedotuksessa kyseiselle päivälle on ollut jo pitkään 'punainen varoitus kuumuudesta'. Tämä tarkoittaa siis sitä, että paikallisen ilmatieteenlaitoksen mukaan on kuuma. Ei nyt niin kuuma kuin vaikka Portugalissa, mutta ihan riittävän lämmintä kuitenkin. Tähän liittyen, olen joko laiskistumassa tai vaihtoehtoisesti saamassa hiljalleen järkeä päähäni, mutta kyllä liikkuminen ihan keskipäivällä, siis kuumimpaan aikaan, on tänä kesänä jäänyt aivan minimiin. Menen jonnekin vain jos on ihan pakko mennä sinne. Muutoin touhuan mielummin asioita sisätiloissa ilmastointilaitteen, jota ei ole vieläkään käyty huoltamassa vaikka ensimmäinen ajankohta huollolle oli jo toukokuussa, antamassa viileydessä. Rockykaan ei oikein jaksa keskipäivän helteessä. Hänestä lisää juttua muuten huomenna.

En mielelläni selittele tekstejäni jälkikäteen, mutta eilinen 'sotatekstini', jossa käytin ilmaisua että Suomen sotien muisto alkaa olla jo utuinen häivähdys 40 -luvulta, aiheutti sen verran reaktioita että pakko palata siihen vielä lyhyesti. En kuulemma arvosta suomalaisten saavutuksia, en kunnnioita veteraaneja enkä niitä jotka joutuivat antamaan henkensä sodissa. Höpö höpö. Kaikki minut tuntevat tietävät tasan tarkkaan että todellakin arvostan ja kunnioitan sitä mitä sotaan ajautunut pieni Suomi ja sen armeija aikoinaan saivat aikaiseksi. Eilisessä tekstissäni, kuten useimmat ymmärsivätkin, koitin vain sanoa että sota 40 -luvulta alkaa väkisinkin painua muistojen, joskus toki kipeidenkin, joukkoon sillä ne ihmiset jotka sodan itse ovat kokeneet alkavat kaikki hiljalleen poistua keskuudestamme. Tottakai muistot säilyvät sukupolvien ajan, kuinka ukki teki sitä ja tätä siellä sun täällä, mutta pääsääntöisesti suhde sotaan alkaa olla muistoja ja kertomuksia. Kroatian sota puolestaan on niin lähellä että täällä ihan arjessa liikkuu edelleen tyyppejä jotka ovat sotineet henkilökohtaisesti. Eli sotaveteraaneja. Ja sotainvalideja. Lähes jokaisesta perheestä löytyy vähintäänkin joku sukulainen joka on osallistunut sotaan. Tai menehtynyt siinä. Näin ollen sota, kaikkine kauhuineen, on täällä paljon lähempänä ja paljon konkreettisempi kuin 40 -luvulla päättynyt sota jossain muualla.

Halusin, ja haluan, tekstilläni tuoda esille sen, että siitä on vain reilut 20 vuotta kun aivan meidän jokaisen takapihalla käytiin täysimittaista sotaa. Asia joka aika usein unohtuu meiltä nykyajan ihmisiltä, koska olemme tottuneet siihen että nykyiset sodat käydään jossain kaukana lähi- tai kaukoidässä. Tämä ei siis edelleenkään tarkoita että jotenkin väheksyisin tai että en kunnioitaisi aikaisempien sotien veteraaneja tai vainajia.

Sitten jotain ihan muuta. Tällä hetkellä ovat käynnissä SuperEM- ja yleisurheilun Euroopan mestaruuskisat. Näissä supereeämmissä jaetaan Euroopan mestaruudet mm. uinnissa, soudussa, pyöräilyssä, golfissa ja niin edelleen. Kaikkiaan 11 lajissa. Yleisurheilun EM:ssä jaetaan puolestaan sitten, no, mitalit yleisurheilussa. Tutkailin hieman miten näitä kisoja on mahdollista seurata televisioista.

Televisioista, nimenomaan monikossa. Kurkkasin eilen nimittäin kuinka paikallinen YLE, eli HRT, kisoja televisioi. Ja kyllähän se televisioi. Reippaan tunnin koostelähetykset per päivä kummastakin tapahtumasta. Samaan aikaan Suomen Yleisradio on valjastanut käytännössä yhden kanavistaan kisojen televisiointiin. TV2:lta tuli maanantaina reilut yksitoista, siis 11, tuntia suoraa lähetystä vuoronperään kummastakin tapahtumasta. Lähetys alkoi kello 11.15 ja päättyi 23.40. On siinä penkkiurheilijalla istumista jos ihan kaiken tarjonnan meinaan katsella läpi..... ja täytyy olla melkoisen monipuolisesti kiinnostunut urheilusta sillä päivän aikana tarjolla oli uintia, ratapyöräilyä, telinevoimistelua, taitouintia, soutua ja tietysti sitä yleisurheilua. Tuntuu vähän niinkuin käynnissä olisi Euroopan olympialaiset.

Pysytään urheilussa mutta siirrytään hieman pienempiin piireihin. Meidän paikallinen jalkapalloseura Val Kastela, joka putosi siis ties minne kolmannen tason sarjaportaalta viime kauden lopuksi, on erottanut puheenjohtajansa. Tyyppi, joka nyt sai kenkää, otti seuran hallintaansa vuonna 2012 ja heti seuraavana vuonna seura voitti kolmosdivarin. Olisi noussut kakkoseenkin mutta olosuhteet eivät täyttäneet kakkostason vaatimuksia. Puheenjohtaja lupaili panostuksia joukkueeseen ja jopa uuden stadionin. Vaan kun mitään ei tapahtunut herra sai mennä. Samalla oven avauksella meni myös seuran hallitus, tosin omasta tahdostaan. Nyt odotellaan Kastelan pormestari Denis Ivanovicin reaktioita. Hän on luvannut pelastaa perinteisen seuran ja tarjota sille uuden alun. Mitä odotellessa en välttämättä pidättelisi hengitystäni...

Näin tiistaina. Huomenna sitten taas ihan jotain muuta. Esimerkiksi Rocky The Dogin kuulumisia. Jotka ei välttämättä ole niin hyviä. Mutta tästä lisää sitten huomenna.