8. elo, 2018

Eläimellistä menoa

Kastel Stari

24-33 C (Oranssi varoitus kuumuudesta)

Aurinkoista

Olikos se vasta toissapäivänä kun kerroin että ihan keskipäivällä, kaikkein kuumimpaan aikaan, ei vaan pysty eikä kykene liikkumaan ulkona. Ja sitten heti eilen, ikäänkuin en olisi tiennyt, piti lähteä käymään kaupassa yhden aikaan iltapäivällä. Eli juurikin kaikkein kuumimpaan aikaan. Ai miksi? No en minä vaan tiedä. Olisin aivan yhtä hyvin voinut käydä kaupassa vaikka vasta kun aurinko on laskenut illalla, mutta ei, sinne piti sitten tunkea, ja hikoilla, juuri silloin kun ei pitänyt. Kun ihminen ei vaan opi, niin ihminen ei vaan opi. Sen verran fiksu kuitenkin olin, että käytin Rockyn ensin lyhyesti enkä edes koittanut raahata vanhaa herraa mukanani.

Meillä oli eilen illalla murhajaiset. Eli tapoimme alakerran naapurin kanssa ampiaisia oikein isolla kädellä. Ne kun tykkäävät rakennella jostain syystä pesiään noihin asunnon parvekkeiden rakenteisiin. Denis oli tsekkaillut katutasosta ja löytänyt minun parvekkeista kolme pesää. Ne kaikki oli rakennettu niin ettei niitä voinut havaita asunnosta käsin. Mutta siis, kaveri ilmestyi illalla auringon laskettua oven taakse työhaalarit päällä, toisessa kädessä keppi ja toisessa myrkkypullo. Selitti että halusi odotttaa hämärään sillä päivällä amparit ovat kuulemma äkäisempiä. Ja hän on allerginen pistoille.

Sitten alkoi murhaaminen. Pari ensimmäistä oli pienen pieniä pesiä, varmaan jotain ampiaisten omakotitaloja, jotka hävisivät melko helposti. Siinä kierrellessämme löysimme vielä kolme uutta pesää, melko pieniä nekin. Viimeiseksi jätimme jättipesän, joka kieltämättä oli kunnioitusta herättävät kokoinen. Olivat herra ja rouva ampiaiset päättäneet rakentaa makkarin parvekkeen kauimmaiseen nurkkaukseen semmoisen puolen metrin mittaisen kennoston jossa heitä pörräsi, huolimatta siitä että oli jo hämärää, melkoinen lauma. Ampiaisten Kontula? Eikun myrkkyä suihkepullosta ja kepillä pesä irti parvekkeesta. Sinne meni amppareiden pitkäaikainen (?) rakennusprojekti. Sori siitä. Ja ai niin, kirjoittelin muutama viikko sitten kuinka epäilin että ilmastointilaitteessani olisi ampiaispesä. No ei ollut enää, tsekattiin sekin sitten siinä samalla. Olivat varmaan kyllästyneet siihen että laite hurisee nykykeleillä jatkuvasti, pakanneet kamansa ja muuttaneet muualle. Mutta yhteensä tuhosimme siis kuusi pesää. Ilman ensimmäistäkään pistoa.

Pysytään eläimissä mutta siirrytään neljälle jalalle, hieman isompaan ja karvaisempaan. Eli Rockyyn. Niille jotka eivät tunne herraa, kerrottakoot että Rocky The Dog on taistelutoverini, joka on kulkenut rinnallani 13,5 vuotta. Joka on siis hänen ikänsä. Verrattain vanha herrasmies, joka kärsii sydämen vajaatoiminnasta ja sitä kautta keuhkoihin kertyvästä nesteestä.

Olemme Rockyn kanssa kokeneet paljon, joku voisi väittää jopa että liikaa. Olemme viettäneet poikamieselämää Helsingin Kalliossa, olemme muuttaneet Pohjois-Pohjanmaalle, menneet naimisiin, asuneet avioelämää kahden kissan muutaman hevosen säestyksellä, eronneet, sairastaneet ja lopulta muuttaneet tänne palmun alle. Eli kohtuullisen paljon, ja kohtuullisen värikkäitä, asioita olemme tallanneet yhdessä läpi.

Mutta nyt olen hieman huolissani. Aivan viime aikoina Rockyn askel on alkanut silmin nähden hidastumaan. Hänellä on vaikeuksia nousta portaita eikä hyppy sänkyyn tai sohvalle enää onnistu. Niinpä olemme tehneet sopimuksen että Rocky tulee sängyn viereen ja tuijottaa minua intensiivisesti niin kauan että nostan hänet sänkyyn. Mikä on ihan ok, mutta kun tämä tapahtuu kello kolme yöllä jolloin olet syvimmässä unessa ja heräät siihen tunteeseen että joku tuijottaa sinua, se ei ole kovin miellyttävää. Vaan kyllä tuo kaveri on niin paljon positiivista tuonut minut elämääni että moisen jaksaa suorittaa siitä pahemmin valittamatta. Palveluksena vanhukselle.

Mutta siis, toki olen tiennyt että ennemmin tai myöhemmin sydänvika vie voiton. Itse asiassa olen hieman ihmetellyt sitä että kauan tyyppi on jaksanut sen kanssa taistella, varsinkin kun, poislukien ihan viime ajat, se ei ole näyttänyt pahemmin vaikuttavan menoon. Mutta nyt vaikuttaa. Tai sitten siihen vaikuttaa ihan vaan ikä. Tai kuumuus. Ruoka maistuu hyvin, jopa paremmin kuin aiemmin ja joskus pitää vielä palloakin heitellä. Mutta näistä huolimatta, kun on katsellut kaveria nuo 13,5 vuotta, hänet kyllä tuntee jo niin hyvin että näkee ja tunnistaa kun meno alkaa hiipua tai kun kaikki ei ole ihan kondiksessa.

Minun on ollut pakko aloittaa hidas henkinen valmistumisen elämään ilman Rockya. Se saattaa koittaa nopeasti tai se saattaa koittaa vasta vuosien päästä. Tai jossain kohdin näiden välissä. Mutta kun vierestä seuraa kaverinsa vanhenemista, ajatus moisesta valmistautumisesta hiipii väkisinkin mieleen. Sen olen päättänyt että jos Rockylle ilmaantuu selkeitä kipuja, joita tuo vajaatoiminnan ei pitäisi käsittääkseni aiheuttaa, silloin minun täytyy vaan tehdä päätöksiä. En halua hänen kärsivän vain sen takia että minä en raaski luopua. Toistaiseksi en ole kipuja havainnut. Onneksi.

Tulipas tästä tämänpäiväisestä eläimellinen tarina. Mutta sellaista se on. Huomenna sitten lisää juttua, mutta mistä, sitä ei tiedä vielä kukaan. En edes minä. Palataan siis huomenna asiaan.