19. syys, 2018

Kroatian ihme

Kastel Stari

19-29 C

Osittain aurinkoista

Kroatia on pieni maa. Maassa asuu vain hieman reilut neljä miljoonaa ihmistä ja ihmiset ovat vieläpä melko erilaisia riippuen siitä mistäpäin maata he ovat kotoisin. Vaikka kroaatteja kaikki ovatkin. Luonne on erilainen, jopa kieli on erilainen niin että zagrebilaisilla saattaa olla vaikeuksia ymmärtää kun dalmatialainen puhuu. Tai tekee jotain. Ja päinvastoin. Kroaatit osaavat myös riidellä, Suomesta tuttua turvallista konsensusta ei täällä juurikaan tapaa. Tämä on aiheuttanut mm. sen että maan poliittinen elämä ja järjestelmä ei ole vain sekaisin, se tuntuu aika ajoin olevan lähes kaaoksessa.

Niinpä on melkoinen ihme kuinka hyvin Kroatia pärjää urheilussa. Nopeasti lueteltuna jo ihan viimeaikaiset saavutukset hengästyttävät. Kroatia yllätti kaikki, jopa itsensä, selviämällä jalkapallon MM -kisojen finaaliin tänä kesänä. Heti perään maa raivasi tiensä Davis Cupin finaaliin lyömällä semifinaaleissa USAn. Molemmat lajit ovat kiistatta järjettömän kokoisia lajeja niin kansainvälisellä kiinnostuksella kuin harrastajamäärillä mitattaessa. Muita menestyksiä pelkästään tältä kesältä ovat mm. soudun maailmanmestaruus, 16 v. -junnujen koripallon EM -mestaruus, purjelautailun maailmanmestaruus, ultramaratonin maailmanmestaruus ja Sandra Percovicin naisten kiekonheiton Euroopan mestaruus viidennen perättäisen kerran. Nämä kaikki siis vain ja ainoastaan tältä kesältä.

Jos vilkaistaan ihan pikkaisen historiaan pidemmälle, sieltä löytyy nippu olympialaisia mitaleja. Kroatia on voittanut kymmenen kulta-, 13 hopea- ja 11 pronssimitalia olympialaisissa. Tämän päälle tulevat vielä menestykset maailmanmestaruuskisoissa ja -cupeissa mm. alppilajeissa, painonnostossa, ammunnassa, yleisurheilussa, uinnissa, soudussa ja telinevoimistelussa. Ihan muutaman lajin mainitakseni. Voidaan siis huoletta todeta että pienen kansakunnan menestys kansainvälisillä kilpakentillä on ollut vähintäänkin hämmentävä. Saksalainen aikauslehti Bild kuvailikin Kroatiaa kokoonsa nähden parhaaksi urheiluvaltioksi maailmassa. Eikä siihen ole paljoa vastaanväittämistä, varsinkin jos pidetään mielessä vielä kaikki ne yksittäisurheilijat joita maa on tuottanut joukkuelajimenestyksien päälle.

Mikä tämän menestyksen mahdollistaa? Se on kysymys, johon kukaan ei osaa vastata sillä siihen tuskin on olemassa yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta. Syitä menestykseen etsittäessä täytyy turvata asiantuntijoiden selityksiin, sellaisten tyyppien näkemyksiin jotka ovat osaltaan olleet luomassa sitä. Kuten vaikkapa Romea Jozakiin, mieheen jonka vaikutus näkyy varsinkin Kroatian jalkapallon menestyksessä. Jozak on toiminut Kroatian jalkapalloliiton teknisenä johtajana ja luonut Dynamo Zagrebin kuuluisan nuorisoakatemian. Hän on toiminut takapiruna myös monen muun lajin kehityksessä.

Jozak selittää Kroatian menestystä ensinnäkin perintötekijöillä. Ihmiset tässä osassa maailmaa ovat vaan yksinkertaisesti perintötekijöiltään jostain ihmeen syystä lähes syntyneet urheilijoiksi. Niinpä heidän jalostaminen huippu-urheilijoiksi on verrattain helppoa. Varsinkin kun toinen alue jossa Kroatia on onnistunut, on valmennus. Maa kykenee kehittämään urheilijoiden geneettisiä ominaisuuksiaan kohti huipulla vaadittavia ominaisuuksia siten, että lupaavasta talentista saadaan oikealla valmennuksella aikaa myöten kuorittua huippu-urheilija. Asia jonka tuossa edellä luettelemani saavutukset kiistatta todistavat. Kaiken tämän pohjana toimii systeemi, joka seuloo tehokkaasti lupaavat urheilijanalut ammattitaitoisen valmennuksen pariin riittävän nuorena.

Suurimmaksi menetystekijäksi Romeo Jozak nostaa kuitenkin kroaattien ylpeyden omasta maastaan, tietynlaisen patriotismin. Urheilijat näyttävät rakkaudensa kotimaahansa urheilemalla ja menestymällä. Se on tapa osoittaa maailmalle että kyllä, kyllä semmoinen maa kuin Kroatia todellakin on olemassa ja siellä asuu ylpeitä ihmisiä. On kunnia ja etuoikeus edustaa omaa maata. Maata, josta voi olla ylpeä. Jos ei muuten, niin ainakin urheilukentillä. Kun joku, äärimmäisen hienona esimerkkinä jalkapallojoukkue, taistelee kansainvälisillä kilpakentillä, koko maa seisoo tukena. Sananmukaisesti. Kaikki tämä lisää kansallisuustunnetta, joka on tärkeä osa kroaatteja. Se on äärimmäisen tärkeä osa tätä kansakuntaa vaikka ihan arkielämässä ei ylpeyttä omaa maata kohtaan aina havaitsekaan. Mutta siellä se piilossa, jossain syvällä sisimmässä kuplii putkahtaakseen, vaikka urheilumenestyksen myötä, aika ajoin pinnalle. Silloin virtaa viini, laulu raikaa, liput liehuvat, pommit ja ilotulitusraketit paukkuvat. Ja väki on ylpeä omasta maastaan, taustastaan ja siitä että ovat kroaatteja

Kun huuma sitten laantuu ja arki alkaa, voidaan palata takaisin kahviloiden pöytiin valittamaan siitä kuinka mikään ei toimi, kuinka hallitus ja politiikot ovat hanurista, turisteja on liikaa/liian vähän, hinnat nousevat tai on liian kuuma ja/tai kylmä. Eli palata kroatialaiseen normielämään.

Näin keskiviikkona. Huomenna sitten, perinteiseen tapaan, taas jotain ihan muuta. Siihen asti siis.