5. loka, 2018

Tyhjä kämppä

Kastel Stari

17-26 C

Osittain aurinkoista, iltapäivästä alkaen pilvistyvää

Olen asunut Kroatiassa tässä samassa asunnossa lähes 2,5 vuotta. Vaikka olen koko tuon ajan asunut yksin ja minun olisi pitänyt tottua siihen, kämppä ei ole koskaan tuntunut näin tyhjältä kun se tuntuu juuri nyt....

On olemassa sanonta että ihmiset kohtaavat kuin kaksi laivaa merellä. Sattumalta, ennalta arvaamatta ja aavalla merellä. Mikä ei pidä, eikä voi pitää, paikkaansa. Laivat eivät kohtaa, eivät edes aavalla merellä, koskaan sattumalta eivätkä ennalta-arvaamatta. Koska tutkat, väylät ja reitti-ilmoitukset. Eikä ne ihmisetkään aivan sattumalta kohtaa. Ikinä. Vaikkei varsinaisia tutkia olekaan. Ainakaan tunnistettavia tutkia.

Minä kohtasin, en suinkaan niinkuin laivat merellä, mutta melkoisen sattuman kautta erään henkilön syyskuun puolessa välissä. Joku voisi jopa sanoa että täysin odottamatta ja ennalta arvaamatta. Viestittelimme ensin netissä, tapasimme meidän rannalla, opiskelemme kroatiaa samassa koulussa ja yht'äkkiä minä päätin majoittaa tyypin.

Siihen, että tämä ihminen päätyi osaksi elämääni ja asumaan luokseni kahdeksi viikoksi, tarvittiin siis melkoinen joukko erilaisia sattumuksia. Kuten Facebookissa pyörivä 'Learning Croatian' -ryhmä, joka kokoaa yhteen ulkkarit jotka haluavat oppia kroatiaa. Niinkuin molemmat meistä. Siksi kuulumme ryhmään. Samaan ryhmään. Sattumalta. Sattumaa oli myös se, että eräs tämän ryhmän jäsen päätti perustaa erillisen WhatsApp -ryhmän, jonka kautta olisi mahdollisuus keskustella syvemmin kielestä ja kieliopinnoista. Johon me molemmat, sattumalta tietysti, liityimme. Ja kun huomasin jonkun suomalaisen saapuneen ryhmään, oli sangen luontevaa aloittaa juttu suomeksi. Että mitäs sinä täällä, miksi ja niinpoispäin. Äkkiä sitten viestittelimme privaviestein ja saimme molemmat kenkää alkuperäisestä WA -ryhmästä koska emme olleet riittävän aktiivisia siellä. Ei juurikaan harmittanut.

Ilmeni että tyypillä olisi vakaa tarkoitus oppia kroatiaa. Oppia sitä Dalmatiassa, kenties jopa täällä Kastelassa. Koska olen istunut, enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä, itsekin paikallisen kielikoulun penkillä, luonnollisesti johdattelin innokkaan opiskelijan samaan kouluun kanssani. Joka onneksi kelpasi hänelle. Siinä sivussa huomasin että meille muutti ihan uusi ihminen pariksi viikoksi. Joka oli mukavaa. Todella mukavaa.

Päätarkoitus oli majoittaa tyyppi siksi, ettei hänen tarvitsisi asustella missään apartementoksissa eikä maksaa turhasta. Koska, kuten sanottu, minulla tuota tyhjää tilaa löytyy. Ja koska kävimme kuitenkin samaa koulua. Ja koska minusta oli mukava saada seuraa.

Koko tuo edellä oleva hässäkkä osoittautui lopulta erinomaisen mukavaksi sattumukseksi. Sen lisäksi että opikselimme kieltä, tai tarkemmin sanottuna toinen meistä opiskeli, touhusimme sen lisäksi kaikkea muuta. Kävimme kävelyllä, kävimme vaeltamassa vuorilla, kävimme erilaisilla road tripeillä niin naapurikaupungeissa kuin Zagrebissa, pyörimme siellä sun täällä paikoissa jonne ei ikinä olisi tullut mentyä yksin ja pesimme jopa minun ikkunat. Kaiken päätteeksi istuimme usein iltaisin olohuoneessa jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Oli kerrankin joku jonka kanssa jutella, joku joka vastaili minulle ja esitti omia mielipiteitään. Joku joka kertoi omasta elämästään ja kuunteli kun minä kerroin omastani. Tuntui ihan aidosti siltä, että oli helppo avautua jutuistaan. Jopa niistä vaikesta sellaisista. Ajoittain tuntui jopa siltä, että tunne voisi olla molemminpuolinen. Ainakin toivon niin.

Olen kirjoittanut lähes koko elämäni. Milloin mitäkin milloin mihinkin. Blogiakin olen pitänyt eri muodoissa vuositolkulla. Enkä muista milloin tekstin tuottaminen olisi ollut näin vaikeaa kun se on tänä aamuna. Sanat tuntuvat juuttuvan, eivät kurkkuun, vaan jonnekin pään, näppäilysormien ja näppiksen välille. En löydä oikeita sanoja, ja nekin jotka löydän tuntuvat jotenkin laimeilta. Olen joko unohtanut miten tekstiä tuotetaan tai sitten kysymys on jostain muusta. En minä tiedä enkä osaa sanoa.

Sen osaan sanoa että kun tuo ulko-ovi sulkeutui tänään hyvin aikaisin aamulla, elämästäni käveli samalla ulos ihminen josta oli tullut, verrattain lyhyessä ajassa, todella tärkeä minulle. Toivon ihan oikeasti ettei hän kävellyt ulos elämästäni lopullisesti, toivon todella että voisimme pitää yhteyttä myös tulevaisuudessa. Vaikka meillä kummallakin on omat elämänne, lähtö oli tiedossa eikä tämä päivä todellakaan tullut yllätyksenä, tämä asunto tuntuu tyhjältä. Aivan liian tyhjältä.

Tämä kohtaaminen jätti, ainakin minun elämääni, jäljen joka tulee säilymään siellä pitkään. Se jälki tulee säilymään jossainpäin minua muistoina, kokemuksina ja sitä voi verestää, onneksi, valokuvilla. Uskon ja toivon että ajan myötä helpottaa myös tämä tunne joka juuri nyt vaivaa. Vanhaa typerää miestä.

Oikein hyvää viikonloppua kaikille. Kaikesta huolimatta