10. loka, 2018

Syksy

Kastel Stari

17-25 C

Enimmäkseen aurinkoista

Piti päästä eilen takaisin 'kotiin' iltapäiväkahville/kaljalle. No eipä päästy. Ei ollut Cafe Bar Dupinin terassi lähellekkään valmis ottamaan talvea eikä meitä täällä talvehtivia vastaan. Eli ei ollut terde vielä talviasetuksissa. Mutta toisaalta, eihän tässä ole ollut kuin muutama viikko aikaa tehdä kaikki valmiiksi.... ehtiihän tuota. Ensi kauden sesonkiin ja siihen kun täytyy roudata taas kesäiset pöydät esille ja aloittaa ruokatarjoilu on kuitenkin vielä jonkinverran aikaa. Nopeasti laskien semmoiset kahdeksisen kuukautta. Tuona aikanahan saadaan, melkein, jopa lapsia aikaiseksi. Miksei siis yhtä terassia. Jopa Dalmatiassa.

Aika ajoin pääsen keskustelemaan teidän lukijoiden kanssa milloin mistäkin. Toissapäivänä keskustelin syksystä, tai tarkemmin sanoen siitä että kaipaanko suomalaista syksyä? Jos en, miksi en? Ja mitä se syksy täällä meillä Kastel Starissa oikein tarkoittaa? Kaipaanko suomalaista neljää vuodenaikaa? 'Siellä Kroatiassa kun ei niitä kuitenkaan ole'.

Kävellessäni eilen iltapäivällä, lokakuun yhdeksäntenä päivänä, 25 asteen lämmössä tuota meidän rantakatua ja katsellessani ihmisiä jotka istuivat terasseilla ja veneitä jotka liplattelivat toisella puolella katua meressä, mieleen nousi väkisinkin ajatus että en minä tätä mihinkään kovin mielelläni taida vaihtaa. En edes niihin kuulaisiin suomalaisiin syysiltoihin joista voi nauttia kuulemani mukaan villasukat jalassa kynttilävalaistuksessa teetä nauttien ja kirjoihin upoten. Ei, se ei välttämättä ole minua varten vaikka auki kirjoitettuna sangen houkuttelevalta saattaakin kuullostaa. Suomalaisen syksyn totuus kun ei välttämättä ole ihan noin auvoinen. Ei ainakaan minun kokemukseni mukaan. Kokemuksen, joka tosin on lähtöisin Pohjois-Pohjanmaan sangen ahdistavasta ja sisäänpäin kääntyneestä ilmapiiristä ja on näin ollen jo lähtökohtaisesti kieroutunut. Myönnetäkööt.

Se minun suomalainen syksy koostuu kuulaiden syyspäivien lisäksi pimeydestä, sateesta, tuulesta, rännästä, luihin sekä ytimiin asti tunkeutuvasta kylmyydestä ja väärinpäin kääntyneistä sateenvarjoista. Kun kävelet Prismaan, joka on tietysti rakennettu keskelle peltoaukeaa, olet tällä matkalla alttiina tuulelle ja tuulen mukanaan tuomalle, kaikelle mahdolliselle, taivaasta tippuvalle materialle joka saattaa olla joko vettä tai lunta. Tai jotain siltä väliltä. Tuulta ja vettä koetaan toki täälläkin, mutta paikalliset Prismat eivät sijaitse keskellä peltoja eikä sitä veden ja lumen sekoitusta näe tai koe kovinkaan yleisesti.

Täällä ei myöskään ole, ainakaan vallitsevana olotilana, kaiken kattavaa ja kaikki värit maailmasta hävittävää harmautta ja pimeyttä. Sitä mikä hiipii Suomen ylle joskus lokakuun lopulla tai viimeistään marraskuun alussa. Ihmiset alkavat odottaa, ja puhua, että tulisipa jo se lumi maahan. Se kun valaisee niin mukavasti. Täällä pimeys tulee kello 18.21 ja maailma valkenee jälleen aamulla heti seitsemän jälkeen. Päivä kestää vähän reilut yksitoista tuntia, yö loput. Meillä ei eletä samankaltaista yön ja päivän välivaihetta 24 tuntia vuorokaudesta niinkuin Suomessa tehdään koko syksy ja osa alkutalvesta. Kunnes sitten vihdoin tulee se kaiken valaiseva lumi. Joka, ainakin etelässä, muuttuu hyvinkin nopeasti polviin asti ulottuvaksi ja kaiken kastelevaksi rännäksi.

Etkö kaipaa ruskaa ja sen väriloistoa? Enpä juuri. Jos haluan nähdä kellastuvia lehtiä, matkustan Pohjois-Kroatiaan jossa niitä löytyy. Ei ehkä ihan samanlaisessa väriloistossa kuin vaikka Suomen Lapissa, mutta eri värisiä lehtiä kumminkin. Sienet ja sienimetsä? Kumpparit jalkaan ja sieniä poimimaan? Noup. Enhän minä edes tunnista niitä. Todennäköisesti tappaisin itseni jos koittaisin jotain pöperöä sienistä ikinä kokata.

Sitäpaitsi varastelen ohi kulkiessani suoraan puusta mielummin niiden iänikuisten omenoiden sijaan mandariineja, sitruunoita, limejä, granaattiomenoita ja viinirypäleitä. Ja käytän ruokaani suoraan puristamosta tuosta 50 metrin päästä ulko-ovestani minulle toimitettua, maailman parasta kuten yksi vieraistani kuvaili, oliiviöljyä.

Lopuksi ne neljä vuodenaikaa. Enkö kaipaa niitä? Taas kerran, enpä juuri. Jonkinlaisen kevään, joka on/oli minun suosikki vuodenaika Suomessa, voi aistia täälläkin, kesä on kesä joka puolella maailmaa, syksy käsiteltiin tuossa edellä ja talvi, no... talvi on talvi. Täällä se on tuulinen ja 'kylmä', ajoittain jopa vetinen. Suomessa se taas on tuulinen, kylmä ilman '-merkkejä ja ajoittain vetinen. Taatusti loskainen ja joskus, ainakin muutaman päivän, luminen.

No joo, ehkäpä mielikuvani suomalaisesta syksystä on hieman haalistunut ja ajan mukana kenties jo jopa vääristynyt, mutta näillä mennään. Ja täällä mennään. Myös syksyllä. Ja talvella. Sitä kevättä odotellen.

Näin tänään. Huomenna sitten taas jotain aivan muuta. Sitä odottellessa oikein hyvää Aleksis Kiven -päivää.