3. joulu, 2018

Minä itse vol. 1

Kastel Star

10-14 C

Pilvistä, sadekuurojen mahdollisuus

Tiedättekö sen tunteen kun joskus tekee mieli vetäistä vaan töpseli seinästä ja olla tekemättä mitään? Minä tein viikonloppuna juurikin noin. Koska töpseli oli irti eikä mistään tullut koneeseen virtaan, mitään ei myöskään tapahtunut. Vietin viikonlopun todellisessa stand by -tilassa. Eli tekemättä tasan yhtään mitään. En lenkkeillyt, en säätänyt tietokoneella, en lukenut kieliä enkä kirjoja, en suunnitellut enkä haaveillut, en edes käynyt missään. En, vaikka paikalliset joulutorit avautuivat lauantaina ja ainakin tuolla meidän kylän torilla näytti lehtien mukaan olleen sangen mellevä meno. Mutta kyllähän sitä ehtii. Tori kun on auki pitkälle tammikuulle.

Ja juu, oleskeluun edellä esitettyssä tekemättömyyden tilassa ei ollut mitään syytä. Ajattelin lauantaina herätessäni vaan että jaahas, taitaa tänään olla semmoinen päivä että en jaksa mitään. Enkä jaksanut. Sama meno jatkui sunnuntaina. Ja niin se viikonloppu sitten sujahti. Tänään kun on uusi aamu, uusi viikko ja uusi kuukausi, tänään on sitten aivan uuden kujeet. Nyt aamulla päräytän blogin kuten kuvasta näkyy, sen jälkeen jatkuu lenkkeily jos tuo sade joka tuolla ulkona uhkailee pysyy poissa. Käyn kaupassa, teen ruokaa, nukun normipäikkärit, käyn kahvilla, luen kroatiaa ja niin poispäin. Eli elämä palautuu takaisin raiteilleen. Töpselikin on taas seinässä. Joskus sitä vaan täytyy resetoida itsensä jotta jaksaa taas. Näemmä.

Itsestäni tuli mieleen. Meille säännöllisesti nettiin kirjoittaville tulee aika-ajoin erilaisia kirjoitushaasteita tyyliin 'kerro hieman itsestäsi'. Tämä tapahtuu esimerkiksi valmiilla blogipohjalla jossa on kysymyksiä joihin vastaamalla saat kerrotuksi itsestäsi ja samalla kirjoitetuksi blogin. Minulle pamahti kyseinen haaste viikonloppuna mutta koska saatte minusta melkoisen paljon tietoa, jos niin haluatte, ihan pelkästään surffailemalla näillä kotisivullani, ajattelin etten lähde tuohon valmiiksi pureskeltuun hässäkkään mukaan ollenkaan. En siis aio kertoa minkäväriset silmät minulla on, mikä on kengännumeroni tai missä koin ensirakkauteni. Sen sijaan aion kertoa teille minkälainen tyyppi täällä ihan oikeasti kirjoittelee. Eli avata itseäni hieman syvemmin. Kääk! Kaikkea se horrostilassa vietetty viikonloppu saakin aikaiseksi.

Mutta asiaan. Siis itseeni. Kaikki kykenevät tutkailemaan asuinpaikkani, perhesuhteeni ja jopa sen miksi tänne muutin, näiltä sivuilta. Sen sijaan täältä ei välttämättä löydy siitä mistä pidän, mikä minua kiinnostaa tai mistä haaveilen. Jos jostain nyt enää haaveilen. Niistä lisää seuraavassa. Ennen sitä kuitenkin, ne silmät ovat siniharmaat, kengännumero 43 ja se ensirakkaus... pitäisi ensin määritellä mitä sillä tarkoitetaan. Mutta terveisiä Katrille sinne Niinisalon hiekkalaatikon reunalle tai Arjalle Kruunuhaan Pohjoisrannan kellareihin. Ihan määritelmästä riippuen.

Minua kiinnostaa historia. Tarkemmin sanottuna minua kiinnostaa lähihistoria. En jaksa tutkailla, enkä innostua, mitä muinaiset foinikialaiset tai muut aikalaisensa tekivät ja miksi, sen sijaan jaksan lukea mitä Suomessa ja muualla maailmassa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Siis aikana jota jossain piireissä kutsutaan kylmäksi sodaksi. Maailman mittakaavassa tämä kiinnostaa yleissivistyksen takia, Suomen osalta siksi että haluan tietää ja ymmärtää kuinka paljon meitä kansalaisia kusetettiiin iloisilla 60-, 70-, 80- ja vielä osittain jopa 90 -luvuilla. Kuinka paljon silloinen Neuvostoliitto oikeasti vaikutti Suomen oloihin, päättäjiin ja päätöksiin. Ja kuinka he suhmuroivat kuliseissa. Suomihan oli virallisesti puolueeton ja sitoutumaton, mutta varsinkin tuo puoluettomuus oli veteen piirretty viiva. Jota presidentti Kekkonen sitten heilutteli, kieltämättä, ajoittain melko nerokkaasti. Samaan aikaan muut poliitikot, puolueestaan riippumatta, nuoleskelivat Tehtaankadulla Neuvostoliiton lähetystössä ihan kenen tahansa eteentuleeen tyypin hanuria. Menestyäkseen Suomessa piti olla Neuvostoliiton suosiossa. Koska se oli ajan tapa. Surullinen sellainen.

Olen sosiaalinen eläin. Joidenkin mielestä jopa ylisosiaalinen. Haluan ja tarvitsen ihmiskontakteja, tykkään ihmisistä ja haluan että ihmiset pitävät minusta. Tuo jälkimmäinen ei vaan tunnu aina, läheskään aina, onnistuvan. Mutta juu, haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Se, että muutat kotimaastasi jonnekin aivan uuteen ympäristöön, uuteen kulttuuriin ja uusien ihmisten keskuuteen ei välttämättä ole/ollut kaikkein viisaimpia vetoja sosiaalisen tarpeen tyydyttämisen kannalta, mutta ei se nyt kauhea katastrofikaan lopulta ollut. Täällä minulle on muodostunut täysin uusi ystävä-, tuttava- ja kaveripiiri. Ilman minkäänlaisia vanhoja siteitä tai sitoumisia kummaltakaan puolelta. Olen tutustunut ihmisiiin täysin puhtaan pöydän ääressä. Aivan omana itsenäni. Mikä on ollut sangen puhdistava kokemus.

Sosiaalista mediaa moititaan. Kuinka elämä kuulemma paranee niin-ja-niin paljon kun luopuu facebookeista ja whatsapeista ja antaa aikaa 'oikealle elämälle'. Ihan pikkaisen tuppaa naurattamaan nämä 'edistykselliset' ajatukset. Kun kelailee historiassa hieman taaksepäin niin vastaava keskustelu käytiin aikanaan television laajentuessa, radion levitessä torppiin ja olen satavarma että aiheesta keskusteltiin kun lehdet alkoivat ilmestyä laajemmin. Eiköhän aikoinaan luolamiehetkinkin olleet huolissaan kun lapset kilkuttelivat luolien seiniin liikaa luolapiirrustuksia. Kehitys kehittyy, yhteydenpito, keskustelumallit, -muodot ja sosiaalinen elämä muuttuu vaikka nämä 'esitykselliset' sosiaalitätiopettajapiirit sitä kuinka koitaisivat hillitä tai olisivat siitä huolissaan.

Ainakin minulle sosiaalinen media on todella suuri, todella vapauttava ja todella tärkeä henkireikä jonka avulla pidän osaa ihmissuhteistani yllä. Jopa erittäin tärkeitä sellaisia. Eikä siinä kenenkään päivystävän dosentin julistus, kuinka tämä heikentää elämänlaatuani tai kuinka paljon onnellisempi olisin jos hylkäisin tuon osan elämästäni, paljoa paina. Pakko se on myöntää että kun whatappi ei eilen piipannutkaan sitä kauan, aivan liian kauan, odottamaani viestiä, niin kyllähän rinnassa muljahti. Sillä tavalla ikävästi. Koska nukahdin odotellessa. Viesti löytyi kyllä sitten aamulla puhelimesta. Oli vaan tullut hieman totutta myöhempään. Ilman sosiaalista mediaa olisi tämäkin jäänyt kokematta.

Kylläpä tätä juttua alkoikin tulla kun pääsin kirjoittamaan itsestäni. Jopa niin paljon että alkaa internet taas täyttyä. Pakko jatkaa siis huomenna samasta aiheesta. Eli itsestäni. Tuolla nurkan takana odottelee vielä ainakin mikä minua innostaa, mikä hirvittää ja onko jotain mistä uneksin. Että semmoisia pikkuisia juttuja. Tervetuloa siis takaisin huomenna jatkamaan tätä tutustumista.