14. joulu, 2018

Diippii shittii

Kastel Stari

5-8 C

Vesisadetta, keltainen varoitus sateesta ja tuulesta

En tiedä mikä mättää mutta tänään tuntuu että pitää kirjoittaa jotain syvällisen pohdiskelevaa. Vaikka omasta elämästä. Nykyisestä sellaisesta. Ja mahdollisesta tulevasta. Reaali- ja haavemaailmasta.

Ennen sitä suru-uutinen. Meillä on meidän kylässä vaikuttanut joulupukki. Hän ei ollut mikään virallinen hahmo, hän ei ollut tekemisissä minkään virallisen turisti- tai muunkaan organisation kanssa, mutta herätti suurta huomiota. Ja nyt tämä Kastellan oma joulupukki on kuollut.

Joulupukki, oikealtaan nimeltään Ante Ozderić, oli konepäällystöön kuulunut merimies joka reissasi työelämänsä aikana useilla laivoilla ympäri maailmaa. Eläkkeelle jäätyään hän, jostain syystä, kasvatti pitkän harmaan parran, pukeutui punaiseen nuttuun ja alkoi tuottaa iloa lapsille, kyläläisille ja turisteille kuljeskelemalla joulupukkina pitkin poikin katuja ja kujia. Uskoisin että herra esiintyy sadoissa valokuva-albumeissa ympäri maailmaa. Nyt siis, pitkällisen sairauden murtamana, hän menehtyi. Joulupukki haudattiin päättyneellä viikolla tänne Kastel Stariin ja näin Kastela on yhtä nähtävyyttä köyhempi.i

Sitten jotain aivan muuta. Havahduin tuossa nimittäin siihen kuinka ihminen ei koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on. Tai mitä hän on saavuttanut. En minä ainakaan ole. Kyllästyn aivan liian helposti, haaveilen ja uneksin uusista asioista vaikka kaikki olisi ihan ookoo juuri nyt. Eikä oikeasti olisi mitään syytä miettiä uusia ympyröitä. Ja silti niitä miettii. Ja niistä uneksii. Ja pohtii että mitä jos sittenkin. Olisiko? Jos ei, niin miksei? Mutta jos sittenkin....

Olen lenkkeillyt viimeiset kuukaudet innokkaasti. Esimerkiksi marraskuussa trippimittariin kertyi yhteensä reippaat 300 kilometriä joka tarkoittaa noin 10 kilometrin päivittäisiä lenkkejä. Olen siis talsinut nämä lähiseudut melko tarkkaan. Ja kyllästynyt. Olen kyllästynyt maisemiin, olen kyllästynyt vuoriin, hiekkarantoihin, kaiken maailman vanhoihin kaupunkeihin, toreihin ja kujiin. Kaikki kun on jotenkin niin nähty. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä tästä kyllästymisestäni.

Tiedän että olen etuoikeutettu. Olen saanut, ja 'uskaltanut', toteuttaa monen haaveileman muutoksen muuttamalla tänne palmun alle. Etelään. Lämpöön. Aurinkoon ja hieman ehkä suomalaisesta elämäntyylistä poikkeavaan ympäristöön. Kaiken lisäksi tiedän että, tälläkin hetkellä, ihmiset säästävät, suunnittelevat ja varailevat ensi kesän lomamatkojaan juurikin tänne meidän huudeille. Siis tänne minun elämääni. Elän sananmukaisesti siis keskellä ihmisten lomaa. Ja silti valitan kuinka kyllästynyt olen. Muuten, tuo klonk-klonk -ääni, jonka juuri nyt kuulette korvissanne, se on vaan minun omatunto joka kolkuttaa. Sillä enhän minä saisi. En minä saisi olla kyllästynyt. Enkä haaveilla. Tai uneksia. Koska elämässäni on kaikki, kuten edellä todettu, ihan kunnossa.

Silti haaveilen. Ja uneksin. Tai ainakin pohdin. Ja mietin. Että mitä jos sittenkin. Mitä jos sittenkin jossain muualla olisi jotain mitä täällä ei ole? Vai löytyisikö se jokin kuitenkin vielä täältäkin? Vaikka huomenna? Tai ylihuomenna? Vai pitäisikö sitä sittenkin kurkata jonnekin muualle?

Kaikki tuo, kieltämättä sekavahko sepustus, tarkoittaa suomeksi sitä että mielessäni pyörii että pitäisikö sitä kokeilla asumista jossain muuallapäin Kroatiaa. Sen olen päättänyt, ainakin toistaiseksi, etten minä tästä maasta mihinkään lähde. Enkä lähde mihinkään edes Dalmatiasta. Tuskin olisin kotonani missään muualla nyt kun olen tähän dalmatialaiseen elämänmenoon on tottunut. Mutta jos sitä tästä maakunnasta löytyisi jotain uutta ja ihmeellistä.

Olen perimmältäni kaupunkilaispoika. Tämä tarkoittaa sitä, että olen asunut lähes koko elämäni kaupungissa. Pääsääntöisesti vieläpä Helsingissä. Joten ehkä tämä vinkuminen johtuu vain kaipuusta kaupunkiin, hieman suurempiin ja laajempiin ympyröihin tästä pikku kylästä. Jonnekin missä varsinkin talvikaudella, jotain kokeakseen tai edes ihmisiä nähdäksesi, ei tarvitsisi reissata puolta tuntia bussilla. Jos pidetään tuota kaupunkielämää tavoitteena ja pysytään Dalmatian maakunnassa, eipä niitä vaihtoehtoja paljon jää. Zadar (72.000 asukasta), Sibenik (35.000), Split (168.000) ja Dubrovnik (29.000) ovat ainoat edes jonkinkokoiset kaupungit tässä rannikolla. Näistä Zadar on kuulemma ihan kiva, mutta vähän pohjoisessa, Split on nähty ja Dubrovnik ehkä hieman liian turisti. Joten ei lopulta jäljelle ei jää kuin yksi. Mikä ei liene minut tunteville mikään kovin suuri ylläri.

En minä tiedä. En todellakaan tiedä. Minulla on elämä tässä kylässä, minulla on täällä kavereita, omat rutiinit ja tutut ympyrät. Olisiko jossain muualla samanlaista? Vai erilaista? Löytäisinkö uusia kavereita? Uusia rutiineja? Ehkä löytäisin. Ehkä niiden rakentaminen ja etsiminen toisi taas uuden motivaation elämään. Uusien maisemien ja lenkkimaastojen ohella. Tai sitten ei.

Dalmatialaiseen tapaan todettakoot lopuksi, että aika näyttää. Että ehtiihän tuota. Jos on ehtiääkseen. Voi hyvinkin olla että kirjoittelen näitä juttuja jo ensi keväänä uusista ympyröistä, aivan yhtä hyvin voi olla että kirjoittelen näitä juttuja kolmen vuoden päästä tästä tämän saman keittiön pöydän äärestä täältä samasta kylästä. En tiedä. Sen tiedän että tänään alkaa viikonloppu ja minä hiljenen pariksi päiväksi. Takaisin olen maanantaina aivan uusien aiheiden kanssa. Jos vaikka silloin olisi jo noustu täältä syvyyksistä takaisin valoon maanpinnalle eikä enää kyseltäisi niin paljon kuin tänään tuli kyseltyä. Kulutin varmaan kysymysmerkit loppuun interwebistä tässä jutussa tänään.

Nyt kaikille oikein hyvää ja hauskaa viikonloppua! Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä mennä mihinkään, ei edes kaupaan. Koska sataa. Voin keskittyä täysillä miesflunssan, kuumetta heti aamusta 37,4, paranteluun. Kaikki sympatia ja sääli tuota olohuoneen sohvaa kohden. Minut löytää sieltä sen peiton sisältä. Kiitos.