4. tammi, 2019

Munapää mäellä

Kastel Stari

-1 - 5 C

Vaihtelevaa pilvisyyttä, sadekuuroja

Keltainen varoitus tuulesta ja äärimmäisen alhaisesta lämpötilasta

Meillä on meneillään viileä jakso. Tai itseasiassa meillä on meneillään kylmä jakso. Hyvin kylmä. Jota myös talveksi kutsutaan. Eilen päivällä lämpöä ei ollut kuin pari astetta ja kun pohjoisesta puhaltanut tuuli yltyi puuskissa lähes 60 kilometriin tunnissa (16 m/s), voin kertoa että vilpoista oli. Niin ulkona kuin sisällä. Otin ensimmäistä kertaa täällä asuessani aamulenkillä jopa pipon ja hanskat käyttöön. Kuten tuosta oheisesta kuvasta voinette päätellä. Oli pakko, sillä kun kiipeää vuorenrinnettä reilut 250 metriä ylöspäin, siellä se vasta tuuleekin. Mittari näytti plus kaksi, mutta RealFeel (R) kertoi todelliseksi lämpötilaksi -8.

Onneksi tuo äärikylmyys näyttäisi päättyvän tällä erää melko nopeasti. Tälle päivälle tuulen pitäisi hiljalleen tyyntyä ja lämpötilan nousta yli viiteen asteeseen. Tosin sadekuurojen säestyksellä. Siis pitäisi. Ainakin juuri äsken koiralenkillä keli oli vielä hyvinkin arktinen. RealFeel (R) -10. Viikonloppu mennään sitten reippaassa kympissä ja auringossa. Kevättä kohti, hiljalleen, mutta varmasti.

Kun oli kylmä eikä voinut muuta kuin nyhjöttää peiton alla sohvan nurkassa, katsoin televisiota. Tarkemmin sanottuna katsoin Yle Areenaa. Mistä löytyi Aku Louhimiehen Tuntemattomasta Sotilaasta tehty viisiosainen televisiosarja. Johon vankka katselusuositus. Erittäin vankka.

En tiedä onko Louhimiehen kehuminen poliittisesti korrektia kun mies on virallisessa feministitotuudessa julistettu paskaksi ja aivan kauheaksi tyypiksi. Mutta kehun siitä huolimatta. Tuntematon on, lähes, kaikille suomalaisille tuttu, ikoninen elokuva. Moni on sitä mieltä että se alkuperäinen, vuonna 1955 julkaistu Edvin Laineen versio, on se ainoa oikea. Koska se on tietylle kansanosalle ja ikäpolvelle lähes kansalaiskokemus. Elokuva, jonka jokainen on nähnyt. Moneen kertaan.

Niinpä minäkin aloitin tästä kansallisomaisuudesta tehdyn televisiosarjan katselun skeptisenä. Hyvin skeptisenä. Ja yllätyin iloisesti. Louhimies on saanut puhalletuksi sarjaan aivan uuden fiiliksen, tunteen ja näkemyksen. Perustarina on toki mukana, jopa suurin osa kaikkien tuntemista repliikeistä on mukana, mutta Louhimies on lisännyt sarjaversioon paljon uutta. Kuten päähenkilöiden taustaa siviilielämästä ja jopa heidän perheitään. Näin ollen sotaelokuva ei olekaan enää sotaelokuva. Vaikka se sotaelokuva onkin. Kannattaa katsoa. Löytyy siis Yle Areenasta. Ja anteeksi kaikki feministit. Mutta jossain se raja menee. Aina.

Eilinen uudenvuoden tavoitelistani tälle vuodelle herätti jonkin verran keskustelua. Että mikäs ituhippi siitä nyt on tulossa? Kohta saadaan kuvia jossa se imee lootuasennossa vesipiippua pitkän partansa takaa ja julistaa blogeissaan rauhaa ja rakkautta. Hare Krisna!

Mutta ei. En ole ostamassa suitsukkeita. En ole muuttumassa joogiksi. En edes kaikkia ja kaikkea ymmärtäväksi Maarit Tastulaksi. Ei. Sen sijaan olen, tai ainakin koitan, ymmärtää itseäni hieman enemmän. Nimenomaan itseäni. Sillä aina välillä on ihan mukava katsoa myös hetkinen sisäänpäin sen sijaan että aina hörveltää vaan menemään. Sillä kyllä sitä ehtii. Hörveltämään.

Minulle tuo itseensä katsominen on aivan uutta. Tähän asti olen päästellyt pitkälti vain menemään. Välillä hyvin, mutta useimmiten huonoin seurauksin. Joskus jopa todella huonoin. Ja kun nyt vihdoin olen oppinut, tai minua on opetettu, pysähtymään ja katsomaan toiseenkin suuntaan, kokemus on ollut melko hämmentävä. Ja opettava. Koitan soveltaa tätä kokemusta nyt siis elämääni. Ilman sitä hippeyttä.

Takaisin eilen kirjoittamiin tavoitteisiini. Joku sanoi että ne ovat itsekkäitä. Niin ovat. Ne ovat myös pitkälti omaan napaan tuijottamista. Totta. Mutta mitä sitten? Jos minulla on mahdollisuus olla itsekäs omassa elämässäni, minä olen itsekäs omassa elämässäni. Olen introvertti jos siltä tuntuu, olen ekstrovertti kun tuntuu siltä. Menen ulos, tapaan ihmisiä, hörvellän menemään. Tai mökötän sohvan nurkassa peiton alla kuulokkeet korvissa koira kainalossa. Koska minä voin. Ja koska minä haluan. Koska haluan olla kotonani ihan tässä omassa pikku elämässäni. Vihdoinkin. Vuonna 2019.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin tämä viikko. Oikein hyvää viikonloppua ihan jokaiselle. Maanantaina palataan normiarkeen ja edessä on ihan kokonainen ja tavallinen viikko. Myös blogissa. Ihan tavalisilla aiheilla. Pitkästä aikaa. Siihen asti seonmoro.