8. tammi, 2019

Arkielämää

Kastel Stari

1 - 7 C

Vaihtelevaa pilvisyyttä, iltapäivällä sadekuuroja

Keltainen varoitus tuulesta

Vauhdikkaan viikonlopun ja jonkinlaisen pyhäputken jälkeen sitä on sitten laskeuduttu takaisin arkielämään. Asiat rullaa niinkuin ne ovat aina rullanneet. Mikä on rauhoittavaa. Ja joidenkin mielestä tylsää. Minä kallistun tänään rauhoittavuuden puoleen.

Aloitetaan raha-asioilla. Eläkeyhtiö Ilmarinen ilmoitti ystävällisesti eilen saapuneella kirjeellä että eläkkeeni on noussut. Mikä on ihan mukavaa. Siis se että ilmoittivat se että eläke nousi. Vaikkakin ilmoitus tuli viikko maksupäivän jälkeen. Kyllähän minä olin jo ehtinyt huomata että tilille on ropsahti kuukauden alussa järjetön määrä enemmän fyrkkaa kuin aikaisemmin. Hyvä että moinen summa yleensä mahtui tilille. Olihan korotus kuitenkin peräti 1,45%.

Ilmarisen kirje oli päivätty 18.12.2018. Se oli siis tehnyt matkaa pikkaisen vajaat kolme viikkoa. Joten, kuten olen aiemminkin kirjoittanut, jos joku jostain syystä haluaa lähestyä minua kirjeitse, tehkööt se sähköisessä muodossa. Tuo normipostin kulku kun on edelleen vähän sinnepäin. Tämä ei luonnollisestikaan koske niitä lähetyksiä jossa lähetätte minulle Fazerin Sinistä, suomalaista sinappia tai niitä firmanne logolla varustettuja sponssori t-paitoja. Koko oli siis (X)XXL ja postiosoite löytyy näiltä sivuilta. Saa pistää tulemaan. Kaikkea edellä mainittuja. Vaikka se pikkaisen kestääkin. Se normiposti.

Asun hiljaisessa talossa. Tai tarkemmin, hiljaisessa talossa eilisestä alkaen. Yläkerran naapurit lähtivät kolmeksi viikoksi Tsekkeihin ja veivät mukanaan kolmen lapsen tömistelyt, aivan liian usein toistuvat betoniseinän poraukset, huonekalujen siirtelyt ja muut normaaliin elämiseen liittyvät äänet. Enää ei tarvitse kuin odottaa alakerran teinien bileitä viikonloppuisin jolloin saan nauttia epävireisestä, yleensä hyvinkin juopuneesta kroatialaisesta mieskuorolaulusta. En onneksi lähellekään joka viikonloppu.

Olen useampaan kertaan kirjoittanut meidän talon eristyksestä. Jota ei siis ole. Eikä mikään näin ollen vaimenna edellä kuvattuja ääniä. Eikä pidä lämpöä, eikä kylmyyttä, ei ulkona eikä sisällä. Mikä tarkoittaa näin talviaikaan sitä että talo missä asun ei ole pelkästän hiljainen vaan se on myös aivan h..vetin kylmä. Koska jos ulkona tuulee, niin sisällä tuulee myös. Ja kun betoni imee kylmyyden itseensä, se myös pitää sen. Ainakin kesäkuuhun asti jolloin se imee kuumuuden itseensä. Ja pitää sen. Minun piti hankkia irtopatteri(t) tälle talvelle, vaan jäivät sitten hankkimatta. Ja nyt alkaa olla jo hieman myöhäistä moisille sillä talvi alkaa olla kohta taputeltu. Toivottavasti. Kesällä, kuuman betonin keskellä, irtopatteri kämpän nurkassa näyttää lähinnä säälittävältä. Että jos sitä sitten seuraavalle talvelle. Joskus sitten marras- joulukuussa.....

Mutta sitten miellyttävämpiin asioihin. Kuten suolaiseen voihin. Kuulin sunnuntaina että tässä maassa myydään kuin myydäänkin voita jossa on suolaa. Ja pitihän sitä sitten heti eilen aamuna käydä kaupasta. Varsinkin kun sunnuntaina sain meidän Podstranan kotileipurilta maistiaisia itseleivottusta ruisleipästä. Jota ei tietenkään voi syödä mauttomalla, suolattomalla voilla. Vaan kyllä se sitten maistuikin suolavoin kanssa. Hyvältä. Erittäin hyvältä.

En ole niitä tyyppejä jotka kaipailevat suomalaisen ruisleivän perään. Minulle on toiminut, ja toimii, vallan mainiosti saksalainen tiiliskivi (inside termi, sorry) eli kolmen viljan leipä joka on pakattu tiiliskiveltä näyttävään pakettiin. Se on tyydyttänyt ruisleipähimoni hyvin. Mutta onhan se myönnettävä että kun eilen vetelin vastaleivottua ihan oikeaa ruisleipää, niin olihan fiilis ja maku himpun verran erilainen.

Ai niin, pakko vetää sanojaan takaisin. Taas. Olen joskus kirjoittanut että jos haluatte liikkua Kroatiassa, tai tarkemmin Dalmatiassa, älkää käyttäkö junia. Koska ne eivät toimi. Paitsi että toimivat. Joten höpinät takaisin. Olen nyt itse käyttänyt Kroatian valtion rautatieyhtiön palveluja kokonaista kaksi kertaa. Ensin junailin itseni Šibenikiin ja sunnuntaina, jopa itseni yllättäen, Splitiin. Eikä kummassakaan reissussa ollut mitään valittamista. Junat olivat ajoissa ja siistejä, vaihdot toimivat eikä hinnatkaan hirvittäneet. Split maksoi 12,90 kunaa (1,80€) ja Šibenik (70 km) muistaakseni 35 kunaa (vajaa 5€). Pidemmistä matkoista eikä pitkänmatkan junista minulla ei, vielä, ole kokemusta. Palaan tähän jos/kun se kokemus joskus kertyy.

Lopuksi koirien elämää. Kun kerran arkielämästä puhutaan. Minulla on tammikuun ajan kaverini koira hoidossa joten olen joutunut opettelemaan kahden koiran systeemit. Kaikkeen. Ihan kaikkeen. Hihnojen kanssa kikkailut, kummankin koiran ohjaamisen pissa- tai kakkapaikalle, aikataulut, nukkumisen kahden koiran kanssa/välissä/puristuksessa, sohvan jakamisen kahden koiran kanssa, ruokailut ja muita pikku juttuja. Nyt, reilun viikon harjoittelun jälkeen, homma alkaa sujua. Olemme päässeet neljän ulkona käynnin rytmiin, olemme kukin löytäneet paikkamme sängyssä, vieraileva yksilö ei enää pelkää ihan kaikkea eteentulevaa kuten jalkakäytävän reunaa, irtokissoja, meidän pihaporttia, omaa hihnaansa eikä Rockyn ruokakuppia. Elämä alkaa olla siis tässä(kin) kohdin hyvinkin arkista.

Näin tänään, hyvinkin arkisena tiistaina. Huomenna onkin sitten jo glamourinen keskiviikko eikä sitä ikinä tiedä mitä silloin tapahtuu. Vai tapahtuuko mitään. Saattaahan se olla että sekin muuttuu arkiseksi. Mutta siitä sitten taas, vanhan tavan mukaan, melko tarkkaan 24 tunnin kuluttua. Tässä samassa osoitteessa.