29. tammi, 2019

Rullailen

Kastel Stari

5 - 10 C

Vesisadetta

Tiedättehän päivän jolloin olisi aamulla vaan pitänyt jäädä sänkyyn, vetää peitto takaisin korville ja kääntää kylkeä? Se olisi niin sinulle kuin hyvin suurella todennäköisyydellä myös koko maailmalle, kenties koko universumille, paras ratkaisu. Ulkona sataa, kaikki mitä teet tai jätät tekemättä, kaikki uutiset mitä kuulet, kaikki mitä maailma sinulle tarjoilee tai on tarjoilematta, kaikki buustaa tuota 'vittu!-pysy-siellä-sängyssä' -fiilistä. Mikään ei onnistu, maistu eikä tunnu miltään. Eikä toimi. Sekin mikä toimii, toimii väärään suuntaan.

Eilinen maanantai oli tuo päivä. Mutta hengissä ollaan. Linjoilla höpisemässä niitä näitä. Vaikka ihan teidän kiusaksi. Ja matkalla kohti valoa. Jälleen kerran. Pikkaisen tosin jänskättää että onko tämä tiistai edes himpun verran parempi päivä kuin eilinen oli. Syytä ainakin olisi.

Olen aina silloin tällöin miettinyt ja kirjoittanut tännekin kuinka nämä paikalliset varmaan katselevat/juttelevat siitä 'paksusta suomalaisesta jolla on se hassu koira' kun puhuvat minusta. Selän takana. Nyt näyttäisi vahvasti siltä että he todellakin tuntevat minut paksuna suomalaisena jolla on se hassu koira. Sillä. Sunnuntaina kaupassa herra, joka oli minun edellä kassajonossa, kääntyi yllättäen ympäri ja kysyi että missäs se pieni koira on. Saksaksi. Öö, pieni koira on kotona..... Sama toistui eilen. Olin lyhyellä lenkillä sadekuurojen välissä ilman Rockya, seisoin punaisissa valoissa meidän kylän keskustassa, kun viereeni tullut rouva kysyi, tällä kertaa englanniksi, että olet sitten yksin liikkeellä. Ilman sitä koiraa. Ja juu... koira on kotona koska se on niin vanha ettei se enää jaksa näitä lenkkejä. Ja kun ei tiedä että jos vaikka alkaa sataa.

En ole, ainakaan tietoisesti, tavannut kumpaakaan näistä ihmisistä aiemmin. Puhumattakaan siitä että olisin jutellut heidän kanssaan. Lienen siis ihan oikeasti tunnettu täällä kylällä tyyppinä jolla on se hassu koira. Tai se hassu koira on tunnettu tyyppinä jolla on se paksu isäntä.

Sitten aivan jotain muuta. Tuttavani opettelee juuri näinä aikoina käyttämään pyörätuolia. Ja liikkumaan sillä. Vaikka hän ei asu eikä tule liikkumaan täälläpäin, aloin miettiä että miten Dalmatiassa, tarkemmin näillä meidän huudeilla, on huomioitu liikuntarajoitteiset ja tuolilla liikkuvat. Pääseekö täällä paikkoihin pyörätuolilla ja jos pääsee, niin minne? Vai onko kaikki kiva täysin tavoitttamattomissa?

Mainittakoot heti alkuun se, että jokaisen suojatien kohdalla on tehty ramppi jota pitkin pääsee helposti rullaamaan jalkakäytävälle ja -käytävältä. Onko perimmäisenä ajatuksen ollut nimenomaan pyörätuolia käyttävät, en tiedä, mutta loivennus löytyy jokaisen suojatien kohdalla. Poikkeuksetta. Julkisissa virastoissa, pankeissa ja luonnollisesti sairaaloissa on huomioitu pyörätuolilla liikkuvat hyvin. Usealla uimarannalla on liuskat joten veteen pääsee helposti tuolilla ja pysäköintipaikoilla, ainakin suurimmilla niistä, on merkityt pyörätuolipaikat. Joihin ei ihan kauhesti näyttäisi terveet ihmiset parkkeeravan. Vaikka sitäkin tietysti tapahtuu. Aivan kuten tapahtuu ympäri maailmaan.

Kaiken tuon edellä olevan lisäksi täytyy, samaan hengenvetoon, todeta myös se, että ei täällä liikuntarajoitteisten liikkumista ole huomioitu lähellekkään samalla tavalla kuin Suomessa. Moni kahvila, baari ja ravintola, julkisista liikennevälineistä puhumattakaan, on mahdoton. En tiedä onko täällä minkäänlaista esteettömyyslakia joka velvoittaisi palvelutarjoajat rakentamaan rampit, velvottaisi heidät huolehtimaan esteettömästä liikkumisesta liiketilassaan tai rakentamaan vaikkapa invaWC:n, mutta jos on, harvempi sitä tuntuu noudattavan. Vaan eipä kovin moni kahvila tai baari noudata savuttomuusmääräyksiäkään jotka taatusti ovat voimassa ja perustuvat voimassa olevaan lakiin.

Toki on syytä huomioida sekin että usean paikan, oli se sitten kahvila, baari, ravintola tai vaikkapa jokin nähtävyys, esteettömyysrakentamista vaikeuttaa se että kyseinen paikka on alunperin rakennettu 1500-1600 -luvulta. Tämä tarkoittaa usein kiviportaita, kapeita käytäviä ja tahattomia korkeuseroja. Joihin ei vaan, ei ainakaan mitenkään järkevästi, historialliset seikat ja olosuhteet huomioiden, voi rakentaa ramppeja tai muita apukulkuväyliä. Tyypit jotka näitä rakennuksia aikoinaan kilkuttelivat kasaan eivät tuolloin tulleet ajatelleeksi että joskus tulevaisuudessa tähänkin mökkiin pitäisi päästä rullailen.

Yhteenvetäen esteettömyydestä. Täällä näyttäisi oleva aito pyrkimys siihen että pyörätuolilla liikkuminen olisi helppoa ja yleensäkin mahdollista. Sitä tavoitellaan paikoitellen kovastikin mutta eri syistä johtuen esteettömyys ei todellakaan ole täällä samalla tasolla kuin mitä se on Suomessa. Tuolilla pääsee liikkumaan, sillä pääsee useimpiin paikkoihin mutta lisäksi on myös täysin mahdottomia paikkoja. Löytyypä täältä jopa paikkoja joissa ei pyörätuoliasiakkaita ole mietitty lainkaan. Joten kyllä, kyllä tänne pyörätuolilla uskaltaa lomalle tulla, kunhan pitää mielessään tietyt rajoitukset. Ja varaa lomafiilikseen ehkä ihan pikkuisen lisäpätkän pidempää pinnaa.

Yksi asia, joka täällä kuulemma toimii, on avun saanti. Paikallinen tuolia käyttävä ystävä liikkuu usein yksin. Hän kertoi että kun eteen tulee paikka, jossa naisihmiset voimat eivät enää riitä, apuja löytyy aina. Poikkeuksetta joku tuuppaa, nostaa tai auttaa. Ilman että joutuisi edes kauheasti kiljumaan. Tulen muuten tapamaan tämän tyypin myöhemmin keväällä ja voin vielä kysellä tästä esteettömyys- ja liikunta-asiasta tarkemmin. Hän kun kuitenkin on todellinen asiantuntija. Tulen palaamaan siis aiheeseen myöhemmin.

Näillä jutuilla siis, luonnollisesti sateista, tiistaita kohti. Ei lenkkiä tänäänkään, joten jonkinlaista korvaavaa aktiviteettia pitäisi keksiä. Keksinkö, ja jos niin mitä, siitä sitten huomenna. Tässä samassa osoitteessa. Samaan aikaan. Aamulla.