14. maalis, 2019

Urheiluruutu

Kastel Stari

6 - 16 C

Sadetta, iltapäivällä selkenevää

 

Kun tässä viime päivinä on höpisty matkailuun ja/tai lomiin liittyvistä, arkisista ja muista tyhjänpäiväisistä aiheista, lienee syytä uhrata torstai tärkeille asioille. Kuten urheilulle.

Aloitetaan kuntourheilulla. Aiheella joka ei kiinnosta ketään. Josta kirjoitan silti sitkeästi ja toistuvasti. Koska minä voin. Eli omasta kävelyharrastuksestani. Siirsin sen aivan uudelle tasolle ottamalla yhden askeleen takaisinpäin. Ja lopetin suorittamisen. Suomeksi tämä tarkoittaa että olen aivan tietoisesti lyhentänyt lenkkejä enkä suunnittele niitä enää niin tarkoin ja tiukasti kuin aiemmin olen tehnyt. Kun olet piirtänyt päähäsi, ja reittiaplikaatioon, 15 kilometrin luupin, sinun on sitten kierrettävä se alusta loppuun. Koska muuten et pääse kotiin. Koska olet suunnitellut reissun kiertoreitiksi joka kiertää lähtöpaikasta lähtöpaikkaan. Eli luuppaa. Eikä sitä voi keskeyttää kesken kun siinä ole oikoreittejä. Joten pakko suorittaa se 15 kilometriä.

Nyt, juteltuani muutaman ihan oikeasti kuntoilevan tuttavani kanssa, otin neuvoista vaarin ja päätin lyhentää reittejäni. Toki suunnittelen ne edelleen etukäteen noin about, mutta pidän ne myös joustavina siten että jos/kun tulee pakottava tarve lyhentää/oikaista/keskeyttää, voin tehdä sen helposti. Koska, saamieni ohjeiden mukaan, pääasia liikkumisessa on liikkuminen ja se että se on säännöllistä. Ei suinkaan se kuinka monta kilometriä tamppaat. Kunhan niitä on riittävästi. Ja nyt, pari-kolme päivää lyhyempää lenkkiä heitettyäni ilman suorittamista, on pakko todeta että kyllähän niistä nauttii paljon enemmän. Jos haluaa mennä tänne, vaikka olisi etukäteen suunnitellut menevänsä tuonne, sen voi tehdä. Ilman huonoa omaatuntoa. Tai että eksyy ja/tai matka kotiin lisääntyy liikaa. Lisäksi kun on rennommalla otteella liikkeellä, aikaa jää enemmän valokuvaukseen. Mikä tosin ei näy, valitettavasti, kuvien tasossa. Ainakaan vielä.

Sitten urheilua. Ihan oikeaa urheilua. Nimittäin kroatialaista jalkapalloa. Josta löytyy jatkuvasti lisää ihmeellisyyksiä. Maan jalkapalloliitto on ollut pitkään, Matti Nykästä lainatakseni, sekaisin kuin Haminan kaupunki. Kaikenmaailman korruptio-, sopupeli- ja muut syytökset ovat lennelleet sinne sun tänne ja takaisin. Samaan aikaan maajoukkue pelaa maailman huipulla. Tai verrattain lähellä sitä.

Muuttaessani Kroatiaan luulin muuttavani jalkapallohulluun maahan. Tiedättehän kuinka kaikki pysähtyy kun jossain pelataan, stadionit täyttyvät tunteja ennen ottelun alkua, laulu raikaa, baareissa ja kahviloissa televisiot pauhaavat, ukot istuvat nenä kiinni ruudussa kommentoiden ja mukana eläen? Jos se oma joukkue sitten häviää, maailma romahtaa. Kaupunki hiljenee. Koska jalkapallo.

Mutta ei. En muuttanut moiseen maahan. En todellakaan. Elämä täällä jatkuu ihan entisellään vaikka jossain pelattaisiinkin. Baareissa ja kahviloissa televisiot toki pauhaavat mutta ei siellä kukaan ihan kauhealla tunteella mukana elä. Jos/kun Hajduk Split häviää, kohautetaan harteita ja todetaan että olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Hajduk on lähes uskontoon verratava instituutio täällä Dalmatiassa, ei sen tappioita kauhean raskaasti oteta. Koska niihin on totuttu viime vuosina.

Ja ne stadionit. Eivät täyty. Ei tunteja ennen, eivät edes pelien aikana. Vaikka maajoukkue pelaa toistuvasti arvokisoissa ja jopa menestyy, kotimainen liiga kärsii katsojakadosta. Todellisesta sellaisesta. Viime kierroksella katsomoissa istuskeli yhteensä 11.750 ihmistä joka tekee 2.350 keskimäärän ottelua kohti. Luku taitaa olla jopa pienempi kuin Suomen liigan katsojakeskiarvo. Koko kierroksen pohjat saavutettiin Zagrebissa Kranjčevičevan stadionilla jossa Rudeš–Inter Zaprešić -ottelua seurasi kokonaiset 91 katsojaa. Siis 91. Maassa, jonka maajoukkue pelasi viime kesällä jalkapallon maailmanmestaruuskisojen loppuottelussa. Että se siitä jalkapallohullusta maasta ja kansasta.

Mutta koska olen vanha likainen setä, minulla on uusi suosikkilaji. Lentopallo. Naislentopallo. Nimenomaan naislentopallo. Jota olin eilen seuraamassa kun paikallinen OK Kaštela aloitti play off -taistelunsa Žok Osijekia vastaan. Olin paikalla pitkän putkeni kanssa. Siis kameran putken. Siis objektiivin.

Olen todennut, että kamera aukoo ovia. Sen kanssa pääsee helposti melkein minne tahansa. Olen heilunut erilaisissa juhlissa yleisöltä kielletyllä aluella koska minulla oli kamera. Kaikki olettavat että tuo on varmaan joku tärkeä kun sillä roikkuu kamera kaulassa. Tai ainakin se on varmaan lehdistöä.

Eilen kamera vei minut kentän laidalle kotijoukkueen viralliseksi valokuvaajaksi. Heidän oma kuvaaja oli estynyt ja kysyivät että voisinko kuvata kun huomasivat että olin liikenteessä kameran kanssa. Ja pitkän putken. Ja minähän kuvasin. Moottoriperä lauloi ja lentopallotyttöä tarttui kennolle. Ihan huolella. Noin miljoonasta kuvasta muutama näyttäisi olevan jopa ihan julkaisukelpoinen. Ehkä kuusi. Jotka kehtaa seuralle toimittaa. Koska itsekritiikki. Tulen tietty jakamaan ottelukuvia teidän iloksenne tämän blogin kuvituskuvina, kotisivujeni kuvasivulla ja tietysti osoitteessa www.jarih.kuvat.fi. Kunhan olen ensin toimittanut ne kuusi kuvaa OK Kaštelalle.

Ai niin, se ottelu. Se päättyi 3-0. Meidän voittoon.

Päätän urheilu -osuuden tällä erää tähän. Huomenna sitten juttua aivan joistain muusta. Ja viikko pakettiin. Mutta se sitten. Perjantaina.