28. maalis, 2019

Suuria tunteita

Kastel Stari

9 - 18 C

Enimmäkseen aurinkoista

 

Tiedättekö sen tunteen kun jäät sanattomaksi? Kun sanoja ei vaan tule? Kun et löydä oikeita, tilanteeseen mitenkään sopivia? Koska tuntuu että pakahdut. Minä tiedän. Elin tuon hetken eilen. Jälleen.

Meidän talossa on yksi postilaatikko. Se on laatikko jonne tulee koko talon, kaikkien tässä asuvien kolmen perheen, postit. Alakerran Denis, jolla on ainoa avain laatikkoon, toimittaa sitten tuodut lähetykset kunkin oven taakse. Jos paketti on niin suuri ettei se mahdu naurettavan pieneen laatikkoon, posti-Pete keltaisessa kypärässään huudattaa keltaisen skootterinsa tööttiä ja kiljuu nimeltä sitä kenelle se suuri paketti on tulossa. Että tulepas hakemaan se täältä alhaalta. Kesällä tämä ei ole ongelma koska parvekkeen ovi on usein auki, talvella ei tätä älämölyä aina välttämättä kuule.

Kuten eilen. Posti-Pate oli taatusti kiljunut minua mutta kun oli vilpoista, se parvekkeen ovi kiinni ja radio paukutti korvassa, jäi huhuilut kuulematta. Kun olin lähdössä koirien, siis Rockyn ja vieraskoira Gingerin, kanssa iltapäivälenkille, oven takana odotteli postipaketti. Joka aiheutti juurikin tuon sanattomuuden. Ja suuret tunteet numero yksi.

Olen tässä muutamana viime viikkona saattanut hienovaraisesti vihjata eräälle tyypille Suomessa kuinka olisi mukavaa, kivaa ja kuinka haaveilen siitä että pääsisin maistamaan Fazerin Kismet -suklaiden uusia makuja. Se ihan perusKismet, se keksisuklaa siinä ruskeassa pakkauksessa, oli jo aikoinaan vielä Suomessa asuessani yksi lemppareistani. Ja nyt niitä makuja on tullut siis vielä lisää, jos vaikka minkälaisia. On tullut varsinkin GeishaKismet. Siinä yhdistyy kaksi ikiaikaista suosikkiani, Kismet ja Geisha. Ei puutu enää kuin Fazerin sininenkeltainen-Kismet. Olisi kaikki suosikkisuklaat yhdessä.

Mutta siis. Kirje kädet täristen auki ja kuoresta putkahteli juurikin näitä uusia Kismet -makuja. Ihan sen perus-Kismetin lisäksi. Tuli monella eri tasolla pakahduttava tunne. Hyvin monella tasolla. Ja sanat hukkuivat. Kasvoille nousi tyhmä, hömelö ja onnellinen hymy. Joka pysyi siinä sitten hyvin pitkään. Saattaa se olla siinä vieläkin. Ainakin se nousee takaisin juuri nyt kun tätä kirjoitan. Pikkaisen pakahduttaa.

Ja juu, oli hyviä. Kaikki. Ja juu, söin ne. Kaikki. Eilen. Paras oli, niinkuin epäilinkin, se GeishaKismet. Namm. Kiitos.

Sitten toinen pakahdus. Ja suuri tunne numero kaksi. Hieman eri kantilta. Kun asuin, elin ja olin töissä Suomessa, minulla oli kaveri jonka kanssa soittelimme käytännöllisesti katsoen jokaikinen päivä. Kumpikin meistä ajoi paljon ja kun istut autossa, sinulla on aikaa pölöttää. Ja me pölötimme. Olimme tunteneet toisemme vuosikymmenien ajan, olimme kokeneet ja touhunneet paljon asioita, todella paljon ja todella erilaisia asioita, yhdessä. Kaveriin pystyi luottamaan ja jos oli jotain, ihan mitä tahansa, mistä halusit avautua tai jos elämässäsi sattui asioita joista et voinut tai halunnut kertoa kellekkään, oli aina tämä kaveri. Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan ihan mistä tahansa eikä juttu levinnyt siitä minnekään. Koska lojaalisuus. Luottamus. Ja ystävyys. Voisin sanoa että tämä kaveri oli paras kaverini. Heittämällä.

Sitten tuli elämä väliin. Sattui kaikenlaista. Ei meidän väliin mutta ympäröivässä maailmassa. Ja ihmissuhteissa. Avioliitoissa ja avioeroissa. Tiemme erkanivat. Nyt jälkeenpäin ajatellen en edes osaa sanoa miksi. Yhteydenpito vaan hyytyi. Pitkäksi ajaksi. Itse asiassa aina viime viikonloppuun asti.

Jolloin puhelimeni soi. Kaveri soitti. Ja juttu jatkui. Oli jännä havaita, että vaikka emme olleet jutelleet vuosiin, juttu jatkui aivan kuin mitään breikkiä ei olisi ollutkaan. Jatkoimme käytännössä siitä mihin viimeksi jäimme. Tuntui hyvältä. Äärimmisen hyvältä. Ja pakahdutti.

Lopuksi suuria tunteita numero kolme. Paikallisia, yhteisöllisiä sellaisia. Olen kirjoittanut meidän kylän naislentopallojoukkueesta OK Kaštelasta, jonka virallinen pyllykuvaaja olen. Kun pelitilannekuvat eivät onnistu, taito ei vaan riitä, keskityn paikallaan pysyviin kohteisiin. Kuten pyllyihin. Mainittakoot tässä yhteydessä, jos se ei ole tullut vielä selväksi, että tämä meidän joukkue ei ole mikään 'kyläjoukkue' vaan yksi Kroatian naislentopallon johtavista seuroista. Sitä todistaa vaikkapa se, että tytöt pelaavat par'aikaa Kroatian mestaruusliigan välierissä pääsystä loppuotteluun. Pelasivat viimeksi eilen. Vieraissa Zagrebissa. Tuloksena oli 0-3 voitto joten seuraavaksi pelataan sitten maan superliigan loppuottelussa. Tuossa kilometrin päässä. Luvassa on siis uusia kuvia sivuillani Facebookissa, Instagarmissa, Kuvat.fi -palvelussa ja luonnollisesti täällä blogissa. Ja tietysti tulostieto. Koska peli on tärkeä. Ja aiheuttaa suuria tunteita. Kovin monelle ihmiselle meidän kylillä. Minut mukaanlukien. 

Huomenna vanhaan tapaan tämä viikko kasaan. Joten siis, kurkatkaapa. Saattaa täällä jotain muutakin olla. Mutta sen näkee sitten huomenna.