24. huhti, 2019

Rocky

Kastel Stari

15 - 20 C

Puolipilvistä, keltainen varoitus tuulesta

 

Tässä on Rocky hei. Niille jotka eivät tunne minua kerrottakoot että olen näitä sivuja ylläpitävän ja tänne juttuja vääntävän ihmisen paras ystävä. Jack Russel -terrieri. Koira. Kuulemma. Olen kirjoitellut joskus hieman aktiivisemmin, nykyään huomattavan laiskasti, myös omia juttuja omalle sivuilleni. Nyt ihminen päätti, tosin asiaa ensin minulta kysyttyään, että se minun osuus näiltä sivuilta poistetaan. Ja pyysi kirjoittamaan viimeisen tekstin tänne, ikään kuin jäähyväisiksi. Ja minähän kirjoitan. Paitsi että en itse kirjoita yhtään mitään, ihminen sai uuden juuri tietokoneen eikä päästä minua jostain syystä sen äärelle. Joudun siis sanelemaan tämän tekstin. Ihminen merkitsee sen sitten muistiin. Ja julkaisee. Toivottavasti.

Tuo ’viimeinen teksti’ kuulostaa ehkä hieman dramaattiselta. Ei ole tarkoitus hävitä yhtään mihinkään, suunnitelmissa olisi heilua täällä ihmisten parissa vielä vuosia. Olen toki jo 14 -vuotias, mutta kaikki sanovat että ikä on vain numero. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä. Jos mietti, että jonkin laskukaavan mukaan olisin ihmisten noin sata vuotta, itsestäni ei tunnu lainkaan siltä. Okei, okei, askel saattaa olla hieman hidastunut, en jaksa enää pompata seisovilta jaloilta metriä ylöspäin ihan vaan siksi kun elämä on niin ihanaa eikä pallon perässä viitsi juosta enää puolta tuntia pidempään. Toista se oli nuorenpa kun sitä palloa jaksoi jahdata tuntitolkulla. Ihminen väsyi selkeästi ennen minua. Vaikka ei tehnyt muuta kuin heitteli sitä. Minähän sen perässä juoksin. Sillä taisi olla huono kunto jo silloin. Minä olen siis ihan kunnossa. Vaikka sydämen vajaatoiminta aika-ajoin hieman muistutteleekin.

Kun nyt vetäydyn tästä blogin kirjoittajan hommasta eläkkeelle, lienee syytä käydä nopeasti läpi mitä kaikkea sitä on tullut koettua tuon ihmisen kanssa vuosien varrella. Niitä kun on kertynyt kuitenkin ne neljätoista kappaletta. Melko paljon on sattunut. Ja tapahtunut.

Olin neljä kuukautta kun ihminen haki minut syntymäkodistani jonne synnyin ainoana pentuna. Minulla ei siis ole siskoja eikä veljiä. Asustelin tuolloin heppatallissa koska ne ihmiset joiden kotiin synnyin, saivat samoihin aikoihin ihmislapsen. Eikä minulle ollut tilaa asuintalon puolelle. Nykyinen ihminen, kutsutaan häntä nyt vaikka iskäksi, sattui kuulemaan tilanteestani, soitti ja kysyi että olisinko saatavilla. Olin, ja niin muutin iskän kanssa Inkoosta Helsingin Kallioon.

Olin helppo pentu. Kuulemma. En pissaillut sisälle enkä potenut minkäänlaista koti-ikävää takaisin talliin. En edes haukkunut. Iskä luuli aluksi että olen mykkä kunnes kerran, asuttuani jo puolisen vuotta Kalliossa, päätin tappaa roska-auton. Koska se ärsytti. Ja minulta pääsi haukku. Mielestäni haukkuminen, varsinkin räkyttäminen, on turhaa ajanhukkaa. En jaksa harrastaa sitä vieläkään.

Asuimme iskän kanssa Kalliossa. Kävin sen kanssa sen töissä ja vietimme normaalia poikamieselämää. Poikamieselämää Kalliossa… Ou yeah! Yhtään enempää ei tästä aiheesta vaikka tiedän että kiinnostaisi. Kunnes kämpille ilmestyi eräänä päivänä nainen, josta tuli sitten myöhemmin minun äiskä. Jonka kanssa me muutettiin Ylivieskaan. Kun äiskä oli töissä siellä ja iskäkin sai duunia paikkakunnalta. Tai jostain läheltä.

Eikä Ylivieskassa mitään vikaa ollut. Paitsi että se oli Ylivieska. Ja sijaitsi keskellä ei yhtään mitään. Ja oli muutenkin vähän omituinen paikka. Eihän siellä ollut edes koirapuistoa. Sain sinne muutettuamme kaksi kissasiskoa ja pari-kolme heppaveljeä. Hepat himppasen pelottivat, kissojen kanssa tulin hyvin toimeen.

Ylivieskassa sujahti vuosi jos toinenkin. Yksi kaunis päivä äiskä sitten kantoi kamansa ulos meidän kotoa ja niin olimme iskän kanssa taas kahdestaan. Mietittiin että mitäs me nyt. Nökötimme jossain keskellä aavaa lakeutta vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä. Ja iskäkin sairastui niin että totesivat lopulta ettei siitä enää mitään tule. Että eläkkeelle vaan….

Se alkoi sitten kysellä että mitäs mieltä olisin jos muutettaisi jonnekin lämpimään. Etelään. Kokonaan pois Suomesta. Keskustelimme moneen kertaa asiasta vakavasti ja lopulta, kolmisen vuotta sitten, hyppäsimme maailman rumimpaan autoon ja ajelimme muutamalla pysähdyksellä tänne Kroatiaan. Dalmatiaan. Kastel Stariin.

Mikäs se täällä on eläkepäiviä vietellä. Meidän molempien. Paikalliset lajitoverini ovat ihan ok, ei ole pahemmin tullut riitaa kenenkään kanssa. Vaikka haukumme eri kieltä.  Paitsi yhden samojedin. Se on tyhmä. Eikä sekään tykkää minusta.

Että semmoinen on elämä ollut tähän asti. Iskä on jutellut että ei me täältä enää minnekään lähdetä. Että eiköhän tämä nyt ole meidän molempien loppusijoituspaikka. Olisi kuulemma aivan liian vaivalloista ja raskasta muuttaa taas jonnekin. Kun ei ole sen suurempaa tarvetta eikä valittamista. Paitsi että talvella on kylmä. Ja kesällä kuuma. Ja välillä tuulee. Mutta itsepä tänne halusi. En oikein ymmärrä mitä se narisee.

Näin. Tähän lyhyeen elämänkertaan on hyvä päättää bloggaajaura ja vetäytyä viettämään eläkepäiviä. Saattaa toki olla että tulen vielä jossain välissä kertoilemaan kuulumisiani. Kun tuo iskä on vähän huono kirjoittamaan niistä. Kiitos mielenkiinnostanne. Käykääpä moikkaamassa jos satutte liikkumaan täälläpäin. Minulle ei tarvitse tuoda nameja eikä mitään. Paitsi palloja. Iskälle saa tuoda Fazerin keltaistasinistä. Joka lienee suklaata. Josta se tykkää.

Oikein hyvää kesää kaikille.

toivottelee

Rocky the Dog, 14 v, 4 kk