3. kesä, 2019

Jäähyväiset

Kastel Stari

15 - 25 C

Puolipilvistä, ukkoskuurojen mahdollisuus

 

Aloitetaan tämä(kin) viikko tutuksi tulleella valituksella. Valituksella sateesta. Viikonloppuna(kin) satoi. Satoi jokaikinen päivä. Ei välttämättä koko päivää, mutta ei perjantaina, ei lauantaina eikä sunnuntaina sateelta vältytty. Sen verran siinä kuitenkin oli taukoja että pääsin lenkille. Pitkästä aikaa. Ja tuntui hyvältä. Todella hyvältä.

Kun puhutaan lenkeistä, on ihan pakko kertoa ihmeellisyys. Tai ei se varmaan mikään ihmeellisyys suurimmalle osalle ole, minulle se oli/on. Koska en ole moista tullut ajatelleeksi. Enkä voinut, sanotaan nyt muutama vuosi sitten, kuvitellakaan että se olisi mahdollista. Noin niin kuin teknisesti. Tai muutenkaan…. Koska minulla on ollut sangen rajallinen nörttiysaste. Ja parisuhdestatus. Jotka tosin molemmat tuntuvat laajenevan tässä hiljalleen koko ajan.

Suomessa sijaitsee, ööö… sanotaan nyt tässä yhteydessä vaikka hyvä, läheinen, erittäin rakas kaveri, ystävä, tuttu, tyyppi. Tai jotain. Tyyppi tykkää Kroatiasta. Ja vuorista. Kroatian vuorista. Ja tietää lenkkeilyharrastuksestani. Juttelemme melko paljon ja melko usein Skypessä ja siellä syntyi idea ’yhdessä lenkkeilystä’. Eli että miksi en ottaisi häntä mukaan kun lähden lenkille. Koska tekniikka.

Joten ei kuin virittämään. Ensin Skype puhelimeen. Helppoa. Koska tili oli jo olemassa läppärillä. Puhelin kiinni kannettavan mokkulan wifiin. Jossa on rajaton netti. Ja Skype -soitto tyypille. Näin minulla/meillä oli kuvayhteys. Jonka voi ottaa mukaan lenkille. Tyyppi pääsee reissulle mukaan. Maisemia katselemaan. Ja voimme samalla jutella.

Suoritimme lauantaina sadekuurojen välissä ensimmäisen testilenkin. Ja homma toimi (lähes) moitteetta. Yhteys oli hyvä koko 5 kilometrin ajan, kuva kuulemma lähes ilman pikseleitä tarkka eikä juurikaan laagannut. Ainoa ongelma oli kameran/puhelimen sijoittelu, mihin sen saa kiinni, miten ja minne se pitää suunnata. Lauantaina puhelin oli kiinni hihassa. Kamera luonnollisesti eteenpäin suunnattuna. Toimi ihan ok, paitsi että kun kävelin, kuva pomppi jonkin verran. Ei kauheasti eikä kovinkaan häiritsevästi, mutta kumminkin. Samoin hihassa oleva puhelin pyrki, jostain syystä, vääntäytymään vasemmalle niin että kuvassa näkyi edessä olevan tien sijasta ojaa tai aitaa. Kameraa sai olla koko ajan vääntämässä eteenpäin parempaan asentoon.

Nämä oli ongelmia. Pieniä ongelmia. Itse periaate, lenkkeily yhdessä, toimi erinomaisesti. Kuva oli, kuten todettu, hyvä, ei hyppinyt liikaa ja samalla kykenimme juttelemaan. Toistemme naamaa emme luonnollisesti nähneet, mutta kyllä sitä ehtii toljottamaan myöhemminkin. Samalla minun maineeni  meidän seudulla vaan kasvoi. Paksu suomalainen kävelee luurit korvassa, kääntyilee sinne tänne ja höpisee samalla jotain käsittämätöntä. Nyt se vasta sekaisin on mennyt.

Seuraava ponnistus on vuorilenkki. Huomenna. Tai viimeistään keskiviikkona. Kamera/puhelin on uudelleen sijoitettu, se on tällä kertaa pussukassa rinnalla. Kiinni köytettynä. Näin näkymät ovat automaattisesti eteenpäin ja samalla kenties hieman vakaammat. Ans kattoon ny. Palaan asiaan kunhan testi ja edessä olevat 13 kilometriä pitkin poikin vuorenrinteitä, on ohi.

Muutoin viikonloppuun sisältyi huonoja uutisia. Yksi parhaimpia kavereita, yksi niistä ihmisistä joita voin kutsua ystäväksi, lähtee tänään maanantaina täältä lopullisesti. Hän on ollut hommissa Malediiveilla ja päättänyt muuttaa sinne pysyvästi. Käväisi vanhoilla kulmilla pyörähtämässä ja kun nyt lähtee, ei ole tiedossa tuleeko takaisin enää edes käymään. Oli sangen tunteellinen iltapäiväkahvisessio eilen. Varsinkin kun samalla katkesi ao. kaverin ja vaimokkeensa 15 vuotta kestänyt parisuhde. Koska homma ei vaan toiminut. Toinen puolisko jää tänne ja kaveri lennähtää pois. Surullista. Hyvin surullista. En oikein tiedä miten suhtautua siihen jätettyyn puoliskoon jota tulen tapamaan lähes päivittäin. Enkä miten hän suhtautuu minuun. Onhan miehensä minun kaveri.

Itselläni sen sijaan on jännät paikat. Siksi ajatus ja teksti on, jos mahdollista, vieläkin pätkivämpää kuin tavallisesti. Menen tänään spesialistille jatkotutkituttamaan sairauden josta olen täälläkin kertonut. Lääkärissä on käyty, labroissa on käyty, on käyty uudelleen lääkärissä ja nyt tänään mennään ihka oikean spesialistin juttusille. Ja kuullaan lopullinen tuomio. Tai ainakin toivon mukaan kuullaan. Voin ihan rehellisesti kertoa, jos lupaatte ettette kerro kenellekään, että pahinta on kun tiedät että kaikki ei ole kunnossa muttet tiedä mikä mättää. Ja mitä sille voi tehdä. Vai voiko mitään. Eli juuri tämä hetki. Juuri nyt. Päässä pyörii ihan liikaa ajatuksia, pelkoja, toiveita ja skenaarioita. Taatusti helpottaa kun saat tietää jotain. Positiivista tai negatiivista. Ihan sama. Kunhan ei tarvitse arvailla. Eikä pelätä. Kykenee kenties jopa nukkumaan. Toivottavasti jo heti ensi yönä.

Näin viikon alkuun. Keskiviikkona palataan linjoille, käydään läpi tuo lääkärissä käynti ja se, miten tuo sunnuntaina päättynyt ihmissuhde ja tänne jäänyt jätetty puoliso vaikuttaa yhtään mihinkään. Jos vaikuttaa. Jos olemme ehtineet ’tyypin’ kanssa vuorilenkille, puretaan sekin siinä sivussa. Ja jännitetään miten ’tyyppi’ reagoi siihen että kutsun häntä tyypiksi. Saattaa tulla sanomista.

Tämä kaikki siis ylihuomenna. Siihen asti oikein hyvää viikon alkua ihan jokaiselle.