14. kesä, 2019

Maa nimeltä Suomi

Kastel Stari

19 - 33 C

Aurinkoista, keltainen varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta

 

Osui silmiin interwebissä erään ulkosuomalaisryhmän keskustelu. Aiheena oli että mitä ruokia kaipaat Suomesta. Koska asut ulkomailla. Helpotti kovasti kun huomasi etten olekaan ihan niin friikki kuin olen kuvitellut olevani. Kaivatessani lihapiirakkaa. Siis sitä Pirkka- tai Rainbow -peruspiirakkaa joka ei maksa kuin muutaman euron ja jota voi sitten tuunata nakeilla, kurkkusalaatilla, kananmunalla, juustolla, milloin milläkin. Tätä herkkua ei täältä löydy. Onneksi joku ystävällinen lomailija aina silloin tällöin tuo lihiksiä tullessaan joten ihan ilman piirakkaa ei ole tarvinnut olla. Tähän asti ainakaan.

Muutoin ruokaunelmat ja -kaipaukset tuntuvat olevan ulkkareiden parissa melko perinteisiä. Ainakin juuri tuolla keskustelupalstalla. Fazerin suklaa, salmiakki, ruisleipä ja mitä näitä nyt onkaan. Mainitsipa joku jopa Saarioisen roiskeläppäpizzan. Ja kesäkeiton. Jostain ihmeen syystä. Rössipottuja, oululaista ihmeruokaa, ei sentään kukaan kaivannut. Mitä en ihmettele yhtään.

Itselläni ei oikeastaan, ajoittaisen lihapiirakkahimon lisäksi, pahempia kaipauksia ole. Sillä kyllähän sitä voi tehdä niitä perinneruokia ihan itsekin. Kuten makaronilaatikkoa, kalakeittoa, kuuluupa joku leipovan täällä jopa ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Että ei muuta kuin toimeen. Jos mieli tekee. Saattaa ehkä hieman joutua soveltamaan jos/kun tavoitteena on autenttinen suomalaisherkku, raaka-aineet kun saattavat poiketa hieman siitä mihin on Suomessa tottunut. Olen kyllä ihan itsekin onnistunut, ainakin omasta mielestäni, valmistamaan ihan kohtuullisen läskisoosin. Paikallisista tarvikkeista siis. En tietenkään mummon läskisoosin veroista, mutta riittävän lähelle. Hernekeiton. Makkarakastikkeen. Jopa uunilohen. Joka sivumennen sanoen on sangen kallis kala täällä.  

Lihapiirakoita ei täältä siis löydy. Eikä kuivattuja, kokonaisia herneitä. Hernekeittoon siis. Ja ai niin, täydelliseen uunimakkaraan tarvittavan HK:n Sinisen veroista makkararatkaisua en myöskään ole vielä onnistunut paikallisilta hyllyiltä löytämään. Kaiken maailman muita makkaroita siellä toki on, mutta ei mitään samankaltaista kuin sininen suomalainen perinnevihannes.

Tuolla keskustelupalstalla oli tähän aamuun mennessä 598 kommenttia siitä mitä ihmiset kaipaavat Suomesta. Siellä oli myös yksi kiintiökiukuttelija. Joka katsoi asiakseen vastata kysymykseen ’mitä ruokia kaipaat Suomesta’ että hän ei kaipaa mitään. Kun kaikki on niin paljon parempaa täällä. Suomikahvi, oli saanut paketin joltain vieraaltaan, on ihan kauheaa, suomisinappi se vasta paskaa onkin eikä herralle maistunut enää edes Koskenkorva kun paikallinen grappa on niin paljon parempaa. Hän on löytänyt siis paratiisin. Onnea hänelle. Mutta. Vaikka makuasioista ei saisi kiistellä niin tosiasia on se että kroatialainen sinappi on kauheaa. Aivan kauheaa.  Jos sitä vertaa vaikka Turun Sinappiin. Siihen vahvempaan.

Lihapiirakkakaipuu sai minut miettimään hieman syvemmin suomalaisuuttani. Että miltä se tuntuu? Ja mitä se minulle merkitsee?

Olen asunut nyt melko tarkkaan kolme vuotta ulkomailla. Verrattain lyhyen ajan siis, ainakin jos sitä vertaa edellä mainitun keskustelupalstan muihin keskustelijoihin. Jotka hyvin usein ovat viettäneet lähes koko elämänsä ulkomailla. Ei kolmessa, kun ei näemmä useammassakaan, vuodessa suomalaisuus katoa ihmisestä yhtään mihinkään. Minä olen, ja niin tuntuu olevan moni muukin ulkosuomalainen, pohjimmiltaan aina suomalainen. Paitsi se tyyppi joka on löytänyt paratiisin ja on sitä mieltä että kaikki, siis ihan kaikki Suomesta tuleva, on ihan kuraa. Suomi on kuitenkin meidän kotimaa, me kaikki olemme sieltä kotoisin. Se on jättänyt, tavalla tai toisella, kaikkiin meihin merkin. Jonkinlaisen jäljen. Halusimme tai emme. Olen jutellut muutaman tyypin kanssa joiden juuret Suomeen polveutuvat jopa kolmen-neljän sukupolven taakse ja hekin ovat kertoneet että tuntevat outoa vetoa tuota omituista, pientä pohjoista maata kohtaan. Ihminen, tyyppi tai oletettu voi lähteä Suomesta, mutta Suomi ei lähde ihmisestä eikä tyypistä. Eikä oletetusta.   

En ole käynyt kolmen vuoden aikana kertaakaan Suomessa. Koska en ole halunnut. Koska minulla ei ole siellä mitään. Paitsi lapset. Ja lapsenlapset.  Ja… no… Toki, vaikkapa joulun aikoihin, mielessä on käväissyt että saattaisi olla ihan mukava viettää jotain tai jokin, perinteisiin pohjautuva hetki maassa josta on lähtöisin. Ainakaan vielä en ole tuohon venynyt. Monestakin eri syystä. Olen toki myös miettinyt että saattaisin olla mielenkiintoista/kivaa kierrellä Suomea paikoissa jossa on tullut asuttua. Jotka ovat joskus merkinneet jotain. Saataisi olla mukava pyöriä pari-kolme päivää Helsingissä, ajella halki Suomen Hämeenlinnan ja Pälkäneen kautta Tampereelle, siitä pohjoiseen Jyväskylässä tai Sumiaisissa pysähtyen, käväistä Ylivieskassa ja jatkaa matkaa Ouluun. Ja sitten takaisin.

Tuo roadtrip kotimaahan voisi olla viimeinen hyvästijättö maahan jossa on kasvanut. Maahan jota sitten kuitenkin, jossain syvällä sisimmässään, rakastaa. Maahan joka on antanut sinulle paljon. Ja päästää sen jälkeen irti. Lopullisesti.

En tiedä. Ehkä joku päivä. Tai sitten ei. Nyt suuntaan, koska viikonloppu, katseeni ja myöhemmin illalla askeleeni nykyiseen kotikaupunkiini Kaštelaan. Joka muuttuu täksi viikonlopuksi rakkauden kaupungiksi. Täällä alkaa nimittäin tänään perjantaina LoveStock -festivaali. Ja kaupunki pursuaa rakkautta. Toivottavasti mahdun sekaan. Konsertteja, tapahtumia, keikkoja, ihmisiä ja sitä rakkautta. Siellä sun täällä. Eri kylissä. Ympäri kaupunkia. Kaikesta tästä, paitsi tuosta mahdollisesta paikallisesta rakkaudesta, lisää sitten maanantain blogissa. Olkaa kiltisti. Minkäkin lupaan olla. Vaikka edessä onkin rakkauden viikonloppu.

Hyvää viikonloppua!