8. heinä, 2019

Henkilökohtaisuuksia

Kastel Stari

22 - 31 C

Enimmäkseen aurinkoista

 

Olen kirjoittanut tätä blogia tälle alustalle tammikuusta 2016. Eli reilut kolme vuotta. Alkuperäinen ajatus oli kirjoittaa päiväkirjaomaisesti omasta elämästäni, kertoilla mitä on tapahtunut tai on ollut tapahtumatta. Aikojen saatossa aiheet ovat laajentuneet, olen kirjoittanut vähän kaikesta vähän kaikkea. Olen kertonut muutostani tänne Kroatian Kaštelaan, elämästäni täällä, tainnut jokusen kerran ihan pikkaisen promota ja mainostaa nykyistä asuinseutuani, antanut ohjeita lomalle tulijoille ja puuttunut joskus jopa suomalaiseen politiikkaan. Jääkiekkoa unohtamatta. Kyllähän sitä kolmeen vuoteen on juttua riittänyt.

Aika ajoin tekee mieli palata juurilleen. Ja kirjoittaa mitä minun elämääni kuuluu. Kuten juuri nyt. Se päivä on tänään. Jos ajoittain hieman kärttyisen, ihan kohta keski-ikää lähestyvän maastamuuttajan henkilökohtaisuudet eivät kiinnosta, lukemisen voi lopettaa tähän. Ja tulla takaisin sitten keskiviikkona kun aiheena on jotain aivan muuta. Mutta nyt sukelletaan siis minun elämään. Koska tänään on tänään. Maanantai 08.07.2019.

Terveys. Kuuluu hyvää. Kiitos kysymästä. Perussairaus on hallinnassa vaikka, aivan omalla päätökselläni, lopetin lääkkeiden popsimisen noin vuosi sitten. Ja homma toimii. Kun aikoinani Suomessa päätin että olen terve enkä tarvitse enää lääkkeitä, löysin molemmilla kerroilla itseni sairaalasta, toisella kerralla jopa teho-osastolta. En tiedä johtuuko lääkityksen lopettamisen onnistuminen ympäristön muutoksesta vai opettelemastani ja hiljalleen omaksumastani dalmatialaisesta tavasta elää, mutta olen tyytyväinen. En siksi että olisin mitenkään lääkevastainen vaan puhtaasti siksi että olen aivan liian laiska uusimaan reseptejäni. Kun kerran pärjään ilman niin ei tarvitse. Ei uusia eikä popsia lääkkeitä.

Minulta löydettiin reilu kuukausi sitten kasvain eturauhasesta. Se oli löydettäessä niin tulehtunut että oma lääkärini ei uskaltanut/osannut diagnosoida sitä tarkemmin. Mutta kasvain siellä oli/on. Näin kuvat ihan itse. Kävin testeissä, minulta pumpattiin verta ja pissaa. Popsin lääkeitä tulehdukseen. Kun tulehdus alkoi olla hallinnassa, sain lähetteen urologispesialistille Splitiin. Sinne siis. Takaraivossa tieto/pelko että vaikka nuo veri- ja pissakokeet olivatkin olleet kohtuullisen puhtaat, eturauhasessani oli jotain ylimääräistä. Joka saattoi olla jotain vakavaa. Voin kertoa että ihan vähän hermostutti.

Urologi oli vanhempi, mursuviiksinen herramies. Murisi, hymisi ja tutki tuloksiani. Käski pöksyt jalasta ja teki tutkimuksensa. Ultrasi. Näytti minulle kuvat ja totesi että ’welcome to the men’s world’. Onhan siellä jotain, mutta ei mitään sellaista mistä pitäisi olla huolissaan. Että tämmöistä se miehen elämä tuossa sinun iässäsi on. Otti toki koepalan, joka sivumennen sanoen ei ollut niitä kaikkein miellyttävämpiä toimenpiteitä, ja ilmoitti että soittelee jos aiheitta ilmenee. Ei ole soitellut. Kasvain on niin pieni, ja todennäköisesti hyvänlaatuinen, että saa olla missä on. Ei haittaa normielämää. Ei edes seksisellaista. Kait. Mistä minä tietäisin koska semmoista ei ole. Mutta ei kuulemma pitäisi haitata. Sanoi mursuviiksi. Kysymättä.

Paino. Jota en ole päivittänyt tänne vähään aikaan. Minultahan katosi tuossa talven aikana 25 kiloa. Josta nyt on tullut takaisin 5. En ole lenkkeillyt. Koska kuumuus. Tai laiskuus. Enempää kiloja en enää halua, joten ensi viikon maanantaista alkaen, kun alkaa kolmen viikon kärsimys kauhuputki, aloitan taas lenkkeilyn. Tarkoitus on käydä 10-12 kilometrin lenkeillä riittävän aikaisin aamulla, ennen auringon porottamista. Tavoite on 3-4 kertaa viikossa. Että pääsee takaisin rytmiin. Sillä minä todella pidän kävelemisestä. Pidän maisemista, pidän uusista reiteistä, pidän siitä että voin liikkuessani kuunnella kantrimusiikkirenkutuksia ja ottaa valokuvia. Samalla, siinä sivussa, saattaa kuntokin kohota. Ja paino tippua. Joka sekään ei ole kauhean paha.

Parisuhde. Epätavallisen epänormaali parisuhde. Sille kuuluu hyvää. Erittäin hyvää. Vaikka tuo edellä mainittu kolmen viikon kärsimyskauhuputki liittyy hyvinkin vahvasti juuri siihen. Mutta kyllä siitä selvitään. Siitä kolmesta viikosta. Taatusti. Tästä ei tämän enempää.

Kaverit. Jotka kaikki tuntuvat katoavan. Kun muutin tänne, sujahdin melkoisen helposti Kaštelan ulkomaalaisyhteisöön jossa tuolloin oli kymmenkunta ihmisiä ympäri maailmaa. Nyt näyttäisi siltä, että viimeinenkin tyyppi tuosta porukasta on lähtemässä takaisin kotimaahansa elokuun lopussa. Mikä tarkoittaa että olen ainoa alkuperäisestä porukasta täällä. Ainoa jäljelle jäänyt. Ja kohtuullisen yksin. Toki minulla on paikallisia kavereita, ja uusia tulee koko ajan, mutta on harmi että ne tyypit joiden kanssa on opeteltu ulkopuolisena kroatialaista elämää, vaihdettu kokemuksia ja naureskeltu hyvinkin monelle tämän yhteiskunnan ihmeellisyydelle/omituisuudelle, ovat kaikki lähteneet. Ovat poissa.

Edelliseen liittyen, viimeisenä kohtana on Volkkari. Eli auto. On pakko saada auto koska jos/kun olen ’yksin’ koko talven, tarvitsen auton. Haluan liikkua. Nähdä tätä maata. Enemmän kuin mitä olen tähän asti nähnyt. Ja siihen tarvitsen auton.

Olen päättänyt että en sijoita kulkuvälineeseen enempää kuin 10.000 kunaa. (n. 1.470 €). Kunhan ensin moisen summan jostain löydän. Hankin mahdollisimman tylsän perusauton koska sellaisen korjaaminen on a) helpompaa ja b) edullisempaa kuin vaikkapa jonkun ranskalaismerkin. Jonka konepellin avaamiseen vaaditaan vähintään opistoinsinöörin tutkinto. Korjauksesta puhumattakaan. Joten Volkkari. Polo tai Golf. Kunhan liikkuu. Ja on Volkkari.

Siinäpä lyhyehkö katsaus elämääni juuri tänään maanantaina. Paljon jäi asioita päivittämättä mutta palataan niihin kun on taas aika. Kiitos mielenkiinnosta. Uusilla aiheilla sitten taas keskiviikkona. Silloin siis takaisin. Mars.  

 

Peeäss. Voitte merkitä jo nyt kalenteriinne että blogi tulee olemaan tauolla/lomalla/breikillä lokakuun. Koko kuukauden. Monestakin eri syystä. Joista yksi on Operation 60. Johon tänään on tasan 97 päivää. Ja sitten se toinen syy. Jota en kerro. Kysymyksiinne toki vastailen lokakuussakin. Joten antaa tulla vaan. Mutta että tiedätte. Että tulee olemaan hiljaista. 86 päivän kuluttua.