12. heinä, 2019

Kun peitto ei heilu

Kastel Stari

19 - 27 C

Puolipilvistä

 

Seuraa viime yöstä johtuva avautuminen. Kaikille on varmasti tuttu se ärsyttävän inisevä ääni korvan juuressa. Se joka herättää kesäyönä. Kun sitten yrität pimeässä epätoivoisesti huitoa siivekästä häirikköä hengiltä, et taatusti osu. Etkä onnistu. Ja ininä jatkuu. Ja ärsyttää yhä enemmän.

Meillä kävi ukkonen. Ei mikään katastrofiukkonen josta oli varoiteltu, vaan ihan perusukkonen. Hetken salamoi, jyrisi ja satoi vettä. Meni pois mutta jätti jälkeensä kosteuden. Tuossa talon päädyssä on vanhoilta ajoilta peräisin oleva eräänlainen kanavasysteemi jota on joskus käytetty varmaankin mm. peltojen kasteluun. Tai johonkin, en minä tiedä. Kun rapsautti oikein kunnolla vettä, kanavat täyttyivät ja muodostavat nyt näin inisijöille oivallisen paikan elää. Paikallaan lilluva vesi. Parempaa kotia ei hyttysille voi olla. Siellä on hyvä tehdä pikkuhyttysiä ja lennellä sitten minun makuuhuoneeseen inisemään ja ruokailemaan. Aiheuttamaan paukamia sinne sun tänne pitkin poikin jumalvartaloa. Paukamia jotka kutisevat kivasti.

Onhan minulla toki hyttyspelättimiä. Jopa kaksin kappalein. Mutta kun en ole muistanut ostaa niihin panoksia. Tyhjänä nököttäessään ne eivät pelota yhtään mitään. Eivätkä ketään. Joten raps raps. Taas tänä aamuna. Hyttysavautuminen päättyy tähän.

Jos kroatialaiset hyttyset tekevät innokkaasti jälkeläisiä, ihmiskroaatit eivät tee. Ei heilu peitto makuuhuoneissa. Ainakin siitä päätellen että tähän maahan ei synny enää lapsia. Ja nyt puhun, poikkeuksellisesti, koko Kroatiasta. Vaikka en mikään asiantuntija olekaan. En Kroatian, enkä varsinkaan lapsien tekemisen suhteen. Kun pienenevään lapsilukuun lisätään vielä se tosiasia, että maasta muuttaa vuosittain arviolta noin 40.000 nuorta ihmistä töiden perässä muualle, kroaattilehdistö puhuu jo yleisesti väestökriisistä. Varsinkin syrjäisimmillä alueilla jossa kouluja joudutaan sulkemaan oppilaskadon vuoksi. Kun kylän/pikkukaupungin koulu suljetaan, se näivettää hiljalleen myös koko yhteisön. Kun ei ole nuoria, ei ole pariutumista josta seuraisi lapsia. Ei tarvita kouluja. Kohta ei tarvita enää kauppoja eikä muitakaan palveluita. Kylä kuivahtaa kokoon.    

Sivumennen sanoen tämä minun nykyinen kotikaupunki Kaštela on yksi niistä harvoista kroatialaisista paikkakunnista jossa väestö kasvaa. Koska kaupunki panostaa lapsiperheisiin. Päiväkoteihin ja kouluihin. Kaštelassa heiluu peitto. Lapsiluku kasvaa. Nämä dalmatialaiset tuntuvat olevan sangen viriiliä porukkaa. Kunhan ovat saaneet kahvinsa juotua. Sitten otetaan iänikuiset aurinkolasit pois ja aletaan hommiin. Jos jaksetaan. Sillä kyllähän sitä ehtisi vähän myöhemminkin…..

Ei kaupungin väkiluku pelkästään panemalla kasva, kyllä Kaštelaan muutetaan myös muualta maasta. Onpa joku tyyppi muuttanut jopa Suomesta. Tällä tyypillä ei tosin ole mitään tekemistä väestönkasvun, ei peiton heilumisen eikä varsinkaan tuon yhden asian kanssa.

Yksi selittävä tekijä lapsiluvun pienemiselle koko Kroatiassa saattaa löytyä tilastosta joka osui silmiin. Eli keskimääräinen ikä, jolloin muutetaan pois vanhempien luota omilleen. Kroatiassa tuo ikä on 31,9 vuotta. Euroopan toiseksi korkein. Montenegrossa asutaan vanhempien luona vieläkin pidempää, peräti 32,5 vuoden ikäiseksi.

Jos/kun asustelet mamman hoivissa lähes keski-ikäiseksi, kuka sitä siinä valvovan silmän alla kehtaisi lapsia alkaa väsäämään? Tai tuoda edes ketään yökylään. Noin niin kuin vaikkapa sitä väsäämistä harjoittelemaan. En minä ainakaan aikoinani kotona asuessani moiseen venynyt.

En tiedä lasketaanko tuohon Eurostatin tilastoon poismuuttamiseksi meidän huudeilla melko yleinen tapa jossa ’kotoa lähteminen’ tarkoittaa sitä että nuori kantaa kamansa kotitalossaan vain eri kerrokseen. Ennen muuttoa asutaan samassa asunnossa vanhempien kanssa ja kun ’lähdetään omilleen’, lapselle kunnostetaan siihen asti keskeneräisenä möllöttänyt kerros. Yleensä ylin. Sinne sitten muutetaan kun muutetaan omilleen. Nauttien kuitenkin aivan samoista palveluista kuin kotona asuttaessa. Mamma pesee pyykit, kokkaa ja huolehtii muutoinkin.

Aika usein näkee kolmikerroksisia taloja joissa yhdessä kerroksessa asuu isoäiti ja -isä. Seuraavassa heidän lapsensa oman perheensä kanssa ja kolmannessa sitten näiden kotoa muuttanut nuori. Järjestely, joka on sangen näppärä. Varsinkin Kroatian tyyppisessä maassa, jossa sosiaaliturva ei ole lähellekään sitä johon pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa ollaan totuttu. Kun saman katon alla asustaa useampi sukupolvi, lastenhoito järjestyy helposti, vanhukset tulevat hoidetuksi ja jos joku perheenjäsenistä tarvitsee jotain muuta, vaikkapa taloudellista apua/tukea, sitä löytyy omasta kotitalosta. Oman perheen keskuudesta. Ei tarvitse jonotella Kelassa eikä sossussa. Joten mikäpä minä olen arvostelemaan että nuoriso asustelee täällä kotona pitkään vielä senkin jälkeen kun heitä ei voi hyvällä tahdollakaan, ilman että ihan vähän hymyilyttää, kutsua enää nuorisoksi. Kulttuurieroja. Suomessa muuten muutetaan pois kotoa keskimäärin 21,9 vuotiaana.

Näin viikko pakettiin. Nyt nokka kohti viikonloppua. Johon kuuluu vieraita (lue yksi), vierailuja Splitissä (lue yksi), todennäköisesti pizzaa (lue yksi), rantabaareissa istuskelua ja normaalia epätavallisen epänormaaliin parisuhteeseen kuuluvaa seurustelua. Tänään piti myös alkaa henkilökohtainen kauhukolmeviikkoinen. Vaan eipä alkanut. Osittain siksi että eilen tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Jota en vieläkään oikein voi uskoa todeksi. Mutta siitä lisää myöhemmin jos joskus avaan tarkemmin syksyyn ajoittuvaa Operation60:tä. Jonne on aikaa vielä 93 päivää. 

Oikein hyvää viikonloppua. Tavataan taajuuksilla taas maanantaina. Ihan kuten maanantaisin on totuttu tekemään.