17. heinä, 2019

Ihme

Kastel Stari

20 - 30 C

Aurinkoista

 

Lopetin maanantain blogin lupaukseen että tänään pukkaa henkilökohtaisuuksia. Ja niin tekee. Täytyy heti kättelyssä pyytää anteeksi niiltä jotka lukevat näitä sivuja saadakseen tietoja/vinkkejä/ohjeita lomalleen Kroatiaan. Tarkemmin Dalmatiaan. Anteeksi päivän henkilökohtaisuudet. Tänään ei ole luvassa tietoa, vinkkiä eikä ohjetta. Ei mitään joka auttaisi lomanne suunnittelussa. Sorry.

Mutta kun. Selitetään. Kun reilu kolme vuotta sitten aloitin tämän blogin, perusajatus oli pitää eräänlaista julkista päiväkirjaa. Käydä läpi elämääni ja eteen tulevia juttuja. Niitä kun oli juuri tuolloin tulossa. Paljon. Olin jäämässä sairauseläkkeelle, muuttamassa aivan uuteen maahan, uuteen ympäristöön, uuteen kaikkeen. Ajattelin että kun kirjaan asioita tänne, niitä on myöhemmin mukava lueskella. Mitä en ole kertaakaan tehnyt. Nyt kun olen asettunut, on myös aihekirjo laajentunut. Nykyään tulee ajoittain myös niitä vinkkejä, ohjeita ja suosituksia. Kaštelasta, Dalmatiasta, joskus jopa koko Kroatiasta. Koska te kyselette. Koska ne kiinnostavat.

Aika ajoin tekee mieli palata alkuperäiseen, palata alkujuurille ja kirjoittaa omasta elämästä. Kirjoittaa henkilökohtaisuuksia. Tänään on se päivä. Tänään tuntuu juuri siltä. Sillä koin tasan viikko sitten jotain sellaista mitä en muista pitkiin aikoihin kokeeni. Jotain sellaista kun asiat vaan loksahtelevat paikoilleen. Helposti. Plop plop. Olen himmaillut aihetta kokonaisen viikon koska olen pelännyt että herään. Olen pelännyt herääväni marraskuisessa Ylivieskassa viistoräntäsateessa todetakseni että untahan tämä vain oli. Tietysti. Niinhän sen pitikin olla. Mutta kun nyt on kulunut jo viikko, lienee pakko alkaa hiljalleen uskoa että josko tämä sitten olisi reaalimaailmaa. Tai sitten kysymyksessä on tosi pitkä uni. Kooma. 

Ai niin, lupasin maanantaina päivittää myös epätavallisen epänormaalin ihmissuhteen tilanteen. Todettakoon lyhyesti että ei ongelmia. Hyvin menee. Ja toimii. Paitsi suhteen nimi. Se on muuttunut. Elän nykyisin maailman hitaimmassa ihmissuhteessa. Koska…. Se nyt on vaan hidas. Se suhde. Tästä ei tämän enempää tällä kertaa.

Takaisin koomaan. Uneen josta en ole vielä herännyt. Enkä ihan välttämättä haluakaan herätä. Seuraa pitkä ja polveileva tarina, joten koittakaa keskittyä. Tai lopettakaa lukeminen tähän. Yritän olla mahdollisimman selkeä.

Minulla on ollut eräs ihminen elämässäni jo pitkään. Olemme pitäneet yhteyttä tiiviisti. Jutelleet paljon kaikista asioista, joista yksi on ollut matkailu. Missä on tullut käytyä, mikä maa on ollut mukava, mikä taas jotain muuta. Onko suosikkeja tai inhokkeja. Keskusteluissa on tullut ilmi että yksi minun eurooppalaisista suosikkikaupungeistani sijaitsee maassa jossa toinen ihminen ei ole koskaan käynyt. Mutta haluaisi käydä. Kovasti. Tämä on ensimmäinen perustieto.

Perustieto kaksi heti perään. Minulla on lokakuussa syntymäpäivät. Suuret synttärit. Tasalukusellaiset. Veikkaan että vieläpä viimeiset suuret, sillä tuskin heilun näillä taajuuksilla enää kymmenen vuoden päästä kun seuraava tasaluku koittaisi. Olen miettinyt että josko tällä kertaa sitä voisi panostaa hieman tuohon juhlapäivään. Kun edellinen tasalukupäivä pääsi vähän lipeämään monestakin eri syystä. Jos vaikka jonkinlaiset bileet, kavereita, hyvää ruokaa, juomaa, musiikkia? Jopa sukulaisia? Jotain? En minä tiedä. Enkä keksinyt. Samaan aikaan toinen ihminen oli kuulemma miettinyt samaa. Että jos vaikka jotain mukavaa minun synttäreille. Yhdessä. Vaan eipä ollut hänkään keksinyt että mitä.

Olen aiemmin kertonut että kun lenkkeillen vuoria ylös alas ja takaisin, korvissa paukkuu amerikkalainen juurimusiikki. Eli country. Näillä reissulla olen löytänyt artistin josta pidän todella paljon. Koska hieno muusikko. Hyvä kitaristi. Hyvät biisit. Hienot ja ajoittain hassut sanat. Olen soittanut tyypin musiikkia myös toiselle ihmiselle. Hänkin on tykästynyt. Viikko sitten maanantaina löysin You Tubesta vielä kyseisen artistin livekonsertin. Hienon konsertin. Lähetin sen toiselle ihmiselle. Hän tykkäsi. Näin meillä on kolmas perustieto kasassa. Yhteinen artisti ja yhteinen musiikki. Yhteiset biisit.

Kerrataanpa perustiedot; Yksi: minun suosikkikaupunki joka sijaitsee maassa jossa toinen ei ole käyty. Kaksi: suuri synttymäpäivä lokakuussa jotka olisi kiva viettää yhdessä. Kolme: yhteinen suosikkiartisti. Artisti jonka biiseistä on muodostunut ’meidän biisejä’. Hyvin tärkeitä lauluja. Kolme perustietoa pohjalle.

Eteenpäin. Siihen ihmeeseen. Joka ei voi toteutua reaalimaailmassa. Ei ainakaan minulle. Ei vaan voi. Siksi se onkin ihme, uni tai kooma. Josta pelkään aivan kohta herääväni. Räntäsateiseen Ylivieskaan. Mutta siis, lähetin mainitun, maanantaina löytämäni keikkataltioinnin toiselle ihmiselle tiistaina. Hän katsoi sen illalla. Kun sitten juttelimme keskiviikkona, eli tasan viikko sitten, totesimme että kylläpä olisi mahtavaa päästä juurikin tämän artistin keikalle. Yhdessä. Koska yhteinen suosikki. Yhteiset biisit. Meidän biisit. Ja koska keikka oli hyvä. Vaan eipä tule ikinä tapahtumaan. Koska jenkkiartisti ja me Euroopassa. Ja minä köyhä eläkeläinen. Olisi toki mukavaa, mutta kun ei niin ei. Parempi unohtaa. Mahdoton on mahdotonta.

Surffailin siinä jutellessamme artistin kotisivuilla. Siellä kerrottiin tyypin olevan maailmankiertueella. ’Maailmankiertue’ tarkoittaa jenkkiartistien kohdalla usein sitä että he kiertävät useita osavaltioita. Siis vain USAssa. Mutta kun surffailin ’meidän’ artistin sivuilla, huomasin kiertueensa ulottuvan myös Eurooppaan. Jopa Pohjoismaihin.  Että ihan oikea maailmankiertue. Ja kiertueen päättävä, ihan viimeinen keikka, minun suosikkikaupungissa. Siinä kaupungissa joka sijaitsee maassa missä toinen ihminen ei ole koskaan käynyt. Mutta haluaisi käydä. Ja keikka on tasan tarkkaan minun syntymäpäivänä. Lokakuussa. Silloin kun on ne isot synttärit. Siitä se ajatus sitten lähti.  

Tämä tapahtui viikko sitten keskiviikkona. Aamupäivällä. Sanotaan vaikka että kello 10.00. Mietimme. Noin 15 sekuntia. Kello 12.00 meillä oli lennot, meillä oli konserttiliput ja majoitus. Eikä mitkä tahansa liput. Meillä oli melko lailla vihoviimeiset liput. Areenan kapasiteetti on 12.000 katsojaa ja kun me ostimme liput, niitä oli jäljellä alle 200 kpl. Että olimme liikkeellä tasan viimeisillä hetkillä. Nyt keikka on jo sold out.

Kaksi ihmistä asuvat kaukana toisistaan, juttelevat ja tutustuvat. Huomaavat pitävänsä samoista asioista. Tykästyvät samaan artistiin. Ehkä ihan vähän jopa toisiinsa. Miettivät että olisipa hienoa viettää minun suuret synttärit molemmille tärkeän artistin keikalla. Viettää aikaa yhdessä. Mutta se on mahdotonta. Että josko sitä jotain muuta kivaa keksisi. Vaikka syömään jonnekin. Vaikka ihan vaan täällä meidän kylillä.  

Ja sitten. Yhteisesti digattu tyyppi on Euroopassa. Lähellä. Juuri tasan synttäripäivänä. Viimeiset liput. Yhteinen keikka. Maassa jossa toinen ei ole koskaan käynyt. Mutta haluaisi. Ja pääsee nyt käymään. Aikaa yhdessä. Kaupungissa jota toinen haluaisi esitellä sille toiselle. Koska tunne. Niin kovin monella eri tasolla.

Uni tai kooma joka on nyt tapahtumassa ihan reaalimaailmassa, on ihmeellisimpiä asioita mitä elämässäni on viime aikoina tapahtunut. Ihan oikeasti. Olen viettämässä minulle tärkeää päivää, minulle tärkeän ihmisen kanssa, meille molemmille tärkeässä paikassa, meille molemmille tärkeän artistin esittäessä molemmille tärkeitä biisejä. Meidän biisejä. Ei. Tätä ei vaan voi olla olemassa. Tämä ei vaan voi olla todellista. Joten herättäkää minut. Vaikka perjantaiksi. Jotta saan taas jotain juttua ulos näppiksiltä. Kiitos.