12. elo, 2019

Livenä radiossa

Kastel Stari

25 - 36 C

Aurinkoista, punainen varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta

 

Olen aina ihmetellyt, joskus jopa ihan ääneen, että minkälaiset ihmiset soittelevat radioon. Keitä ovat ne tyypit jotka ovat haluavat olla äänessä puhelimitse suorissa lähetyksissä eri ohjelmissa ja/tai kanavilla. Miksi ihmeessä sinne pitää soittaa?

Nyt tiedän vastauksen. Ne ovat minuja. Siis minun tyyppisiä ihmisiä. Olin nimittäin taas ja jälleen kerran äänessä suorassa radio-ohjelmassa viikonlopun aikana. Vieläpä kahteen kertaan. Eikä olleet ensimmäisiä kertoja. Veikkaanpa etteivät olleet viimeisiäkään.

Minulla on käytännöllisesti katsoen Radio Suomi auki koko sen ajan kun olen hereillä. Ja juu, kanava on välillä ärsyttävä, siellä on ärsyttäviä toimittajia ja se soittaa välillä tyhmää humppaa. Mutta kuten eräs ystävä totesi, se on kanava juuri sinun ikäisillesi. Niinhän se sitten varmaan on. Olen kylläkin selittänyt itselleni radion, siis kyseisen kanavan, kuuntelun siten että pysyn ajan tasalla siitä mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu. Joten paukkukoot edelleenkin tuossa olohuoneen nurkassa. Kuten se tekee juuri nytkin tätä naputellessani.

Yksi suosikkiohjelmista Radio Suomessa on Puhelinlangat Laulaa -ohjelma. Juurikin se legendaarinen puhelintoivekonsertti, jota taatusti vähintäänkin puolet suomalaisista on kuunnellut perjantai-iltaisin. Usein matkallaan mökille. Itse aloitin ohjelman aktiivisemman kuuntelun oikeastaan vasta muutettuani tänne. Nyt se kuuluu lähes perjantaiseen rutiiniin. Ja niin se kuului viime perjantainakin.

Minulla on epätavallisen epänormaali ihmissuhde. Hän ei ollut ikinä (!) kuunnellut kyseistä ohjelmaa. Tai väitti ainakin niin. Joten asia piti korjata. Kun olimme sopineet kanssaan Skype -puhelun perjantaille, juuri Puhlareiden aikaan, otin yhteyttä ohjelmaan.  Sinne kun pitää soittaa ja ilmoittaa toiveensa etukäteen. Kerroin että nyt olisi oiva tilaisuus saada erään tyypin Puhelinlangat -neitsyys. Nyt olisi oiva tilaisuus ’pakottaa’ hänet kuuntelemaan ohjelmaa. Ihka ensimmäistä kertaa.

Juttelimme siinä sitten ihmissuhteen kanssa niitä näitä Skypessä kun puhelimeni soi. Tunnistin numeron, minulle soitettiin Puhlareista. Olimme siis tilanteessa että minä olin suorassa lähetyksessä livenä radiossa puhelimitse, minulla oli tyttöystävä Skypessä livenä edessäni, hän kuunteli ohjelmaa livenä omasta radiostaan Suomessa kun se samaan aikaan soi minulla livenä tuolla nurkassa. Se on tämän nykytekniikka ihmeellistä. Ihan oikeasti.

Ylläri toimi, pelitti ja Puhlari -neitsyys meni. Kaiken lisäksi juontaja muisti että olimme jutelleet samaisessa ohjelmassa aikaisemminkin, olin ollut livenä hänen kanssaan ohjelmassa kun olin vasta muuttanut tänne. Juttelimme perjantaina siis kuin vanhan kaverit. Että miten on elämä lähtenyt, mitä kuuluu, onko reilun kolmen vuoden aikana tullut eteen suurempia ihmeellisyyksiä ja onko kieli tarttunut. Kaikenlaista. Oli mukava perjantai-ilta. Ja ihmissuhde, tuo ekaa kertaa Puhlareita kuunnellut tyttis, tykkäsi. Kaiketi. Oli se ainakin vähän pöllämistynyt. Eikä ihan heti tullut ainakaan lättäkämmentä.

Kun olimme lopettaneet höpinät radiossa, sain välittömästi kuusi viestiä kavereiltani, että olit sitten radiossa. Siis kuusi! Tuntuu tuota ohjelmaa kuuntelevan siis jotkut muutkin. Minun ikäiseni.

Se toinen live oli sitten sunnuntaina kun pääsin, jälleen kerran, Kadonneiden Levyjen Metsästäjät -ohjelmaan. Ohjelmaan, jossa voi toivoa itseltään hukassa olevia levyjä. Tässäkin ohjelmassa minua kutsuttiin jo ’vanhaksi asiakkaaksi’. Koska olen hukannut levyjä aiemminkin. Että ei ollut ensimmäinen kerta tämäkään. Tuskinpa viimeinenkään.

Nyt siis tiedätte minkälaiset ihmiset niihin ohjelmiin soittelevat. Minunlaiset. Eri syistä. Että päivää vaan. Hauska tutustua.

Ai niin, molemmat ohjelmat ovat musiikkitoiveohjelmia. Joissa voi siis toivoa musiikkia. Puhelinlangoilla toivebiisi oli Redraman Oothan siinä -biisi. Koska hempeys. Kadonneissa The Tubes -yhtyeen Don’t Touch Me There. Mitään tekemistä minkään kanssa. Toivottavasti. Tiedätte nyt nämäkin faktat.

Kun aloitettiin julkisuudella, jatketaan. Sain perjantaina viime viikon lukijatilastot blogista ja piti tarkastaa oikein kahteen kertaan että mikäs luku se tämä tässä oikein on. Klikkauksia oli nimittäin aivan järjetön määrä. Heitettiin entinen ennätys muistojen joukkoon sitten oikein huolella, sillä lukijoita, tai ainakin sivulla vierailleita, oli viime viikolla lähes kaksi tuhatta enemmän kuin ikinä. Olin hämmentynyt. Kunnes muistin että kirjoitin viikolla tärkeän päivityksen Kävele Naiselle Ammatti -tapahtumasta jota jaettiin paljon ja useampaan paikkaan. Vielä tänä päivänäkin linkki tuohon blogiin pompsahtaa uutisvirrassa ajoittain esille. Eikä siinä mitään. Saa jakaa edelleen. Teksti löytyy tästä. Se on vapaasti jaettavissa. Olkaa hyvät vaan.

Lopuksi suuri hämmennys. Aloitin lenkkeilyn. Jälleen. Lokakuussa kun pitää olla kondiksessa. Hyvässä tikissä. Viriili. Käväisin kävelemässä viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina. Semmoiset perus, kymmenen kilometrin, lenkit. Jotka tosin piti suorittaa hyvin aikaisin aamusella, sillä meillä oli täällä voimassa orkku -varoitus. Siis oranssi varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta. Varoitusasteikko menee keltainen-oranssi-punainen joten olimme toiseksi korkeimmalla. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi eilen sunnuntaina lähtiessäni jolkottelemaan kello 05.30, lämpöä oli jo 24 astetta. Kun palasin parin tunnin päästä, asteita alkoi olla jo kolmekymmentä. Eikä tuossa lämmössä, varsinkaan kun tuulta ei ole nimeksikään, kykene suorittamaan. Mitään. Vaikka olisi kuinka viriili.

Tuo varoitus on muuttunut tälle aamulle orkusta punkuksi. Juuri nyt on voimassa punainen, se korkein, varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta. Että kyllä tarkenee.

Ihan vähän huvitti lauantain lenkillä. Se ajoittui myös, edellä mainituista syistä, aikaiseen aamuun. Törmäilin tuolla reissulla kaikenlaisiin villieläimiin. Aivan ensimmäisenä, kun olin vasta lähtenyt, eteen tuli hevonen. Ihan oikea sellainen. Eikä tarvinnut kävellä kuin puoli kilometriä eteenpäin, niin vastaan kotkotti kana. Aivan yksin. Ja aivan kadulla. Näiden jälkeen tapasin sitten ihan vain perusjuttuja. Todella monta irtokissaa, muutaman koiran, yöstä palaavia hieman nuukahtaneen näköisiä yökerhonuoria ja yhden pupun. Siinä on kaupunkilaispoika ihmeissään kun aamulenkillä eteen pukkaa dalmatialainen villi luonto. Mitä seuraavaksi? Possuja? Kirahveja? Leijonia? Ehkä kameli?

Näin tälle maanantaille. Julkisuutta, orkkuja ja villieläimiä. Jännä katsoa mitä keskiviikolle, seuraavaan blogiin, ehtii kertyä. Tulkaapa taas tutkailemaan. Nähdään silloin.