26. elo, 2019

Maahanmuutto

Kastel Stari

23 - 33 C

Aurinkoista

 

Kotisivujen nimi on ’Hidasta elämää Dalmatiassa’. Ja juuri nyt elämä on hidasta. Todella hidasta. Sananmukaisesti. On aivan liian kuuma yhtään minkään nopean tekemiselle. Kuten perjantain blogissa kirjoitin, meillä on koko viikonlopun ollut voimassa joko oranssi tai keltainen varoitus äärimmäisen korkeasta lämpötilasta. Ja kyllä, kyllä se on kelejä pidellyt. Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina lämpöä oli reippaasti yli 30 asteen ja kun tuultakaan ei ole juurikaan ollut, on RealFeel  heilunut 35-40 asteen välissä.

Kun kävin Rockyn kanssa ulkona, kaupassa tai niin kuin tyhmyyksissäni uimassa lauantaina iltapäivällä, ei kerta kaikkiaan voinut eikä kyennyt liikkumaan. Ainakaan kauhean nopeasti. Piti hiipiä hiljalleen. Etsiä varjoisia paikkoja ja kujia. Joita ei juurikaan ole. Mutta hiki on. Ja oli. Koko ajan. Vaan ei valiteta. Ihan kohta on syksy. Silloin tuulee ja silloin sataa. Valitetaan sitten kun on aika.

Vaikka tämän päivän otsikko on maahanmuutto, puhutaan ensin hieman maastamuutosta. Siis liikkeestä toiseen suuntaan, maasta ulospäin. Kun reilu kolme vuotta sitten muutin tänne Kaštelaan, ajauduin lähes suorilta keskelle kylän ulkomaalaisyhteisöä. Ihmisten pariin, jotka syystä tai toisesta ovat muuttaneet eri maailmasta tänne. Näiden ulkkareiden kanssa istuimme kahvilla/kaljalla iltapäivisin, paransimme maailmaa, vertailimme kokemuksia, kävimme toistemme luona kylässä, syömässä, vietimme jouluja/uusia vuosia yhdessä ja tutkailimme lähialueen nähtävyyksiä. Mutta sitten tuli elämä. Ja hajotti ryhmän. Porukalta loppui työt, elämäntilanne muuttui, jostain tuli jotain muuta mielenkiintoista tai jotain, ja ihmiset lähtivät pois. Muuttivat ympäri maailmaa. Sinne sun tänne. Porukka hajosi.

Nyt tuon porukan viimeinenkin jäsen on lähdössä. Vietimme eilen kantapaikassamme hänen läksiäisiään syöden hyvin. Ja ihan pikkaisen juoden. Oli haikeaa. Sillä kun tämä tyyppi lähtee, ryhmämme on lopullisesti poissa. Olen alkuperäisistä ainoa, joka edelleen jumittaa täällä. Onneksi kaverit yhä vierailevat, seuraava on tuloillaan jo kolme viikon päästä. Kaštela kun on, yhä edelleen, kaikille heille tärkeä paikka. Aivan niin kuin se on minulle. Minulle se on koti.

Sitten, vihdoin ja viimein, otsikon mukaiseen aiheeseen. Eli maahanmuuttoon. Koska aihe on herkkä, todettakoon heti kättelyssä, että seuraava teksti ei ole kannanotto mihinkään suuntaan. En siis tule kirjoittamaan maahanmuuttokriittistä enkä -positiivista juttua. Sen sijaan höpisen aiheesta ja tilanteesta nykyisessä kotimaassani.

Kroatia ei ole kovin korkealla pakolaisten toive- tai kohdemaiden listalla. Yksi syy tähän on se, että tässä maassa ei välttämättä ole ihan niin houkutteleva sosiaaliturva kuin vaikkapa Saksassa tai Pohjoismaissa. Toinen syy on Kroatian verrattain tiukka rajapolitiikka. Esimerkkinä mainittakoon ryhmä pakolaisia joiden ajatus oli reissata Saksaan Kroatian läpi, mutta heitä ei päästetty maahan. Ei edes läpikulkua varten. Niinpä porukka jumittaa, käsittääkseni edelleen, leirissä Serbian puolella rajaa koska heillä ei ole varaa uudelleen reitittää matkaansa. Kaikki eivät Kroatian maahanmuuttopolitiikasta pidä, maa on saanut useammankin kansainvälisen paheksuvan kommentin toiminnastaan. Suomestakin lensi joku toimittaja tekemään jutun ryhmästä johonkin edistykselliseen julkaisuun otsikolla ”Suosittu matkailumaa polkee ihmisoikeuksia!” Kyllä, huutomerkillä.

Niin tai näin, eipä näy pakolaisia, kerjäläisiä eikä täällä ole siirtolaisgettoja. Kukaan puhu pakolaiskriisistä. Koska sitä ei ole. Kun ei ole niitä pakolaisia. Eikä kriisiä.

Oma kokemukseni maahanmuutosta Kroatiaan ajoittuu hieman reilun kolmen vuoden päähän. Siis aikaan kun muutin maahan. Muuttaminen oli oikeastaan, EU -kansalaisille, aika yksinkertainen toimenpide. Jos sinulla on paikka missä asut ja jonkinmoiset, todistettavat, tulot itsesi elättämiseksi, oleskelulupa heltiää automaattisesti. Lähes. Kunhan raahaudut paikalliselle poliisilaitokselle sitä hakemaan. Siellä sitten täytellään lomakkeita, otetaan kuvia, tutkitaan papereita, maksetaan muistaakseni jokin maksu ja lyödään lopuksi kauhea määrä leimoja kaikkiin mahdollisiin papereihin. Täällä kun mikään eikä mitään ei ole olemassa jos siinä ei ole leimaa. Saat väliaikaisen paperin, jolla voit oleskella, varsinainen virallinen oleskelulupa on noudettavissa sitten muutaman viikon päästä.

Toista se on jos koitat tulla maahan EU:n ulkopuolelta. Silloin pääset iloisen ja yhä, ah niin, miellyttävän Jugoslavian ajoilta periytyvän byrokratian hampaisiin. Jossa kukaan ei tunnu tietävän mitä, miksi ja miten. Olen päässyt/saanut/joutunut seuraamaan tuolla edellä mainittujen ulkomaalaisystävieni, joista osa on siis EU:n ulkopuolelta, taistelua Kroatian maahanmuuttoviranomaisten kanssa. Jotka eivät tunnu aina itsekkään tietävän mitä vaatia ja/tai miten homma toimii. Vieläpä niin, että virkailija A saattaa neuvoa tänään näin ja virkailija B huomenna aivan jotain muuta. Osa kavereistani on saanut viiden vuoden oleskeluluvan helposti, osa luvan oleskella vain vuoden. Jonka jälkeen pitäisi olla pois maasta kolme kuukautta. Tai ihan vaan käväistä rajojen ulkopuolella. Hakemassa leima vaikka Bosniasta. Ja sitten lupa uusitaan taas. Tai sitten ei.

Kroatian pakolaispolitikka on tiukka. Kuten edellä todettu. Tänne ei kerta kaikkiaan vaan haluta pakolaisia. Joskus, kavereiden kipuilua sivusta seuranneena, tuntuu ettei tänne haluta myöskään todistettavasti erittäin hyvin ansaitsevia, työssäkäyviä ihmisiä. Jotka olisivat halukkaita kantamaan rahansa tähän maahan. Sen verran monimutkaista tuntuu lupakäytäntö olevan.

Tämän tekstin innoituksena toimi alunperin tilasto (yllätys, yllätys) jonka bongasin paikallisesta lehdestä. Siinä kerrottiin kuinka monta, ja mistä maasta, ulkomaalaisia Kroatiassa asuu. Oli tarkoitus kirjoittaa siis siitä että mistä tänne ollaan muutettu ja miksi, mutta koska internet alkaa olla täynnä, palataan aiheeseen keskiviikkona. Jolloin seuraava blogi. Joten takaisin silloin. Kiitos.