11. syys, 2019

Kiitos

Kastel Stari

18 - 28 C

Osittain aurinkoista

 

Kirjoitin manantaina kuinka menetin parhaan kaverini. Taistelutoverin. Tyypin, jonka kanssa jaon elämän yli 13 vuoden ajan. Nyt, kaksi päivää tapahtuman jälkeen, tunteet alkavat hiljalleen tasoittua. Edelleen on pohjaton ikävä, edelleen mietin milloin Rocky pitää viedä ulos, antaa ruokaa, edelleenkin odotan että hän on minua vastassa kun tulen kotiin, edelleenkin vilkaisen parvekkeelle kun lähden jonnekin että olisiko poika parvekkeella vilkuttamassa. Kuten tapana on ollut. Ei ole. Enää. Päivät eivät ole olleet helppoja. Ei ole helppoa herätä aamulla kun vieressä ei tuhise kukaan. Tai mennä illalla nukkumaan. Yksin. Mutta elämä jatkuu. Koska sen on pakko jatkua.

Tämän päivän kuva on Rockyn tavaroista. Kuvassa on kaksi lempparipalloaan ja jäljelle jääneet kaulapannat. Niitä vahtii Wuppis. Joka on minun, ja läheisteni, suojelustonttu. Wuppis on vastuussa hyvinkin monesta eri asiasta, juuri nyt mm. Rockyn jäämistöstä. Wuppis on 365 vuotta vanha saksalainen tonttu, se seuraa ja suojelee minua ja minun elämääni. Kirjoitan hänestä joskus myöhemmin lisää. Koska Wuppiksella on tarina. Pitkä tarina.  

On tullut aika kiittää. Haluan kiittää kaikkia Rockya muistaneita. Haluan kiittää osanotosta, tuesta, kauniista sanoista. Ne merkitsivät, ja merkitsevät edelleen, paljon. Ne auttavat jaksamaan. Auttoivat pahimman yli. Jos sen yli on nyt päästy. Ei voi tietää. Voi hyvinkin tulla vielä takapakkeja. Mutta kiitos. Ihan jokaiselle. Teitä oli paljon. Todella paljon. Satoja ihmisiä. Satoja viestejä. Veti sanattomaksi. Siksi tämä blogi tänään.

Haluan kiittää jack russel -sivustoja ja kaikkia russelisteja. Tukenne oli ylitsevuotavaa. Viesteistä huokui ymmärrys ja myötäeläminen kuinka paljon pienen suuren koiran, koiran jolla on jack russelin sielu ja mieli mutta hyvin vähän minkäänlaista aivotoimintaa, menettäminen merkitsee. Kiitos. Ihan jokaiselle.

Itse asiassa haluan kiittää koko koirayhteisöä. Kaikkia koiraihmisiä. Rodusta, siis koiran rodusta, riippumatta. Sain viestejä myös muilta kuin russeleiden omistajilta. Koska koira. Koska yhteinen kokemus. Koska tärkeä ystävä. Koska menetys. Kiitos. Ihan kaikille.   

Haluan kiittää kavereitani. Ystäviäni. Kaikkia niitä täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka ilmaisivat osanottonsa. Kaikkia niitä, joille Rocky merkitsi. Jotka tunsivat hänet. Kuten edellä kirjoitin, tukenne veti sanattomaksi. Ja merkitsi paljon. Sain viestejä somessa, puheluita, sain whatsapp- ja messengerviestejä. Taisipa joku vanha pieru lähettää jopa tekstarin. Tuntui hyvältä. Ei ne surua tai kaipausta pois vieneet, mutta helpottivat. Kiitos.  

Kiitos sukulaisilleni. Kyllä. Kyllä minä pärjään. Edelleen. Kiitos kysymästä.  

Ennen kaikkea haluan kiittää tyttöystävääni. Epätavallisen epänormaalia ihmissuhdetta. Hän oli tukenani koko prosessin, hän oli mukana eläinlääkärissä, surussani, itki kanssani ja höpötti niitä näitä kun halusin päästä hetkeksi irti. Höpötys ei tosin ihan heti irronnut, mutta kun vähän potki ja vinkui, niin tulihan se sieltä. Ja helpotti. Osaltaan. Vaikka välimatkamme on pitkä, kiitos nykytekniikan ja paljon parjatun somen, kykenimme ja kykenemme olemaan yhdessä. Kun minulla oli/on vaikeaa. Kiitos ja anteeksi. Olen varmasti ollut todella rasittava suruineni viimeisen viime päivät. Koitan korvata sen jotenkin sitten kun kohta tapaamme. Ihan kohta.

Olen yrittänyt kerätä tähän tämän aamuun mahdollisimman paljon tahoja joita haluan kiittää. Tiedän että olen unohtanut jonkun. Jotkut. Se ei merkitse, etten arvostaisi. Se merkitsee vain, että minulla on löyhä pää. Arvostan ihan jokaista viestiä jonka sain. Kiitos siis ihan jokaiselle, vielä kerran. Myös niille joita en maininnut erikseen. Olette olleet korvaamattomia. Kiitos että olette olemassa. Kiitos.

En halua jäädä märehtimään enkä jumiin Rockyn menetykseen. Pahaan oloon. Ikävään. En todellakaan. Lupaan että tämä oli, ainakin hetkeksi, viimeinen kirjoitus aiheesta. Kenties palaan asiaan joskus, kenties en, mutta nyt katse eteenpäin. Parasta ystävääni unohtamatta. Hän tulee olemaan sydämessäni aina ja ikuisesti. Koska Rocky oli The Dog. Minun The Dog. Iskän poika.

Ai niin, sain myös paljon kysymyksiä, että aionko nyt sitten uuden koiran. Olen vastannut, että epäilen. Ainakaan ihan heti. Rocky on aivan liian lähellä. Aivan liian iholla vielä. Juuri nyt opettelen elämään ilman aikatauluja. Ilman ulkoilutuksia. Ilman sitoumuksia. Tulevaisuudesta en tiedä. Aika näyttää.

Sitten se katse sinne eteenpäin. Vihdoin. Juuri nyt se suuntautuu perjantaihin, päivään, jolloin on seuraava blogipäivä. Olen tuolloin matkalla Dubrovnikiin, kaupunkiin, josta olen kuullut paljon mutta en koskaan käynyt. Nyt käyn. Sillä sunnuntaina siellä tehdään hyvää. Sunnuntaina Dubrovnikissa kävellään kehitysmaiden naisille ammattia tapahtumassa, josta olen kirjoittanut aiemmin useammankin kerran. Ja tulen kirjoittamaan lisää. Jos en ihan vielä perjantaina, jolloin olen vasta matkalla paikkakunnalle, niin viimeistään sitten maanantaina ilmestyvässä tarinassa. Tulkaapa siis kurkkimaan, että mitä kaikkea Kroatian yhdessä suosituimmassa turistikohteessa eräänä syyskuisen pitkänä viikonloppuna tapahtui. Ja miltä se kaupunki näytti. Minun silmin. Ja kuinka hyvää me oikein teimmekään.

Kiitos vielä kerran kaikille. Kiitos, että olette olemassa. Tämä kokemus, vaikka se ei ihan helpoin ollutkaan, on opettanut minulle ainakin sen, että kyllä tässä maailmassa vielä empatiaa ja myötätuntoa löytyy. Kiitos uskoni palauttamisesta. Kiitos.