20. syys, 2019

Tyhjä näyttö

Kastel Stari

16 - 24 C

Puolipilvistä

 

Keskustelin viime viikonloppuna erään sangen menestykkään uran kirjoittamalla luoneen henkilön kanssa. Juttelimme valkoisen paperin kirouksesta. Siitä kun pitäisi kirjoittaa jotain jostain johonkin, mutta tekstiä ei vaan tule. Ei ole ensimmäistäkään ajatusta mistä kirjoittaisit, puhumattakaan että miten pääsisit alkuun. Kuulin lohdutuksekseni, että ilmiö on tuttu jopa ammatikseen kirjoittaville. Eipä siis ihme jos harrastelijakirjoittaja kärsii moisesta. Niin kuin minä. Juuri tänään.

Istun tässä tyhjän ruudun äärellä. Kursori näytöllä vilkkuu kuin ivaten; ’koitapa poika nyt sitten keksiä jotain kirjoitettavaa, olet luvannut että jokainen maanantai, keskiviikko ja perjantai ilmestyy juttu. Joten annapa palaa….’ Tähän väliin täytyy todeta se, että lukijamääräni ovat, syystä tai toisesta, suorastaan räjähtäneet. Blogialustan palvelutarjoajan tilastointi on lähinnä luokkaa naurettava, saan tilastot kerran viikossa ja tuolloinkin hyvin rajallisena. Kuitenkin luku, jonka kykenevät minulle tuottamaan, yksittäisten lukijoiden määrä, pompsahti kaksi viikkoa sitten uuteen ennätykseen. Ja kun puhun pompsahtamisesta, en tarkoita että se olisi noussut maltillisesti. Ei, luku tuplaantui. Kaksinkertaistui. Kertalaakista. Yhtenä viikkona. Lukijamäärä, ei siis klikkaukset, vaan yksittäiset lukijat, tuplaantui siis tuolla viikolla. Hämmentävintä on se, että se pysyi samana myös viime viikolla. Omituista. Joku jaksaa siis lueskella juttujani viikosta toiseen. Ja palata vielä takaisin. Kiitos siitä. Iso kiitos.

Takaisin valkoisen paperin, tai minun tapauksessa, valkoisen ruudun eteen. Olen kirjoitellut tätä blogia yhtäjaksoisesti kohta neljä vuotta. Aluksi päivittäin, viime aikoina kolme kertaa viikossa. En muista, että näin pahaa blokkia olisi ollut koskaan aiemmin. Tai sitten aika vaan kultaa muistot. Hävittää ne ahdistavammat. Nyt päässä ei liiku mitään. Ei edes sitä pientä värinää mitä  normiblogiaamuina on saattanut joskus havaita.

Jumille on selitys. Ainakin kuvittelen että on. Olen välitilassa. Menneinä viikkoina on tapahtunut niin paljon, että jutuista ei todellakaan ole ollut pulaa. Pikemminkin ylitarjontaa. Tarinaa on syntynyt, osittain raskaista aiheista, verrattain helposti. Nyt, kun olen kokenut suuria ja mennyt paikasta toiseen kaksi viikkoa, tänä perjantaina ei olekaan yllättäen mitään asiaa. Kaikki on käsitelty. Eikä tällä viikolla, keskiviikon blogin jälkeen, ole tapahtunut mitään. Ei yhtään mitään. Lisäksi kaikki kiva, se kiva joka odottaa aivan tuossa nurkan takana, on vasta edessä. Vedän siis hieman happea. Pää lepää. Antakaa anteeksi.

Alussa mainitsemani kirjoittamisen ammattilainen antoi minulle muutaman vinkin kun kysyin kuinka valkoisen paperin/näyttöruudun kirouksesta pääsee yli. Kirjoita tutuista aiheesta. Jostain aiheesta josta tiedät edes jotain. Kirjoita positiivisista asioista. Jostain joka tuo sinulle mielihyvää. Josta on helppo, tai ainakin mukava kirjoittaa. Tehdään siis niin. Kirjoitetaan minulle läheisestä asiasta. Mukavasta sellaisesta.

Kirjoitetaan minusta. Itsestäni. Tutkiskelin ja kuulostelin. Käänsin katseen sisäänpäin. Mitä sieltä löytyy? Liikkuuko siellä mitään. Juuri nyt? Mitkä ovat päällimmäiset fiilikset juuri tänään perjantaina?

Löysin kiitollisuuden. Menetin vajaat kaksi viikkoa sitten lähes 14 vuotta elämästäni, kun jouduin tekemään yhden raskaimman päätöksen ikinä ja luopua parhaasta ystävästä, taistelutoverista ja minulle äärimmäisen tärkeästä kaverista. Päätöksen jälkeen on ollut hienoa huomata kuinka paljon sympatiaa ja osaaottoja olen saanut. Ne helpottivat, auttoivat pääsemään pahimman yli. Oikeasti. Kiitos tästä kuuluu täysin tuntemattomille ihmisille, naapureilleni, kavereille ja ystävilleni. Jostain syystä jopa sukulaisille. Tunnen suurta kiitollisuutta, että te kaikki, ihan kaikki, olette olemassa. Ei pelkästään silloin kun menee huonosti vaan myös ihan normiarjessa. Olette olemassa jopa silloin kun tuntuu menevän vähän paremmin. Kiitos että olette.

Suurin kiitos menee epätavallisen epänormaalille ihmissuhteelle. Oikeasti. Hän oli mukana ennen raskasta päätöstäni, mukana itse päätöksessä, hän tuki minua uskomattomalla tavalla kun suru oli syvimmillään, itki kanssani, höpisi niitä näitä kun tarvitsi höpistä, hän oli rinnallani kun sitä eniten tarvitsin. Ainakin silloin kun ei ole ollut tarvetta diippailuun tai draamailuun. (Inside joke, sorry). Kiitos siitä. Iso kiitos. Olet tärkeä minulle. Todella tärkeä. Älä mene pois. Ikinä.

Täällä meillä Kroatiassa (another insiden joke, sorry) on edessä talvi. Useamman viettämäni perusteella tiedän, että se tulee olemaan pitkä, pimeä, ajoittain tuulinen, pahimmillaan jopa kylmä. Jossain kohdin taatusti yksinäinen. Olen kiitollinen siitä, että Kroatiassa on suomalaisyhteisö. Pieni, mutta yhteisö kuitenkin. Olen kiitollinen, että saan olla osa sitä. On mukava kuulua joukkoon, joka jakaa, pääsääntöisesti, samoja kokemuksia ja elää sitä samaa elämää, jota itse elät. Kiitos kaikille. Lähes kaikille.

Itse olen uudessa elämäntilanteessa. Olen vapaampi liikkumaan. Koska olen yksin. Voin pitää yhteyttä, jopa tavata, ihmisiä paljon helpommin kuin aiemmin jolloin piti aina ottaa huomioon karvainen kaveri. Järjestää hoitopaikka ja/tai tsekata että onko ok että hän tulee mukanani. Nyt riittää, että heitän vaihtokalsarit ja hammasharjan reppuun ja lähden menemään. Vaikka ikävä on edelleen järjetön, elämä on kenties vähän helpompaa. Tai ainakin yksinkertaisempaa. Joten kaverit ympäri Kroatiaa, jopa ympäri Eurooppaa, olkaapa valmiina. Saattaa puhelin piristä. Että tulossa ollaan.

Aivan lähitulevaisuudessa on ensi viikon työputki. Keskiviikko, torstai ja perjantai menee ihan oikeissa töissä. Opas/matkanjohtajahommia. Lisäksi vanha kaveri tulee pariksi viikoksi kylille. Sitten onkin lokakuu. Joka on aivan oma lukunsa. Siitä ei juuri nyt sen enempää, paitsi muistutus siitä, että blogi lomailee koko kuukauden. Nyt kun on saatu lukijatilastot kuosiin, nyt onkin juuri oikea aika lomailla ja olla linjoilta pois kokonaisen kuukauden. Eikös vaan? Voi sitten marraskuussa alkaa etsiä teitä lukijoita uudestaan. Onneksi en tee tätä ammatikseni. Saattaisi olla sangen lyhyt ura. Ja kapea leipä.   

Aikatauluista vielä yksi ilmoitusluonteinen asia. Ennen lokakuisen loman alkua blogi ilmestyy normaaliin tapaan vielä ensi viikon maanantaina ja keskiviikkona. Perjantaina, tuosta edellä mainitusta duunikeikasta johtuen, ei ilmesty mitään. Ainakaan kovin pitkää mitään. Viimeinen tarina ennen lomaa on eetterissä sitten maanantaina 30.09. Sen jälkeen hiljenen niin että seuraava juttu julkaistuu maanantaina 04.11.

Näin tälle päivälle. Kiitollisuutta. Kaikille. Ja jos joku kokee ansainneensa sitä ja jääneensä ilman, niin kyllä. Olen kiitollinen myös sinulle. Kiitos.            

Tavataan taas maanantaina. Eihän sitä vielä tiedä mitä viikonloppu tuo mukanaan ja mistä tarinat silloin kumpuaa. Nyt oikein hyvää viikonloppua ihan jokaiselle.