6. marras, 2019

Ensimmäinen retki

Kastel Stari

15 - 20 C

Pilvistä, ukkosmyrksyjen mahdollisuus. Keltainen varoitus sateesta ja tuulesta.

 

Aloitetaan tämä keskiviikko kiitoksilla. Haluan kiittää yhdessä ja erikseen aivan jokaista, joka kannusti minua jaksamaan maanantaina blogissa kipuilemaani etäsuhteen kanssa. Joko lukijakuntani muodostuu omituisista ihmistä, jotka syystä tai toisesta ovat kaikki ajautuneet etäsuhteisiin, tai sitten etäiset suhteet ovat tavallisempia kuin oletin. Sain todella paljon kannustavia viestejä. Että kyllä se siitä. Koska se meilläkin onnistuu/onnistui. Kiitos. Koitetaan. Tsempata. Ai niin, yliuteliaalle pikkusiskolleni tiedoksi, ei, ei todellakaan tarvitse alkaa suunnittelemaan Kroatiaan matkaa häiden takia. Ei ole tulossa. Niitä häitä. Tänne saa toki tulla muutenkin. Ihan milloin tahansa.   

Tuntuu melkoisen ihmeellistä kirjoitella näitä tarinoita taas joka toinen päivä kun lokakuun aikana kun ehti tottua jo siihen ettei päivillä niin kauheasti ollut väliä. Ei paljon puserrellut mahtaako olla maanantai, keskiviikko tai perjantai. Ei tarvinnut tuottaa. Vaan nyt tarvitsee. Vaan en valita. Tykkään tästä touhusta. Tykkään kirjoittaa, miettiä aiheita ja tykkään pistää ne ’paperille’. Tai ruudulle. Kertoilla asioista teille. Varsinkin kun luvut näyttävät että jotkut teistä jopa lukevat näitä.   

Tänään, aivan kuten vielä muutamassa blogissa lähitulevaisuudessa, palataan takaisin lokakuuhun. Syy tähän on se, että juuri nyt meidän kylällä ei tapahdu mitään. Ei mitään. Kun tapahtumat ovat nollissa, on niistä verrattain hankala kirjoittaa. Sen sijaan lokakuussa tapahtui. Ainakin minun elämässäni. Tapahtui niin paljon että juttua riittää. Joten siksi. Lokakuusta. Tänään. Ja perjantaina. Ja kenties vieläpä kaikissa ensi viikon blogeissa. Jos muuta ei ilmene.

Lähdetään siis ensimmäiselle reissulle. Joka oli minulle merkityksellinen retki.  Todella merkityksellinen. Siihen liittyi paljon, todella paljon kaikkea. 

Mutta siis. Reissulle. Ensin Šibenikiin. Kaupunkiin, joka sijaitsee noin 70 kilometriä nykyisestä läsnäolopaikastani. Jostain ihmeen syystä pidän tuosta kaupungista. En osaa kertoa miksi. Jotenkin Šibe vaan iskee. Ehkä sillä, että olen pohjimmiltani kaupunkilaispoika ja teinivuodet Helsingin Kruunuhaassa ovat jättäneet jälkensä, on jotain tekemistä asian kanssa. Ehkä kaipaan ihmisiä ympärilleni. Ehkä kaipaan säpinää. Mitään näistä ei, luvalla sanoen, täältä meidän kylältä löydy. Ei varsinkaan talviaikaan. Jota on edessä vielä semmoiset 4-5 kuukautta. Huoh.

Šibenik on kaupunki, joka on helppo ottaa haltuun. Jopa kävellen. Koska keskusta on suhteellisen pieni. Šibenikin vanha kaupunki on hieno ja hyvin hoidettu. Jos jaksaa kiivetä, kaupungin toisella laidalla on mäki, josta saa erinomaisen hienoja kuvia kaupungista. Joita voitte muuten käydä tutkailemassa näiden sivujen kuvasivulta. Siellä on kuvia, ei pelkästään Šibenikistä, vaan koko ensimmäisestä retkestä.

Šibenikistä retki jatkui Zadariin. Koska siellä on lentokenttä. Lensin sieltä yhteen eurooppalaiseen suosikkikaupunkiini Dubliniin. Joka oli juuri niin rouhea, likainen ja märkä kuin muistin sen olevan. Tällä kertaa minut vei sinne musiikki. Kävin syntymäpäiväiltana, minulle todella suurena iltana, suosikkiartistini keikalla. En usko, että kukaan ymmärtää kuinka paljon tuo ilta minulle merkitsi. Sillä 13. lokakuun ilta Dublinin 3arenalla oli yksi hienoimpia hetkiä koko elämässäni. 

Konsertissa yksi seikka kiinnitti huomion. Nimittäin joustavuus. Niin sisäänpääsyssä kuin varsinkin poistumisessa paikalta keikan jälkeen. Turvatarkastukset ennen keikkaa alkoivat jo jonossa kun odotimme ovien avautumista. Tämä mahdollisti sen, että kun ne vihdoin avautuivat, jono liikkui sutjakasti. Ovella kun ei tarvinnut enää muuta kuin skannata liput. Suurin hämmennys oli kuitenkin keikan jälkeinen poistuminen. 3arena sijaitsee niemellä, jonne pääsee Dublinin keskustasta kävellen tai raitiovaunulla. Kun keikka oli ohi, paikalta pois purkautuvia ihmisiä ohjasi ehkä vain 4-5 tyyppiä. Että tuohon ja tuohon raitiovaunuun. Eikä kukaan kysellyt lippuja. Kun yritimme ostaa niitä, joku tuli ja ilmoitti että eteenpäin kiitos. Tässä mitään lippuja tarvita. Koko poistumisoperaatio sujui sangen jouhevasti, ilman ruuhkia tai enempiä hampaiden kiristyksiä. Hämmentävää kuinka 12.000 ihmistä saadaan häviämään paikalta noinkin helposti. Puoli tuntia viimeisen encoren jälkeen pällistelin jo Dublinin keskustassa.   

Dublinissa oli mukavaa. Ja turisteja. Ja kallista. Kännisiä ihmisiä. Ja kyllä, kyllähän sieltä tuli ne pakolliset ’Ireland’ -paidat hankituksi. Ihan sieltä perusturistikaupasta. Koska ne vaan kuuluvat Dublin -reissuun. Aina. Sillä jos dublinilaiset ovat jotain tehneet oikein, he ovat osanneet tuotteistaa kaupunkinsa. Tästä voisi moni paikkakunta/kaupunki ottaa mallia.

Paluumatkalla majailin kaksi vuorokautta Zadarissa. Siis Kroatiassa. Zadar oli uusi kokemus minulle. En ollut koskaan aiemmin edes käynyt kyseissä kaupungissa. Vaan nyt kävin.

Lyhyehkön visiitin pohjalta on pakko todeta, että Zadar jätti ristiriitaiset fiilikset. Vanha kaupunki, eli siis kaupungin keskusta, oli vanha. Vanha, mutta hieman eri twistiltä mihin olen muissa tämän maan vanhoissa kaupungeissa tottunut. Zadarissa on todella vanhoja rakennuksia, mutta siellä oli myös rakennuksia iloiselta Jugoslavian ajalta. Kaikki sulassa sovussa keskenään. Zadarin vanha kaupunki on vanha, se on vanha useammalta eri vuosisadalta. Vaan ei pääse valittamaan. Kyllä sitä viihtyi. Täälläkin.

Zadar on tunnettu auringonlaskuistaan. Kuvia löytyy kuvasivulta. Ja on se hieno. Jos ei ole pilvistä. Eikä oikein pääse oikeuksiinsa kuvissa. Käykää itse katsomassa. Sillä värit ovat hienot. Uskomattoman hienot.

Näin tälle päivälle. Retki on valmis. Käväistiin Šibenikissä, Dublinissa, kantrikonsertissa ja palatessa vielä Zadarissa. Perjantaina jatketaan. Ei välttämättä matkustella, mutta käydään läpi kaikenlaisia turismiin liittyviä asioita. Kuten kuuluisia maisemateitä, tapoja liikkua ja asua. Toki saatetaan käväistä ulkomailla. Jopa. Taas.

Eikun takaisin perjantaina. Nähdään silloin.