27. marras, 2019

Heiluva ruokapöytä

Kastel Stari

12 - 17 C

Pilvistä, sadekuuroja

 

Maa järisi tuossa ’melkein naapurissa’, noin 500 kilometrin päässä Tiranassa Albaniassa tiistain vastaisena yönä. Noin 6,4 magnituden järistys aiheutti aineellisten tuhojen lisäksi reilun parinkymmenen ihmisen kuoleman ja useiden satojen loukkaantumisen. Kaksi jälkijäristystäkin ylsivät nekin molemmat vielä yli viiden magnituden.

Tiistaina istuin skypettämässä juurikin tämän samaisen ruokapöydän äärellä josta tätä juttua naputan. Pöytä alkoi heilua. Täristä. Se tärisi niin että jopa toinen osapuoli Skypessä huomasi, että kuva heiluu. Koska kun pöytä heilui, heilui läppäri. Ja sen mukana kuva. Kysymys ei ollut tuosta alussa mainitusta Albanian järistyksestä vaan sitä seuranneesta pienemmästä, Kroatian naapurivaltio Bosnia-Herzegovinaan sijoittuneesta 5,4 magnituden järistyksestä. Joka tapahtui siis huomattavasti lähempänä. Heilutti minun pöytää. Ei aiheuttanut muita tuhoja.

Vaikka Kroatia ei sijoitu maantieteellisesti pahimmalle maanjäristysalueelle, kuten vaikka Italia tuossa meren toisella puolella, niin kyllä se täälläkin tärisee säännöllisen epäsäännöllisesti. Itse koin elämäni ensimmäisen järistyksen muutama vuosi sitten. Täällä. Ylivieskan lättänässähän ei maa, eikä oikeastaan mikään muukaan, pahemmin järissyt eikä heilunut. En tuolloin, kolmisen vuotta sitten, ihan heti edes ymmärtänyt, että kysymyksessä on maanjäristys. Koska se oli, kuten mainittu, elämäni eka. Ei se, tietenkään, mikään megajäristys ollut, joku vajaat neljä magnitudea, vaan kun satuin olemaan juuri keittiössä niin kyllähän se maailma heilutti. Oikeinkin kunnolla. Astiat helisivät kaapeissa ja kello tuli alas seinältä. Taisivat sähkötkin katketa. Minä seisoin jähmettyneenä, pitelin tiskipöydästä ja ihmettelin että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tuon jälkeen maa on järkkynyt aina silloin tällöin. Ehkä joku pari-kolme kertaa vuodessa. Taisi edellinen, ennen eilistä keittiöpöytäjäristystä, sattua joskus viime keväänä. Yöllä. Tuolloin heilui sänky.

Vaikka lähetystö/ulkoministeriö näyttää varoittelevan matkustustiedotteessaan maanjäristysriskistä Kroatiassa, niin kyllä tänne uskaltaa matkustaa. Ne nyt vaan ovat sellaisia ylihuolehtivia höpsöjä tuolla meidän lähetystössä. Pieniä maanjäristyksiä sattuu silloin tällöin. Ne eivät yleensä aiheuta tuhoja. Ainakaan suurempia. Usein niitä ei edes huomaa. Viimeisin suuri, todella suuri, järistys alueella sattui muutama vuosi sitten kun maa järisi vuonna 1667 Dubrovnikissa oikein kunnolla. Koska tuohon aikaan, noin 350 vuotta sitten, seismologia ei ollut kovin kehittynyttä, magnitudeista ei ole tietoa mutta lähes koko kaupunki tuhoutui ja noin 5.000 ihmistä menetti henkensä. Sen jälkeen on ollut sitten vähän hiljaisempaa suurien järistysten osalta. Onneksi.

Lupailin maanantaina palaavani vielä kerran, ainakin kerran, lokakuuhun. Siis kuukauteen jolloin reissasin huolella niin Kroatiassa kuin vähän siellä sun täällä. Olen toki kirjoitellut näistä reissuista muutaman kerran jo aiemminkin, joidenkin mielestä liiankin muutaman. Nyt kun järjestelin viikonloppuna lomakuviani, huomasin että jotain pikku seikkoja ja pikku paikkoja on jäänyt käsittelemättä. Jotain mitä haluan jakaa. Jotain mitä taatusti odotatte henkeänne pidätellen. Kokemukset, näkemykset ja mielipiteet ovat siis täysin minun henkilökohtaisia, ne eivät edusta lopullista totuutta muualla kuin minun korvien välissä. Siksi kenenkään ei pidä loukkaantua eikä vetää hernettä mihinkään ruumiinaukkoon jos/kun satun arvostelemaan juuri sitä sinun lempipaikkaasi.

Aloitetaan etelästä. Aloitetaan Dubrovnikista, jossa olen käynyt, ja kirjoittanut, parikin kertaa. Siksi siitä ei tämän enempää, käykää lukemassa kaupungista joko tästä tai lyhyesti tästä. Mainittakoon kuitenkin, että jos jostain ihmeen syystä, aivan välttämättä, haluatte mennä Dubrovnikin vanhan kaupungin turistihelvettiin, kannattaa uhrata itsensä, kiipeillä hieman ja pyöriä kaupungin pienillä kujilla. Siirtyä siis varsinaiselta pääkadulta syrjemmäksi. Siellä on viehättäviä pikkukujia, ravintoloita ja pieniä myymälöitä. Paljon portaita ja mäkiä. Hyvin paljon. Ai niin, vanhan kaupungin ympärillä olevan muurin sisäänpääsymaksu on 200 kunaa. Vajaa kolmekymmentä euroa. Joka on liikaa. Aivan liikaa. Vaikka maisemat toki ovat upeat.

Ajelin lokakuussa paljon Adriatic Highway -nimisellä tiellä. Tutustuin myös tiehen numero 512. Molemmista löytyy juttua linkistä. Jälkimmäinen vei minut Kroatian kolmanneksi korkeimmalle vuorelle Sveti Jurelle (1.762 m). Siitä, ja muutamasta muuta tämän maan vuoresta, juttua täällä. Tässä yhteydessä mainittakoon myös ns. kaupunkivuoret. Lähinnä kukkulat. Zagrebin kyljessä luonnonsuojelualueella sijaitsee Medvednica (1.035 m), Dubrovnikissa Srd (415 m) ja Splitin virkistysalueella Marjan. Mikään näistä ei ole kovin korkea kukkula, mutta tarjoaa maisemaa ja haastetta varsinkin sellaiselle, joka ei halua, jolla ei ole aikaa tai mahdollisuutta haikata kunnolla ’oikeilla’ vuorilla. Kaupungissa kukkulalle, tai ainakin sen alle, pääsee bussilla. Siitä sitten vaan tossua toisen eteen.

Tullaan Dubrovnikista rannikkoa pitkin ylöspäin. Eteen tulee paljon pieniä kyliä, varsinkin jos uskaltautuu hieman sivuun päätieltä. Ihan kaikissa en, yllätys yllätys, käynyt mutta yleisenä huomiona todettakoon, että kannattaa kaartaa tien ja rannan välissä sijaitseviin paikkoihin. Ne ovat yleensä kauniita pikkukyliä rantakatuineen ja hiekkarantoineen. Toinen yleinen huomio oli, että Googlen karttaohjelma ei todellakaan ole ihan joka paikassa ihan ajan tasalla. Se näyttää että juu, kyllä tuosta pääsee, sinne vaan. Todellisuudessa kysymyksessä saattoi kapea kävelytie. Hyvin kapea. Polku.

Eteen tulee, kun Dubrovnikista ylöspäin tullaan, myös Bosnia-Herzegovinan raja. Joka täytyy, ainakin vielä toistaiseksi, ylittää. Rajan ylitys tulee poistumaan tulevaisuudessa, sillä Kroatia rakentaa siltaa joka kiertää Bosnian pätkän meren puolelta. Tarkemmin, ei Kroatia mitään rakenna, siltaa rakentaa kiinalaiset. Koska, kuten paikalliset totesivat, jos urakka olisi kroatialaisten käsissä, se ei valmistuisi ikinä. Nyt on mahdollisuus. On ilmennyt vain yksi pieni ongelma. Kun silta on valmis, ajokunnossa, sinne ei mene tietä. Tai menee, sillalle vie tie joka on yksikaistainen, hyvin kapea eikä siinä juurikaan ole ohituspaikkoja. Kun kiinalaiset saavat urakkansa valmiiksi, meillä on uusi, hieno silta. Jonne ei vaan pääse. Ei ainakaan helposti. Tämä on tyypillistä Kroatiaa. Niin tyypillistä. Siksi rakastan tätä maata.

Eihän tästä taaskaan näytä tulevan mitään. Piti käydä läpi vierailtuja paikkoja, kertoilla niistä, ehkä ihan vähän jopa arvostella. Internet täytyy taas aivan liian nopeasti. Asiat ei vaan mahdu. On pakko palata perjantaina. Lupaan viikonloppulukemiseksi kattavan katsauksen Kroatian rannikon kaupungeista Rijekaan asti ja siitä eteenpäin Istrian läpi Pulaan. Kaiken tuon päälle näkemys Sloveniasta, Italiasta ja Venetsiasta. Tämä on lupaus. Perjantaille. Nähdään silloin.