27. joulu, 2019

Joulun jälkeen

Kastel Stari

6 - 13 C

Pilvisestä puolipilviseen. Keltainen varoitus tuulesta.

 

Tänään perjantaina siirrytään joulusta lyhyen, pidennetyn viikonlopun mittaisen, hetken kautta kohti uutta juhlaa. Uutta vuotta. Sehän möllöttelee tuossa jo ihan muutaman päivän päässä. Sitä ennen, siis ennen kuin vuosikymmen vaihtuu, pitäisi vielä matkata vajaan 250 kilometrin päähän Dubrovnikiin, jossa tulen uuden vuoteni tällä kertaa viettämään. Osittain tosin töissä, mutta kumminkin. Reissusta myöhemmissä blogeissa, nyt keskitytään vielä kerran jouluun. Minun jouluuni 2019.

Joulu Kaštel Starissa on nopeasti käsitelty. Se oli tylsä, perinteinen ja kului möllötellen. Vähän kuin olisi jäitä poltellut. Söin, katselin televisiota ja kärsin. Jos oikein muistan, joulu vuosi sitten taisi olla samansuuntainen. Olen tainnut luoda aivan oman henkilökohtaisen jouluperinteen. Tylsyyden.

Kaikki alkoi kinkkukatastrofilla. Kertoilin viime viikolla haasteista etsiä edes kaukaisesti suomalaista joulukinkkua muistuttavaa possun osaa täältä kylästä. Lopulta löysin jonkinlaisen pyllypalan, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi kuvitella jopa joulukinkuksi. Paitsi että se ei ollut suolattu. Laitoin sen siis suolaveteen. En tähän hätään löytänyt/jaksanut lähteä etsimään ruiskuja, joilla suolauksen olisi myös voinut suorittaa. Läski lillui suolavedessä muutaman päivän. Vaihdoin vettä pari kertaa. Kun sitten vihdoin koitti aika paistamiselle, kun oli tullut aika alkaa kuivaamaan ’kinkkua’, sen tuoksu oli jotain niin ällöttävää, että ehdin jo ajatella jos tuota syön, joulu 2019 on taatusti viimeinen. Siis minulle. Valitettavasti tähän blogiin ei saa hajuja, mutta voin vakuuttaa ettei liha todellakaan haissut syötävältä elintarvikkeelta. Ei kinkulta eikä edes porsaalta. Tai jos, niin hyvin kuolleelta porsaalta. En tiedä mitä tein väärin. Vieläkin puistattaa kun saan nenääni tuon lemun.

Suunnistin kaupoille. Ostin ensimmäisen possunpaistin jonka käsiini sain. Tulin kotiin, hieroin pintaan merisuolaa, sujautin lihakimpaleen paistopussiin ja lykkäsin uuniin. Tätä ennen suljin ikkunat. Ne olivat olleet kolme tuntia auki jotta pääsen kuolleen kinkun hajusta eroon. Sukat pyörivät jaloissa ja sisälämpötila oli laskenut 16 asteeseen, vaan eipä haissut enää.

Paistista tehtiin väkisin kinkku. Eihän se perinteiseltä joulukinkulta maistunut vaan kun kuorrutin sen isoisältäni oppimalla sinappihunnulla, se oli syötävää. Jopa hyvää. Näytteli hyvin roolinsa joulukinkkuna.

Perunalaatikko, se imelletty, joka vuosi sitten muuttui valmistusvaiheessa uunissa paistetuksi perunamuussiksi, onnistui tänä vuonna kasin arvoisesti. Olisi ollut kymppi, mutta en kokemattomuuttani ihan uskaltanut tehdä perunamassasta ennen uunia riittävän löysää. Siis velliä. Nyt laatikko oli kenties hieman liian napakka. Mutta imelletty. Erinomaisen makuinen.

Kaloja kalastin pitkään ja hartaasti. Täällä kun ei ole, kuten todettu, sillejä eikä juuri lohtakaan. Oikein missään muodossa. Silliä en löytänyt nytkään, lohi sen sijaan, vieläpä tuoresellainen, löytyi tuosta muutaman kilometrin päästä juuri avatusta suuresta marketista. Suolaa päälle ja tekeytymään jääkaappiin. Kyllä maistui. Kylkeen väsäsin vielä tonnikala’salaatin’. Tai tahna se tarkemmin taisi olla.    

Kaiken kaikkiaan kroatiaksi sovellettu suomalainen joulupöytä toimi. Ainakin minulle. Eikä sen oikeastaan kenellekään muulle tarvinnut toimiakaan. Eilen vetelin viimeiset rippeet jouluruoista ja nyt odotan innolla että pääsen tänään valmistamaan fish & chips -annoksen. Eiköhän joulu ole taas vuodeksi syöty.

Kuten alussa totesin, katselin syömisen lisäksi televisiota. Kiitos suoratoistopalveluiden. Onhan tuolla nurkassa toki myös kroatialainen televisio, mutta alkuinnostuksen jälkeen en sitä juurikaan ole katsellut. Sen sijaan olen havainnut netin televisiopalveluissa suuria eroja. Ohjelmia ei lähdetä nyt ruotimaan, se olisi aivan liian pitkä tie, puhutaan sen sijaan teknisestä toimivuudesta. Netflix toimii. Ei ongelmia. Yle Areena toimii. Nyt. Vielä muutama kuukausi sitten heillä oli suuria ongelmia saada fiidi pätkimättömäksi. Maikkari on muuten ihan ok, ärsyttää vaan yletön mainosten määrä. Ja juu juu, maksamallahan niistä pääsisi. Vaan ei. En katsele televisiota normiarjessa niin paljon että Netflixin lisäksi haluaisin maksaa yhtään mistään. En varsinkaan Ruutu -palvelusta, joka on paskin kaikista. Lataa, jumittaa, ei käynnisty, pätkii. En tiedä saisiko nämä ominaisuudet pois jos ostaisi maksullisen pluspaketin, mutta ilmaispalvelu on niin huono että eipä oikein innosta.

Vahva suositus muuten, vaikka lupasinkin ettei ohjelmista puhuta, on eilen alkanut Jari Tervon kahdensanosainen dokumentti Mauno Koivistosta. Katselin eilen ensimmäisen jakson enkä oikein jaksaisi odottaa ehtiväni seuraavien kimppuun. Tämä korvaa kevyesti jopa jouluun päättyneen Tonttuakatemian jota seurasin intensiivisesti. Koiviston kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Jouluun sisältyi myös kärsimystä. Ensinnäkin syöminen, varsinkin se, että ruoat onnistuivat tänä vuonna suhteellisen hyvin, aiheutti ajoittaista ähkyä. Kuulunee perusjouluun. Toisekseen Radio Suomi paukutti 24/7 pelkkää joululaulua. Riittävän kauan. Onneksi pakkosyöttö loppui eilen hulvattomaan Huoltamokasettien iltaan. Ohjelmassa soivat joskus aikoinaan huoltoasemilla myynnissä olleet kasetit, joissa jotkut täysin tuntemattomat kakkos- tai kolmosrivin artistit esittivät aikansa suurimpia hittejä, siis coverin covereita. Kasetteja myytiin puoli-ilmaiseksi kassan vieressä olevassa telineessä. Eilen vuorossa olivat siis joululaulut. Näihin esityksiin oli hyvä päättää tämä joulu.

Suurin joulukärsimykseni on kuitenkin vielä kertomatta. Se on kesken loppunut Coca Cola Zero. Minulta loppui Cokis tapaninpäivän aamuna ja kun ei mikään paikka ollut auki, jouduin sinnittelemään tähän aamun asti ilman tuota jumalten juomaa. Kokonaisen vuorokauden. Kauhea kokemus. Ai niin, joululahja. Se ainoa jonka olen saamassa. Se ei sitten ehtinyt jouluksi. Kiitos Kroatian postin. Pikkaisen ärsytti koska tiedän lahjan sisältävän suklaata. Paljon suklaata. Nyt jännittää, että mahtaako ehtiä uudeksi vuodeksi? Loppiaiseksi? Juhannukseksi?

Näin on eilen päättynyt juhlakausi läpikäyty perusteellisesti. Jesse on taas kerran syntynyt ja viettänyt synttärinsä. Käännetään katse tulevaisuuteen. Yli sen pidennetyn viikonlopun. Seuraava blogi ilmestyy uudenvuoden aatonaattona maanantaina ennen kuin hilpaisen Dubrovnikin bussille. Käydään siinä läpi suurimmat sattumukset päättyvältä vuodelta. Keskiviikkona, uudenvuoden päivänä, huilataan ja perjantaina 03.01. kiskaistaan sitten uudenvuodenjuhla pakettiin. Siitä nokka kohti vuotta 2020.  

Tervetuloa takaisin arkeen. Ja maanantaina takaisin tänne.