30. joulu, 2019

Vuosikatsaus 2019

Kastel Stari

3 - 10 C

Osittain aurinkoista

 

Kun aikoinani päätin lähteä Suomesta eläkepäiviksi etelään, lähteä etsimään uusien kokemuksien lisäksi aurinkoa ja lämpöä. Päädyin Kroatian Dalmatiaan. Kokemuksia on kertynyt, sen auringon ja lämmön löytämisen kanssa on ollut vähän niin ja näin.

Vankalla vajalla neljän vuoden kokemuksella voin kertoa, että Dalmatian talvi on märkä ja tuulinen. Aina. Se oli sitä myös päättyvänä vuotena. Kun tammikuussa alkoi sataa, sadetta kesti toukokuuhun asti. Jos väliin sattui joku sateeton päivä, silloin tuuli. Alkuvuosi 2019 oli masentava, surullinen ja tapahtumaköyhä. Kun ulkona sataa viistosuoraan, ei juurikaan tee mieli astua ulos. Ei juurikaan halua tehdä yhtään mitään. Aktiviteetit kuihtuvat, maailma ympärillä pienenee ja mieleen nousee ajatus, että mitä ihmettä minä täällä oikein teen. Sateessa ja tuulessa. Sitä mietiskelee muuttoa jonnekin lämpimään. Jonnekin, jossa ei sada koko aikaa. Näin olen tehnyt jokainen talvi. Ja silti olen täällä. Yhä edelleen.

Alkuvuodesta selvittiin. Ei kuivin jaloin, mutta selvittiin. Huhtikuussa tunnelin päässä alkoi pilkottaa heikko valo, päivät pitenivät ja aurinko jaksoi kivuta yhä korkeammalle. Sadekausi tosin jatkui edelleen, kevät 2019 kun oli Splitin seudulla mittaushistorian sateisin. Huhtikuussa löysin itselleni uuden ystäväpiirin eksyttyäni OK Kastelan lentopallo-otteluun. Sujahdin sattuman oikusta saman tien seuran organisaation ulkojäseneksi ja nykyään käyn valokuvaamassa tyttöjen jokaisen kotipelin. Tuntui mukavalta saada paikallisia tuttavia, varsinkin kun Kaštelan ulkomaalaisyhteisö alkoi hiljalleen hajota ihmisten muuttaessa töiden perässä pois. Shortsit vetäisin muuten jalkaan vuonna 2019 ensimmäistä kertaa päivämäärällä 19.04. Pitkien kalsareiden kausi oli ohi.

Toukokuussa, vaikka edelleen satoi, elämä nosti päätään talvisen horroksen jälkeen. Ihmiset liikkuivat enemmän, turistit tulivat, vuonna 2019 ihmettelemään vain lähinnä päivästä toiseen jatkuvaa sadetta. Rantakadun baarit ja ravintolat valmistautuivat hiljalleen alkavaan sesonkiin. Oma elämä nytkähti sekin paikoilleen. Minuun, ja elämääni, vahvasti vaikuttanut menneisyyden haamu poistui ja antoi tunteen että nyt voi alkaa elää. Että vihdoin uskaltaa katsoa tulevaisuuteen. Suunnitella jotain mukavaa, kivaa ja mielenkiintoista. Sitten menin lääkäriin.

Lääkäri tutki, paineli, hämmästeli pippeliäni ja ultrasi. Näytti kuvassa näkyvää varjostumaa. Että tuommoinen siellä on. Eturauhasessa. Ensimmäinen kysymykseni oli, että olenko raskaana. Onneksi lääkäri ei, joka ei puhu englantia, ymmärtänyt. Sitten mentiin verikokeisiin. Ja koska oma lääkärini on yleislääkäri, mentiin spesialistille. Oikein Splitiin asti. Tutkittiin lisää. Tutkittiin testituloksia. Ihmeteltiin pippeliäni. Ja todettiin, että kyllä, kyllä siellä on kasvain. Tosin se on hyvänlaatuinen ja pieni, kuten pippelikin, mutta ei sille tarvitse tehdä mitään. Siis kasvaimelle. Antaa sen möllöttää ja jos alkaa vaivata, tule takaisin. Siis kasvain, ei pippeli. Kuolemantuomio on peruttu. Oli mukava suunnistaa kesää kohden.

Kun koko alkuvuosi oli valitettu sateesta ja muutenkin paskoista keleistä, kesäkuusta alkaen olisi voinut kevyesti valittaa kuumuudesta. Alkoi pukata asteita oikein kunnolla kun Afrikasta työntyi lämpöaalto ja kuuma kesä alkoi. Todella kuuma. Kesä-, heinä- ja elokuussa 35-40 C päivälämpötilat eivät olleet mitenkään harvinaisia. Minä suoritin ihmiskoetta enkä puhalluttanut ilmalämpöpumppua. Kärsin kuumuudesta, koska halusin seurata mitä tapahtuu sähkölaskulle jos en käytä viilennyslaitetta lainkaan. Hyvää tapahtui. Tuli tasoituslasku enkä maksanut koko syksynä sähköstäni mitään. Koska olin keväällä maksanut ’liikaa’. Enkä käyttänyt ilmalämpöpumppua.

Kesä meni siis hikoillessa. Tuli syyskuu, jonka tosin lasken vielä kesäkuukaudeksi täällä. Elämä alkoi saamaan yhä enemmän puhtia, vieläkin enemmän vauhtia. Edessä oli mielenkiintoinen syksy. Odotin sitä teputtaen.

Maanantaina 09.09. elämä pysähtyi. Sananmukaisesti. Tuolloin jouduin tekemään pelkäämääni ratkaisun ja luopumaan 14,5 vuotta rinnallani olleesta luotettavasta, parhaasta ja hyvin usein ainoasta ystävästäni. Rocky the Dog lähti paremmille palloapajille, jossa toivottavasti joku jaksaa heitellä loputtomasti Roksun vihreää lempparipalloa. Vein muuten juuri tuon pallon tuohon vieressä sijaitsevalla vuorelle, minulle ja Rockylle tärkeälle paikalle josta se löytyy kun Rocky sitä kaipaa. Missä ikinä hän nyt onkaan. Minulla on edelleen pohjaton ikävä.

Onneksi elämä kantoi eteenpäin vaikka Rockyn menetys oli suuri, todella suuri asia. Osallistuin syyskuussa Dubrovnikissa Kävele Naiselle Ammatti -hyväntekeväisyystapahtumaan. Olin 'töissä', mutta pääsin hieman irti menetyksestäni ja ihka ensimmäistä kertaa käymään Dubrossa. Myöhemmin syyskuussa palasin juurilleni kun toimin erään suomalaisryhmän matkajohtajana. Olen aikoinani vielä työelämässä ollessani istunut hyvinkin monta tuntia ja reissua busseissa kuskin vieressä matkanjohtajapenkillä mikrofoni kädessä, kertoillut ryhmille juttuja ja huolehtinut tarpeistaan. Oli mukavaa palata takaisin. Oli mukava että homma toimi. Uudet tilaukset ovat jo plakkarissa tulevalle keväälle. En ehkä sittenkään ihan kaikkea ole unohtanut. Sitä paitsi siinä samalla pääsee itsekin kiertelemään paikkoja, näkemään ja kokemaan uusia asioita ja juttuja. Vieläpä paikallisten ammattioppaiden avustuksella. 

Lokakuu oli aivan oma lukunsa. Blogi huilasi, minä matkustin ja täytin vuosia. Yksi koko vuoden ehdoton huippukohta oli viettää täysiä vuosikymmensynttäreitä omassa suosikkikaupungissa oman suosikkiartistin keikalla. Kokemus, jota en tule koskaan unohtamaan. Ikinä. Tulen muistelemaan tuota reissua niin pitkään kuin muisti toimii. Joka ei liene kauhean pitkä aika. Jos joskus olen ollut onnellinen, tuolla reissulla olin. Todella onnellinen.

Lokakuussa reissattiin lisää. Käytiin paikoissa, joissa pitääkin käydä. Dubrovnik, Zadar, Šibenik ja Pula. Kiipeiltiin vuorilla, tehtiin roadtrippejä sisämaahan, ajeltiin hienoja maisemateitä rantoja pitkin sinne sun tänne ja päädyttiin lopulta Istrian, naapurivaltio Slovenian ja Italian kautta Venetsiaan. Lokakuu oli aivan mahti kuukausi. Aivan mahti. Huh.

Kuten kuvitella saattaa, paluu arkeen ei ollut helppo. Muistan miettineeni jo ajellessani järkyttävässä sumussa lokakuun viimeinen päivä Venetsiasta kotia kohti, että tässäkö tämä nyt oli. Edessä on marraskuu, edessä on tuo alussa läpikäyty synkkä ja märkä talvi. Onneksi muistot kantavat, eikä vuosi ollut vielä ohi.

Mitään lokakuun tapaista ilotulista ei loppuvuoteen luonnollisestikaan enää sisältynyt, kunhan käväisin isolla kirkolla pikaisesti suomalaisyhteisön pikkujouluja juhlimassa. Muutoin marras- ja joulukuu meni talvimoodiin asettuessa. Ja tulevaisuutta suunnitellessa.

Nyt, kun painan enteriä ja vapautan tämän tekstin maailmalle, lähden välittömästi bussille ja Dubrovnikiin uuttavuotta vastaanottamaan. Seuraavaa blogi ilmestyy 03.01. jolloin käydään tuo reissu läpi, tehdään uudenvuodenlupaukset ja luodaan silmäys mitä vuodelle 2020 on suunniteltu. Tulkaapa siis takaisin bileiden jälkeen. Jos kankkuseltanne kykenette.

Aivan lopuksi kiitokset eri tahoille vuodesta 2019. Haluan kiittää teitä lukijoita kun jaksatte näitä höpinöitäni. Ja kyllähän te jaksatte. Teitä on reippaasti yli tuplamäärä verrattuna tilanteeseen tasan vuosi sitten. Kiitos.

Haluan kiittää myös kavereita ja tuttuja, jotka hyvin kärkkäästi kommentoivat tekstejäni. Se antaa minulle uusia näkökulmia. Ihan oikeasti. Vaikka mielipiteenne ovatkin joskus hieman omituisia. Lopuksi suuri kiitos kaikille yhteistyökumppaneilleni. Kiitos.

Oikein hyvää uuttavuotta. Nähdään vuoden päästä, nähdään tammikuun kolmas vuonna 2020.