3. helmi, 2020

Suomi

Kastel Stari

11 - 16 C

Puolipilvistä

 

Muutin Suomesta Kroatiaan pysyvästi nelisen vuotta sitten. Minälaisesta maasta lähdin? Minkälaiset muistikuvat minulla on maasta jonka jätin taakseni? Tiedän että aika kultaa muistot, vaan en minä, ainakaan juuri tänään, mitään kovin suurta moitittavaa vanhasta kotimaasta keksi. En siis kuulu siihen porukkaan, joka huutelee netissä kuinka Suomi on maa jossa ei ole, eikä ole ikinä ollut, mitään hyvää. Että Suomi on maa, jossa juuri heidät on painettu alas, syrjitty, väärinkohdeltu ja väärinymmärretty. Että Suomi on paska maa johon ei ole ikävä ja johon ei ikinä enää palata. Jonka suuntaan ei kuulemma tyhjennetä edes rakkoa. Korrektisti ilmaistuna.

Minä lähdin sangen mukavasta ja tasapainoisesta maasta. Lähdin maasta jossa asiat pelaavat, homma toimii ja elämä soljuu. Toki kaikenlaista narinan aihetta oli tuolloin ja on taatusti edelleen, sitähän löytyy aina ja joka paikasta, mutta suuressa kuvassa kaikki oli ihan hyvin. Esimerkinomaisesti vaikkapa paljon parjattu terveydenhuolto. Se hoiti minut aikoinaan siihen kuntoon että muutto yleensä oli mahdollinen. Siitä en voi koskaan olla liian kiitollinen.

Minä en siis ole niitä tyyppejä, jotka haluavat unohtaa, salata ja katkoa kaikki suhteensa vanhaan kotimaahansa. Päinvastoin, olen monesta asiasta kiitollinen Suomelle. Jopa ylpeä maasta. Vaikka vietin viimeiset vuoteni hyvinkin ahdistavassa ilmapiirissä pienessä, verrattain uskonnollisessa taajamassa kiehtovalla ja houkuttelevalla Pohjois-Pohjanmaalla. Sananmukaisesti keskellä savisten peltojen.

Lähdin aikoinaan etsimään uusia kokemuksia. Lähdin etsimään elämyksiä. Jossain mielessä, dramaattisesti ilmaistuna, jopa uutta elämää. Uutta alkua. En paennut mitään, en ainakaan tietoisesti. Halusin elämääni jotain uutta, jotain vaihtelua. Suomi antoi kaikkeen tähän, laajasti ajatellen, mahdollisuuden kouluttamalla minut, hoitamalla sairauttani, pitämällä minusta huolta silloin kuin sitä tarvitsin. Miksi ihmeessä olisin katkera?

Löysinkö sen mitä lähdin hakemaan? Kyllä löysin. Ainakin osittain. Maisemat vaihtuivat. Ympäristö vaihtui. Elämisen yleinen ilmapiiri, elämäntapa ja -rytmi muuttuivat. Valikoima kaupassa muuttui. Ruokalistan tarjonta ravintolassa muuttui ja ihmiset puhuvat omituisesti. Elämä kokonaisuudessaan helpottui, se tarjosi uuden suunnan ja siinä sivussa aivan uusia arkipäivän haasteita. Sillä kyllä ne peruselämään kuuluvat lainalaisuudet seuraavat mihin tahansa menetkään. Ongelmien ja arkisten pikkuseikkojen, joskus hieman suurempienkin, kanssa saa painia myös palmun alla. Kyllä täälläkin on asioita jotka kiukuttavat. Asioita jotka eivät toimi. Asioita jotka pelottavat. Mietityttävät. Ne täytyy vaan taklata. Tavalla tai toisella.

Se suurin muutos Suomessa elämiseen verrattuna on asenne. Asenne elämää kohtaan. Se miten arkielämän haasteisiin suhtautuu. En tiedä onko ikä tuonut mukanaan viisautta, tuskinpa, vai johtuuko asennemuutos vain siitä että ympäristö muuttui. Kenties muutos johtuu vallitsevasta dalmatialaisesta elämäntyylistä jota on tullut nyt opeteltua nelisen vuotta. Nykyään kun elämä läpsäisee avokämmenellä, niin se kuin aika ajoin tekee, se ei enää välttämättä ole maailmanloppu. Kunhan ei nyt ala liian usein läpsimään. Jos ongelmista on aiemminkin selvitty, kyllä niistä selvitään nytkin. Mennään vaikka kahville kavereiden kanssa. Selvitellään asiaa sen jälkeen. Tai huomenna. Sillä mikäs kiire tässä mihinkään on.

Mistä tämä syvällinen kotimaan ja elämänpohdinta kumpuaa? Ja miksi juuri tänään? No, olen ylihuomenna, siis keskiviikkona, aloittamassa ensimmäisen reissuni kohti vanhaa kotimaata. Kenties se saa miettimään tavallista enemmän Suomea. Mitä Suomi minulle merkitsee, mitä tunnen sitä kohtaan? Mikä minua työnsi sieltä aikoinaan pois? Ja voisinko ajatella joskus muuttavani takaisin?

Tunnustus. Ehkäpä minua jännittää tuo matka. Ihan pikkuisen. Vaikka tiedän etten todellakaan ole, laajassa otannassa, asunut kovin pitkään ulkomailla. Tiedän ulkosuomalaisia, jotka ovat olleet pois Suomesta kymmeniä vuosia käymättä siellä koskaan. Naureskelevat varmaan juuri nyt suupieleensä vinosti. Että vau, oikein neljä vuotta! Minulle tämä neljä vuotta on kuitenkin pitkä aika. Siksi paluu saattaa hieman jännittää.

Odotan sitä kun Suomi ympäröi minut. Tiedättehän tunteen kun lentää Suomesta johonkin etelän maahan, astuu koneesta ulos ja tuntee lämmön kostean humahduksen siinä ovella koko kehollaan. Odotan samanlaista, tosin kääntäen, humahdusta kun laskeudun Suomen maaperälle ja astun ulos koneesta. Lisäksi odotan miltä tuntuu olla takaisin kaupungissa, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Tuoko se fiiliksiä? Vai meneekö koko huomio siihen että täällä sitä nyt sitten ollaan? Viekö hinku nähdä vanhoja, tuttuja paikkoja koko huomion? Vai se, että paikka on muuttunut liikaa?

Haluan nähdä lapsuuteni ja nuoruuteni. Haluan käydä Töölössä, haluan käydä Vänrikki Stoolinkadulla, siellä missä Mami asui. Siellä missä vietin lapsuuteni, siellä missä kävin Apollonkadun puistossa hoitotädillä hoidossa. Lisäksi haluan käydä Kruunuhaassa, paikassa missä vietin myrskyisät teinivuoteni. Haluan käydä kaupunginosassa, jossa koin ensirakkauteni ja sen katkeran eron josta en ikinä selviä, haluan käydä kaupunginosassa jossa menetin poikuuteni, kävin ensimmäistä kertaa alaikäisenä Alkossa hakemassa Helmeilevän Omppuviinin ja siellä pihalla missä pelasimme, keskeytymättä, tossulätkää poikien kanssa. Haluan lisäksi käydä Kalliossa jossa vietin ensimmäisen avioeroni jälkeistä sinkkuelämää. Onko Kallion Seurahuone vielä pystyssä? Saako Roskapankista, siitä Hesarin kulmasta, bissen vielä kahdella eurolla? Kauheasti on tutkittavaa. Tärkeää sellaista.  

Haluan imeä Helsinkiä itseeni vaikka kaupunki on taatusti muuttunut paljon siitä kun siellä viimeksi heiluin. Olen kuitenkin pohjimmiltani Stadin poika. Aina. Neljännen polven paljasjalkainen. Ja ylpeä siitä. Sitä paitsi, tämä reissu saattaa hyvinkin olla viimeinen reissu Suomeen. Kuka tietää, saatan heittää lopulliset hyvästit vanhalle kotimaalleni matkan aikana. Ei niitä vuosia nyt enää niin kauheasti ole jäljellä. Siksi haluan ottaa reissustani mahdollisimman paljon irti. Haluan nauttia joka hetkestä.

Lähden reissuun keskiviikkona. Jos lähden. Tässä viime metreillä tuli hieman mutkia matkaan. Mutta jos olen reissun päällä, keskiviikkona ei ilmesty blogia. Koska reissu- ja pakkaushässäkkä. Seuraava juttu pölähtää tuolloin eetteriin perjantaina, jolloin minun pitäisi olla jo Suomessa. Kirjoitan tuolloin ensimmäisestä, polveilevasta ja monia mutkia sisältävästä, legistä. Siinä välissä voitte seurata etenemistäni vaikkapa kaikille avoimelta Facebook -sivultani. Päivittelen sitä päivittäin jos reissu toteutuu. Jos ei ja olen edelleen kotona, kerron perjantaina täällä miksi näin kävi. Koska silloin millään ei ole enää mitään väliä.  

Nähdään täällä siis perjantaina. Toivottavasti. Suomessa. Toivottavasti. Jos ei, niin sitten keskiviikkona. Täällä.