7. helmi, 2020

Lompakko lukossa

Lappeenranta 

-10 - -3

Enimmäkseen aurinkoista

 

Tänään, ja muutamassa seuraavassa blogissa, on tarkoitus käydä läpi juuri tällä hetkellä suorittamaani budjettimatkaa läpi Euroopan kohti omaa historiaani. Joten jos eläkeläisen seikkailut erilaisissa kulkuvälineissä, majoituspaikoissa ja omassa historiassaan eivät kiinnosta, kannattaa siirtyä jonkin sellaisen asian pariin joka kiinnostaa. Sillä tästä alkaa budjettimatkailu. Se alkaa päivästä yksi. Joka oli eilinen. Keskiviikko.

Kun etukäteen mietin mitä tämä reissu saattaa tuoda eteen, ensimmäinen matkustuspäivä vaikutti kaikkein tylsimmältä. Ja helpommalta. Hyppäisin bussiin Splitissä, jyrisyttelisin Zagrebiin jossa yöpyminen. Vasta kakkospäivänä alkaisi seikkailu. Vähänpä tiesin ja kuinka väärässä olinkaan.

Päivä yksi. Splitissä bussiin. Kaikkien yllätykseksi se tuli, ja lähti, ajoissa vaikka oli tullut Dubrovnikista jatkaakseen Splitin kautta Zagrebiin. Tuollaiseen matkaan saattaa sisältyä hyvinkin monta yllätystä, jotka vaikuttavat aivan suoraan aikataulun mukaisiin saapumisiin. Kuten kohta huomaamme.  

Matkaan lähdettiin kello 15.00. Aluksi kaikki meni hyvin. Ajelimme halki hiljalleen hämärtyvän Kroatian sisämaan jota ei, ainakaan juuri tästä kohdin, voi millään mittarilla kutsua kovin kauniiksi eikä varsinaiseksi turistihoukutukseksi. Talo siellä, toinen täällä. Silmiinpistävän paljon tyhjiä, tai ainakin tyhjiltä näyttäviä, rakennuksia joista ihmiset ovat lähteneet jonnekin. Tyhjiä koirankoppeja autioituneiden asuinrakennusten pihamailla, enemmän tai vähemmän huonossa hapessa olevia navettoja ja muita pihattoja. Näky on surullinen. Tunteeseen tosin saattoi keskiviikkona vaikuttanut ilmasto. Pilvet roikkuivat matalalla ja maisema oli väritön. Tai se oli harmaa. Jos se on väri.

Sitten se alkoi. Se tuuli. Olihan se puhallellut jo päivemmälläkin, mutta iltaa kohti tuntui keränneen vaan lisää intoa. Mitä korkeammalle vuorenrinteitä tie nousi, sen rajumpina tuulenpuuskat bussia heiluttelivat. Voin kertoa, että on sangen mielenkiintoista katsella suoraa, noin 200-300 metrin, pudotusta bussin ikkunasta kun tuulen puuska heiluttaa, siis sananmukaisesti heiluttaa, bussia kohti jyrkännettä. Auto vaappui aika ajoin kuin laiva myrskyssä. Ja sitten tuli stoppi.

Tulimme vuoren rinteellä autojonon perään, jonka muodostivat pääosin rekat ja isommat kuorma-autot. Eivät uskaltaneet liikkua, koska tuuli otti kylkeen. Ja isoissa rekoissa sitä kylkeä riittää. Lisäksi osa teistä oli suljettu. Koska tuuli. Ihmettelimme siinä aikamme, jonka jälkeen kuljettaja pisti vilkun päälle ja lähti vasenta kaistaa jonon ohi. Kylmän viileästi. Sillä meillä oli reissu Zagrebiin. Jonne piti päästä. Kunnes alkoi sataa lunta. Ja matka pysähtyi jälleen.

Tällä kertaa pysähdyksen aiheutti ukrainalainen rekka, jonka tuuli oli kipannut kyljelleen. Tie oli poikki. Siinä me sitten istuimme ja katselimme kuinka 200-300 metrin päässä, rekkajonon takana, keltaiset ja siniset hälytysvalot loipottivat. Ne toivat hätävilkkujen täydentämänä jännän tunnelman nyt jo täysin pimeään, lumisateiseen iltaan. Jos olisin tiennyt tarkan sijaintimme, olisin saattanut tilata pizzan bussiin jostain lähipizzeriasta, sillä istuntoa kesti tällä kertaa noin puolitoista tuntia. Sivumennen sanottuna tunnelma bussissa oli sangen rento ja letkeä, kukaan ei kiukutellut eikä kysellyt että ettekö tiedä kuka minä olen ja että minun pitää päästä sinne ja tuonne juuri nyt. Ei, ihmiset nukkuivat, juttelivat, naureskelivat keskenään ja odottivat. Aivan kuten minä. Jolla onneksi oli tuolloin 14 tuntia aikaa päästä Zagrebiin ja seuraavaan kyytiin.

Seurasi tämän seikkailun kuumottavin vaihe. Bussikuskin päättti, että nyt lähdetään etsimään vaihtoehtoista reititystä. Joka edellyttää bussin kääntämistä tulosuuntaan. Kun täysimittaista linja-autoa vekslataan ympäri pimeässä ja lumisateessa kaksikaistaisella tiellä, josta on pudotusta helposti muutama sata metriä suoraan alaspäin, on sisällä bussissa melkoisen jännät paikat. Kuljettaja veivasi ja ulkona neljä ukkoa huusi ohjeita. Kerran jopa melko pelonsekaisella äänellä. Onneksi oli niin pimeää etten nähnyt kuinka lähellä reunaa kävimme. Pulinasta päätellen kävimme. Riittävän lähellä.

Bussi saatiin ympäri, korvaava reitti löydettiin ja Zagrebiin saavuttiin 9,5 reissun jälkeen hieman vajaat viisi tuntia myöhässä. Vain. Annoin arvosteluissa bussiyhtiölle viidestä tähdestä kaikki viisi. Sillä henkilökunta teki parhaansa. Myrskytuulelle ei kukaan voi mitään. Pääsin sänkyyn ja ehdin nukkua muutaman tunnin. Olin iskussa kun koitti ’The Matkustuspäivä’.

Kun matkustaa lompakko supussa, budjetilla, se tarkoittaa yleensä että reissuun joutuu sisällyttämään useamman yksittäisen matkan. Joista kaikki ovat sieltä edullisemmasta päästä. Päivä numero kaksi oli sellainen. Todellinen The Matkustuspäivä.

Se alkoi Zagrebin bussiasemalta. Tällä kertaa Flixbussin kyydissä kohti Budapestia. Arvioitu ajoaika 5,5 tuntia ja yhtiön takuut että aikataulussa pysytään. Mikä olikin hyvä, sillä minulla oli vaihtoaikaa seuraavaan yhteyteen Budapestissa vajaa tunti. Joka on todella vähän Kroatian pitkän matkan busseissa.

Pienen pieni epäilys alkoi hiipimään aikataulujen suhteen Kroatian ja Unkarin rajalla sillä siellä tehtiin töitä tosissaan. Ja totisena. Ensin bussiin saapui kroatialainen rajaviranomainen. Eikä paljoa hymyilty. Sen sijaan vilkaistiin hyvinkin vihaisesti kun yritin jutella Skype -puhelua. Rajahenkilö keräsi passit ja häipyi niiden kanssa jonnekin. Me istuimme bussissa ja odotimme. Välillä haettiin tyyppejä, pari-kolme, yksitellen tarkempiin tutkimuksiin. En tiedä miksi, mutta sinne hävisivät. Kaikki pääsivät toki takaisin. Viranomainen saapui takaisin ja tutki bussin tavaratilat sekä WC.n. Sitten bussi ajoi 15 metriä eteenpäin. Ehkä Unkarin puolelle. Me istuimme bussissa ja odotimme.

Seuraavaksi paikalle pölähti Unkarin rajaviranomainen. Käski meidät ulos bussista. Tutki bussin sisätilat, WC:n sekä tavaratilan. Ja aloitti nimenhuudon. Passit palautettiin siten, että rajaviranomainen, joka muuten oli nuori nainen, seisoi bussin etuoven edessä ja huusi nimiä. Jos kysymyksessä oli ulkomaalainen, myös kansallisuuden. Kukaan ei puhunut mitään yksityisyydestä. Tiedän nyt, että kanssani matkusti ainakin meksikolaisia, espanjalaisia, bosnialaisia sekä muslimeita, joiden uskonto mainittiin erikseen. Sekä joitain tyyppejä joiden passit olivat vihreät. Heidän kansallisuuttaan en saanut selville. Olo oli kuin kansakoulun kevätjuhlan todistusten jaossa, seisot jonossa ja jännität että milloin se sinun nimesi huudetaan….

Kaikkien nimet kuultiin, myös minun, ja pääsimme jatkamaan. Jopa niin, että saavuimme Budapestiin tasan aikataulun mukaisesti, joka oli rajalla vedettyjen, noin tunnin kestäneiden kevätjuhlaliikkeiden jälkeen oli vähintäänkin pieni ihme. Tästä erityismaininta Flixbussille. Homma toimi. Ehdin hyvin seuraavalle etapille, joka oli budjettimatkailuun erinomaisesti sopiva, lähes yksityinen transfer Budapestin keskustasta lentokentälle. Olin tilannut sen etukäteen ja oletin nousevani tyypilliseen lentokenttäbussiin joita kulkee jokaisessa kaupungissa joissa on lentokenttä. Enpä noussut. Paikalle kurvasi pikkubussi josta kuljettaja nousi ulos kyselemään että olenko mahdollisesti Mr. Jari. Kyllä olin, joten kyytiin ja kentälle, suoraan oikeaa terminaaliin jossa kuljettaja vielä opasti mistä portit löytyvät. Toivotti selvällä suomella lopuksi näkemiin ja hyvää matkaa. Budapestiin palaan blogissa muuten vielä myöhemmin tarkemmin, paluumatkalla olisi tarkoitus viettää kaupungissa pari päivää.

Budan lentokenttä oli uusi, siisti ja valoisa. Kaikki toimi ja kaikkea löytyi. Henkilökunta, lähes kaikki, käytti kasvomaskeja. Minun seuraava legi eli lento lähti, kuten kaikki halpalentoyhtiöt aina lähtevät, kauimmasta mahdollisesta terminaalista ja portilta. Tulipahan stepperiin askeleita kun joutui kävelemään lähes puoleen väliin matkaa Suomeen. Itse lento oli lento, siinä ei ollut mitään uutta eikä mitään ihmeempää. Paitsi että minun viereinen ikkunapaikka jäi tyhjäksi, joten oma keskuspaikka, se kaikkein paskin paikka lentokoneessa, muuttui yllättäen ikkunapaikaksi ja jalkatila kasvoi kun kykenin levittäytymään kahdelle paikalle. En valita.

Lopulta, 15 tunnin reissaamisen ja kolmen matkaosuuden jälkeen, saavuin Lappeenrantaan. Oli kylmä (RealFeel -14C) ja kaikki puhuivat suomea. Jopa televisiosta tuli suomenkielistä ohjelmaa. Omituista. Otin kentältä budjettimatkailuun erinomaisesti sopivan järjettömän kalliin taksin ja huristelin airbnb’hin. Jossa tuli uni. Helposti. Kävin kaupassa, söin ja kun näin sängyn, olin unessa. Onneksi riittävän lähellä sillä kun nyt aamulla heräsin, heräsin siitä. Olin siis osunut sänkyyn. Tänään, kunhan saan tarinan eetteriin, edessä on loppupyrähdys. Bussilla keskustaan, sieltä toinen bussi Helsinkiin ja majoittuminen seuraavien kuuden päivän aikaiseen kotiini. Paluu vanhaan kotikaupunkiin on suoritettu. Tutustuminen ja tunnelmointi alkakoot.

Mitä, missä ja miltä se tuntui, siitä seuraavan kerran ensi viikon torstaina. Olen tuolloin ehtinyt imeä Helsinkiä itseeni riittävän kauan. Palataan silloin tänne, tässä välissä lätkin kuvia ja fiiliksiä Facebookiin päivittäin. Käykääpä tutustumassa. Tänne palaan siis torstaina 13.02. Tulkaapa tekin.