14. helmi, 2020

Nostalgia

Budapest

4 - 10 C

Pilvistä, sadekuuroja

 

Kylläpä reissulla on haastavaa löytää aikaa ATK:lle. Jopa blogille. Taisin lupailla edellisessä jutussa, josta tuntuu olevan vähintäänkin puoli vuotta, kirjoitella seuraavaksi fiiliksistä joita vanhaan kotimaahan ja -kaupunkiin paluu minussa herättää. Pukata jutun maailmalle torstaina. Siis eilen. No enpä ehtinyt. Vaan nyt ehdin. Joten kirjoitetaan. Ja julkaistaan. Päivä myöhässä. Sori siitä.

Ai niin, hyvää ystävänpäivää kaikille.

Ennen kuin sukelletaan nostalgian syövereihin, on ihan pakko kertoa paikasta jossa jalkani viime viikolla lähes neljään vuoteen ensimmäistä kertaa osuivat Suomen maan kamaralle. Paikan nimi on Lappeenranta. Kaunis kesäkaupunki. Täynnä vilinää ja vilskettä. Siis kesällä. Talvella aivan jotain muuta. Talvella Lappeenranta on loskaa, räntää, tyhjiä katuja ja aukioita. Ostoskeskuksia, joissa vähintään kolmannes myymälöistä on tyhjänä. Eikä yhdessäkään ole yleisölle tarkoitettua WC:tä. Elin, näin ja koin talvisen Lappeenrannan. Suuntasin Helsinkiin.

Tiesittekö että Suomi on kutistunut? Lappeenrannan Yhteislyseo (LYL), mikä sen nimi tänä päivänä onkaan, ei ole enää se suuri, punatiilinen jyhkeä rakennus, joka se aikoinaan oli kun opintojani siinä 1,5 vuotta suoritin. Punatiilinen se oli edelleen, mutta ihan tavallisen talon, tavallisen koulun kokoinen. Paljon pienempi kuin se joskus on ollut. Eikä tämä ollut suinkaan aikoa kutistunut asia. Helsingin Kruunuhaassa piha, jossa pelasimme tossulätkää pallolla käytännöllisesti katsoen koko nuoruutemme, oli sekin paljon pienempi kuin joskus historiassa. Piha on edelleen yhtä vinossa kuin se oli tuolloin, mutta menettänyt paljon koostaan. Sivumennen sanoen oli muuten hirmu vaikea pelata jengissä joka joutui hyökkäämään ylämäkeen. Silti me voitettiin Maran kanssa aina. Koska Mara oli vaan niin hyvä.

Suomi on tylsä maa. Mikään ei yllätä, mikään ei hämmästytä, kaikki vaan toimii ja soljuu eteenpäin. Kun odotat jonkun asian olevan jotenkin, se on juuri niin. Juuri niin kuin sen pitääkin olla. Nurkan takana ei ole yllätyksiä. Koska niitä ei vaan ole. Kaikki on viimeisen päälle mietittyä. Jopa roskikset ovat kolmen (3) lukitun ovena takana. Ja jos taivaalta tulee lunta, kuten minun tapauksessa viikko sitten perjantaina, kaduille ilmestyvät aura-autot heti kun kolme ensimmäistä hiutaletta on ehtinyt maahan asti. Elämää jatkuu. Se rullaa eteenpäin omaa, tylsää skandinaavista rataansa. Johon ei yllätykset kuulu. Ehkä suurin, elämää eniten järisyttävä tapahtuma on se, että naapurikaupasta on tofusoijanakit loppu. Nakeista, kaupoista ja muutenkin minua hämmentäneestä elämänmenosta lisää seuraavassa blogissa.  

Tylsyyteen voidaan laskea myös liikenne. Punaisiin valoihin, jopa stop -merkin eteen, pysähdytään vaikka näkyvissä, tai kolmen kilometrin säteellä, ei olisi ainuttakaan sielua tai ajoneuvoa. Julkinen liikenne, bussit, raitiovaunut ja junat kulkevat ajallaan. Ne eivät rämise eikä kolise. Kulkevat taatusti jollain kasvissoijaöljyuutteella, joka on tietysti luomua ja vegaanista, kun eivät edes savuta. Ja jos sinulla on paikkalippu, sinulla on paikka kyseissä kulkuvälineessä. Kukaan ei tule kertomaan että istut muuten minun paikallani. Koska järjestys ja skandinaavinen tapa toimia.

Kaikki, ihan kaikki, hoituu luonnollisesti online. Netissä. Missään ei ole keltaisia, hieman kumollaan olevia kioskeja joissa kärttyiset keski-ikäiset mammat myyvät lippuja busseihin. Ei, Suomessa klikkaat itsesi näppärästi sovellukseen, ostat liput ja toivot, että puhelimesi akku kestää siihen asti kun tarkastaja tulee. Tai laadit kauppalistan netissä johonkin appsiin, menet kauppaan ja otat ostoskärryt. Kärryssä on näyttöpääte joka näyttää juuri sen sinun kotona laatiman listan. Opastaa vielä tarvittaessa missä tuotteet sijaitsevat. Siis täh?

Suomessa tuulee. Aina. Joka päivä ja joka suunnasta. Eikä siellä ole aurinkoa. Taivas on harmaa, pilvet roikkuvat matalalla ja ripottelevat vettä, lunta tai jotain omitusta niiden sekoitusta tasaisin väliajoin. Paluu historiaan -reissu sattui juuri ajanjaksolle, jolloin Helsinkiä, Suomea ja oikeastaan koko Eurooppaa ravisteli useampikin talvimyrsky. Minulle se tarkoitti sitä, että se minun Helsinki, jossa aurinko paistaa, laineet liplattavat Kauppatorin rantaan ja Esplanadin puut heiluvat hiljaa tuulessa ihmisten istuskellessa nurmikolla picnikillä, oli tällä kertaa aivan jotain muuta. Helsinki oli märkä, tuulinen ja kalsea. Silti tunsin siellä oudon tunteen, tunsin että nyt olen kotona. Tänne minä kuulun. Tai ainakin että täällä minun juureni ovat.

Koska nostalgia. Sitä riitti. Sitä haettiin ja se löydettiin. Löysin talon jonne minut tuotiin suoraan synnytyslaitokselta, löysin Mamin talon. Seisoin lukitun oven takana ja kurkin rappukäytävään. Kurkin lapsuuteeni. Tässä talossa vietin elämäni ensimmäiset vuodet, kävin viereisessä puistossa hoidossa, kävin maitokaupassa, kiipelin pitkin poikin Etu-Töölöön katuja. Talot ja kadut olivat entisellään, mikään muu ei. Ei ollut enää sitä pienen pientä elintarvikeliikettä josta sain, jos olin ollut kiltti tai jaksanut riittävän kauan vinkua, Aleksanterin leivoksen. Ei ollut Valion baaria siinä kulmalla jossa oli uskomattoman hyviä jätskiannoksia. Eikä ne ylämäet, joita pitkin noustiin Vänrikki Stoolinkatua, olleet enää niin kauhean jyrkkiä ja pitkiä kuin ne joskus olivat.

Kävin moikkaamassa myös äitiä. Pitkästä aikaa. Teki hyvää kumartua Hietaniemen hautausmaalla haudalle ja kuiskata hiljaa että ’Äiti, minulla on ikävä. Yhä edelleen.’ Teki hyvää esitellä äidille minulle erittäin tärkeä ihminen. Nyt tiedän, koska tunsin sen, äiti hyväksyi hänet. Tästä on hyvä jatkaa.

Vietin suurimman osan lapsuuttani Santahaminassa. Kävin fiilistelemässä saaren nelisen vuotta sitten muuttomatkallani Kroatiaan ja koska saari on suljettu sotilassaari eikä sinne pääse ilman asianmukaisia lupia, Santahamina jäin tällä erää väliin. Sen sijaan pyörin Kalliossa, jossa vietin ’villejä poikamiesaikoja’ avioeron jälkeen, löntystelin pitkin poikin Hakaniemen, Kruunuhaan ja Punavuoren katuja, joissa tuli niin teininä kuin hieman vanhempana, nuorena aikuisena, vietettyä paljonkin aikaa. Joskus sangen värikästäkin aikaa. Mieleen tulvi paljon muistoja, paljon tapahtumia. Nostalgiatrippi, paluu historiaan oli onnistunut. Vaikkakin tuulinen, märkä ja sateinen.  

Lopuksi, yksi koko reissun kohokohdista oli nähdä omat lapsenlapset. Osan ihka ensimmäistä kertaa ikinä. Siinä sivussa oli toki ihan kivaa moikata myös omia lapsia, jotka tosin olen nähnyt aiemminkin. Muutaman kerran. Vaikkakaan en todellakaan riittävästi. Enkä riittävän usein. Olisi mukava olla enemmänkin yhteydessä, sillä tuntui hyvältä. Todella hyvältä.

Näin ensimmäinen osa nostalgiatripistä. Päällimmäiset tapahtumat ja fiilikset. Naputtelen tätä tarinaa kotimatkalla Budapestissa, josta matka jatkuu huomenna lauantaina Zagrebin kautta kotiin. Seuraava blogi, jossa lisää tarinaa Suomesta ja Helsingistä, putkahtaa eetteriin maanantaina. Siirrytään taas normiaikatauluun, blogia pukkaa maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Pidemmät reissut kun on nyt hetkeksi tehty. Jos sitä sitten kesällä seuraavan kerran.

Nähdäänpä siis viikonlopun jälkeen. Tietysti sillä oletuksella, että olen selvittänyt loputkin pätkät budjettireissustani. Oikein hyvää viikonloppua kaikille.