19. helmi, 2020

Virallinen tutkimus

Kastel Stari

7 - 15 C

Puolipilvistä, illalla sadekuuroja

 

Kiskaistaanpa vielä kerran viime viikon Suomi -reissusta. On nimittäin ihan pakko vielä kerran käydä tuo matka läpi, on pakko vertailla minkälaista se elämä eri puolilla Eurooppaa oikeasti on. Miten Kroatiassa eläminen eroaa siitä että asuisi Suomessa. Oven takana kolkuttelee lisäksi pari muutakin kohdetta, maailmankuulut metropolit Lappeenranta ja Budapest. Otetaan mukaan. Saadaan hieman enemmän tutkittavaa. Seuraavassa vertailu mitä reissullani näin, miten kaiken koin ja miltä asiat eri kohteissa näyttivät.

Haluaisin heti tähän alkuun todeta, että tämä vertailu on äärimmäisen luotettava, kaikki tieteellisen tutkimuksen edellytykset täyttävä johtopäätelmäketju. Perustuuhan se puhtaasti yhden ihmisen henkilökohtaisiin, täysin subjektiivisiin näkemyksiin ja/tai kokemuksiin ilman minkäälaista verrokkikokemusta. Joita on kenenkään turha tulla kiistämään tai moittimaan, sillä tämä on totuus. Minun totuus. Jonka nyt siis jaan kanssanne. Olkaa hyvät.

Olen tottunut siihen, ainakin mielikuvissani, että helmikuu on Suomessa kuukausi jolloin aurinko paistaa, pikku pakkanen (5-10 C) kipristelee mukavasti punaisia poskia kun ihmiset hiihtelevät kimmeltelevillä keväthangilla. Pysähtyvät aika ajoin nauttimaan termospullosta kuumaa mehua ja syömään vastaleivottua pullaa. Helmikuussa voi suorastaan aistia kuinka luontoäiti hemmottelee vielä hetken talvella ennen kuin aurinko alkaa nousta korkeammalle, päivälämpötilat nousta, lumen alta paljastuva, hiljalleen sulava maa tuoksua ja lehtien yleisönosastot täyttyä jokakeväisestä koirankakkakeskustelusta. Samaan aikaan, siis helmikuussa, Kroatiassa tai ainakin Dalmatiassa, sataa, tuulee ja pahimmassa tapauksessa tuiskuttaa. Lunta. Niin kuin vuosi sitten helmikuussa. Helmikuu on viimeinen talvikuukausi ennen kuin, jopa virallisesti, maaliskuussa käännytään kohti kesää. Maaliskuu ei ole enää talvikuukausi.

Se kuvitelmista. Todellisuudessa helmikuussa Suomessa sataa, tuulee, on pimeää ja kylmää. Aukioilla, jonne arkkitehdit havainnekuvissa ovat sijoittaneet ihmisiä istuskelemaan ja viihtymään sekä sen yhden kiintiöperheen, joka onnellisen hymyilevänä työntelee lastenvaunuja, ei liiku ketään. Kaupunkisuunnittelijoiden fantasioissa kaupunkilaisten olohuoneina esiintyvät torit ja aukiot ovat tyhjiä, kuolleita pisteitä kaupunkien keskustoissa sillä kukaan ei, ei suunnittelijat eikä kunnallispoliitikot, muistanut että Suomessa on talvella sateista, tuulista, pimeää ja kylmää. Hieman sivummalla, puistoissa joissa kesällä on ehdoton kielto tallata nurmikkoa, nurmikoilla lilluu pieniä järviä kun maaperä ei yksinkertaisesti jaksa imeä kaikkea mitä taivaalta tulee. Koirankakoista ei kukaan pääse valittamaan sillä sadevesi lilluttaa pökäleet pois ennen kuin edes tiukimmat fanaatikot ehtivät niitä tonkimaan.

Samaan aikaan Dalmatiassa, jossa on siis meneillään vihoviimeinen talvikuukausi ennen kevättä ja jossa tasan vuosi sitten satoi lunta, aurinko paistaa, tuulesta ei ole tietoakaan ja lämpötila kohoaan poikkeuksetta päivittäin lähelle 20 astetta. Naapurin lapset pelaavat nurmikentillä jalkapalloa shortseissa ja rantakadun kahvilat täyttyvät ihmisistä. Mummot toki kulkevat vielä tumput käsissä ja pipo päässä, tietysti, sillä kalenterin mukaan on vielä talvi. Kuka sitä lämpömittaria nyt jaksaisi vilkuilla, eikä se lämpö luita riko.   

Vertailuun väkisin mukaan tunkeneet Lappeenranta ja Budapest elävät aivan omaa elämäänsä. Lappeenrannassa oli lunta vielä perjantaina, muutaman päivän päästä se kaikki oli hävinnyt. Paikalle oli hiipinyt edellä kuvattu suomisää, joka itseasiassa oikeasti on helsinkisää. Ulotin sen vaan, ilman tunnontuskia, koskemaan koko Suomea. Budapest puolestaan ei oikein osannut päättää. Se roikotti tummia pilviä, tiputti aika ajoin muutaman sadepisaran kunnes päätti sittenkin että jos vaikka sitä aurinkoa sittenkin. Aukaisi iltapäivän lopuilla taivaan niin että aurinko lämmitti oikeinkin kunnolla ennen kuin painui yöksi Pustan taakse. Tai jonnekin. Mistä minä voisin tietää että minne.  

Helsingissä ihmiset menevät töihin. Tulevat töistä. Aivan kuten Budapestissa ja Lappeenrannassa. Dalmatiassa ihmiset menevät kahville. Kukaan ei tee töitä koska ei ole sesonkiaika. Kukaan ei tee töitä talvella. Kaikki odottavat kesää, suoria lentoja, turisteja ja sesonkia. Dalmatiassa kahvi juodaan muuten cafebaareissa pienistä kupeista joissa sitä on naurettavan vähän. Helsingissä kahvi juodaan puolen litran pahvimukeista matkalla jonnekin koska on kiire, tai vaihtoehtoisesti Punavuoren trendikahviloissa jossa se on valmistettu soijarouheauringonkukkasiemenkotauutteesta ja maksaa hieman reilut 10 euroa kuppi. Lappeenrannassa kukaan ei juo mitään, paitsi eläkeläiset päiväkaljojaan paikalisessa baarissa, jossa on lisäksi kaupungin keskustan ainoa toimiva yleinen vessa. Budapestissa kaikki ovat baarissa juomassa kuka mitäkin. Koska siellä on turisteja. Aina. Budapestissa kun on aina sesonki.

Helsingissä sinä et kiinnosta ketään. Kukaan ei välitä, kukaan ei kiinnitä huomiota. Ketään ei kiinnosta minkä näköinen olet, mistä olet tulossa tai minne menossa. Kaikilla on kiire ja oma elämä. Dalmatiassa kiinnostaa. Dalmatiassa ihmisiä kiinnostaa kuka olet, mistä tulet ja ennen kaikkea se miksi olet tullut juuri Dalmatiaan. Juuri tänne meidän kylään. Eihän tänne kukaan halua. Lappeenrannassa kukaan ei puhu mitään. Paitsi venäläiset keskenään venäjää. Siksi en tiedä mikä siellä nykyään ihmisiä kiinnostaa. Aikoinaan, noin 30 vuotta sitten, lappeenrantalaisia kiinnosti kovastikin ’kuka sie olet, mistä sie tulet, missä sie oot töissä ja kuinka paljon sie saat palkkaa?’ Autenttinen lause muuten. Nykyisyydestä en siis tiedä.

Budapestissa hämmentävintä oli, että jokainen jonka kanssa pääsin juttelemaan, tuntui olevan iloinen että tulen Suomesta. Kaikilla oli ystäviä, tuttuja tai exiä siellä. Paitsi linja-autoaseman vartijoilla, jotka heittivät minut ja muut bussejaan odottaneet ulos kello 23.00 sillä asema meni kuulemma kiinni. Bussi lähti 00.20. Onneksi ei ollut kylmä yö.

Siinäpä kuvaus maailman metropoleista. Voin ihan omasta kokemuksestani, täysin vilpittömästi, suositella vierailua kaikissa näissä. Tai oikeastaan ihan missä tahansa. Avartaa ja antaa kokemuksia. Kuten varmasti edellä olevasta huomasitte.

Se on parin päivän päästä sitten taas perjantai. Viikon viimeisen blogin aika. Se tulee taatusti, ja tämä oli lupaus, olemaan aivan jotain muuta kuin nyt muutamassa viimeisessä läpikäyty Suomi -matka. Ajattelin, viikonlopun kunniaksi, ryhtyä syvälliseksi. Kannattaa siis tulla perjantaina, tai viikonloppuna, kurkkaamaan. Täältä saattaa löytyä jonkinlaista pohdintaa ja/tai silmiä avaavaa asiaa. Ainakin jotain semmoista mitä ette minusta välttämättä tienneet. Tai sitten ei. Tulkaapa tutkailemaan.