21. helmi, 2020

Miksi?

Kastel Stari

4 - 15 C

Aurinkoista, keltainen varoitus tuulesta

 

Miksi kirjoitan? Miksi pidän tätä blogia? Mitä se antaa minulle? Miksi ihmeessä kulutan keskimäärin 1,5 päivää viikossa tähän sisältäen pohdinnan mistä kirjoittaa, itse kirjoittamisen ja lopulta julkaisun? Ihan vaan että saisin tekstiä internettiin. Voisiko tuon ajan käyttää johonkin muuhun? Jotenkin paremmin?

On syvällisen pohdinnan paikka. On aika miettiä ja kertoa miksi. On aika antaa vastauksia. Ainakin itselleni.

Kipinä kirjoittamiseen syttyi Ressun lukiossa. Meillä oli äidinkielenopettajana myöhemmin pieneksi legendaksi kohonnut lehtori Hannu Rajas. Hannu yritti takoa, ei aina niin kauhean vastaanottavien, poikien päähän suomenkielen hienouksia. Näemmä verrattain onnistuneesti sillä muistelen saaneeni juuri tuolloin, juuri näiltä tunneilta, herätyksen että asioita voi ilmaista kirjallisestikin. Kirjoittaen. Piirtäminen, laulamisesta nyt puhumattakaan, kun ei koskaan ole kuulunut varsinaisiin vahvuuksiini. Kiitos Hannun, löysin itsestäni sen puolen, jolla pärjään edes jotenkin. Kaiken lisäksi onnistuin lehtori Rajaksen opein väkertämään yo-kirjoituksista äidinkielestä ällän. Sen ainoan siinä lapussa.

Kun kipinä oli syttynyt, kirjoittelin jo kouluaikoina mekaanisella kirjoituskoneella, järjettömän määrän korjauslakkaa tuhlaten, pienen pieniä juttuja pienen pieniin lehtiin. Olin uskomattoman ylpeä jokaisesta artikkelista joka julkaistiin. Aivan sama missä, pääasia että julkaistiin. Tunsin että olen vihdoin löytänyt oman juttuni. Tuo oli aikaa jolloin ei vielä ollut minkäänlaista hajua siitä mitä haluaisi isona tehdä. Kun sitä hajua ei ollut vielä armeijassakaan. Pohdimme asiaa tupakallapaikalla alikersantti Isohannin kanssa ja päätimme yhteisesti hakeutua alalle jossa olisi mahdollisimman paljon tyttöjä. Vaan ei meistä kummastakaan sitten kätilöä tullut.

Minä ajauduin alan opintojen pariin, ajauduin Helsingin yliopistoon viestintää opiskelemaan. Ja juu, olihan siellä niitä tyttöjä. En ikinä saanut opintojani suoritetuksi loppuun, luonnollisestikaan, mutta kipinä säilyi. Niinpä aikuisiällä, aivan sattumalta löytämäni siviiliammatin ohella, toimin usean urheiluseuran viestintävastaavana, järjestelin muutaman yleisötapahtuman viestintää sekä tiedotusta ja kirjoittelin siinä ohessa kaiken maailman juttuja kaiken maailman julkaisuihin. Tuona aikana opin myös sen, että jos sinulla on iso kamera, riittävä itseluottamus ja röyhkeys, monet melko yllättävänkin suuret ovet avautuvat. Harva uskaltaa uhmata ’neljättä valtiomahtia’, vaikka se tulisi paikalle epävarmana toimittajaa leikkivän harrastelijakirjoittajan hahmossa. Koska aina saattaa olla mahdollisuus saada se oma viisitoista minuuttia julkisuudessa.

Maailma vei, elämä heitteli ja niinpä virallinen viestintä hiipui. Tilalle astui blogit, joita olen kirjoitellut eri muodossa ja eri alustoille nyt 15-20 vuotta enemmän ja vähemmän tiiviisti. Tarkkaa aikaa ei voi muistaa sillä tekstintuottaminen on ollut osa, iso osa, elämääni niin pitkään kuin muistan. Matkan varrelle on mahtunut vuosien saatossa pari-kolme nimimerkeillä kirjoitettua johonkin tiettyyn, yhteen asiaan liittyvää ja keskittyvää blogia/julkaisua, pääsääntöisesti olen kuitenkin kirjoittanut aina omalla nimelläni ja omilla kasvoillani omasta elämästä. Tai jostain siihen melko kiinteästi liittyvästä.

Nyt on meneillään tämä Hidasta Elämää -projekti. Tämä blogi. Alkuperäinen ajatus oli kirjoitella hassunhauskoja sattumuksia siitä kuinka vanhan miehen elämä muuttuu, soljuu ja minkälaisia haasteita eteen ilmestyy kun kantaa kamansa Suomesta uuteen kotimaahan, Kroatiaan. Ajatus oli, että blogi toimisi eräänlaisena päiväkirjana yhdessä elämäni suurimmassa muutoksessa. Sen dokumentoinnissa. Ja niinhän se tekikin. Alkuun. Näiltä sivuilta löytyi, sen lisäksi että bloggasin aiheesta, aikoinaan oma sivu pakomatkastani aina niin viehättävästä ja kutsuvasta Ylivieskasta tänne palmun alle. Ajan myötä aiheet ovat laajentuneet ja alkuperäisen idean rinnalle on noussut informaatio. Kirjoitan pääosin edelleen elämästäni, mutta lisäksi te kysytte paljon. Ja minä vastaan. Hyvinkin mielelläni. Kysymyksiä tulee sähköpostitse, näiden sivujen palautelomakkeen kautta, joskus jopa tekstiviestein. Pyrin vastaamaan pääsääntöisesti henkilökohtaisesti, mutta joskus joku kysymys laajenee suuremmaksi aiheeksi. Silloin niistä pitää kirjoittaa. Ja minäpoika kirjoitan. 

Kertoilen edelleen arkisista asioista. Kertoilen sattumuksista jotka huvittavat, toisinaan ärsyttävät ja lähes aina hämmästyttävät. Kerron kulttuurishokeista joita välttämättä joudut käymään läpi kun muutat uuteen kulttuuriin. Kerron tämä maan ihmeellisyyksistä ja kerron ennen kaikkea dalmatialaisesta tavasta elää. Jota koitan imeä itseeni niin paljon kuin ikinä kykenen. Pohjoismainen jämptiys, sääntö-Suomi ja sosiaalidemokratian arvet vaan tuntuvat aika ajoin asettuvan hyvinkin jyrkästi paikallista ’pomalo’ -asennetta vastaan. Kun kaikki pitää tehdä heti. Koska aikataulu ja dealine. Kenellekään ei kelpaa, kukaan ei ymmärrä että käydään nyt ensin kahvilla, että ehtiihän nuo…. Jos ei tänään niin huomenna. Tai ensi viikolla.

Toisinaan, kun istahdan koneen ääreen, tyhjän valkoisen word -dokumentin eteen, jossa kursori vilkkuu, päässä ei ole minkäänlaista ajatusta, ei ideaa eikä aihetta mistä tarinan vääntäisi. Tuolloin, ohimenevästi, mieleen saattaa nousta että onko tässä oikeasti mitään järkeä? Miksi minä kiusaan itseäni kirjoittamalla väkisin tekstiä ihan vaan siksi kun pitää kirjoittaa? Kun asiaa ei kerran ole. Vaan kun sitten saat langan päästä kiinni, alat keriä sitä kerälle ja dokumentti näytöllä hiljalleen täyttyä, se palkitsee isolla kädellä. Tunne on mahtava. Se, että saat vaikeuksista, tyhjästä päästä ja sinulle ilkkuvasta valkoisesta ruudusta huolimatta tekstin eetteriin joka maanantai, keskiviikko ja perjantai, jotka ainakin toistaiseksi ovat blogin julkaisupäivät, voittaa huonon seksin kevyesti. Ainakin tylsän perusavioseksin. Tai mistä minä tiedän. Tuskin muistan edes mitä se seksi on. Avioseksistä puhumattakaan.

Kirjoitan siis omaksi ilokseni. Joku on joskus kysynyt että miksi en tuotteista blogiani, miksi en levitä sitä muihin sosiaalisen median kanaviin ja ala tehdä kaupallista yhteistyötä tosissani? Vastaus on että en halua. Haluan pitää tämän laajennettuna päiväkirjana, kirjoitella huvikseni niitä näitä. En halua kirjoittaa vaikkapa nettikasinoista, koska en pelaa enkä tiedä niistä mitään. Toki osallistun, ja promoan, hyvinkin mielelläni erilaisia hyväntekeväisyystapahtumia, kuten vaikka Kävele Naiselle Ammatti -kävelyä, joka järjestetään muuten Kroatian osalta seuraavan kerran 06.09.2020 Dubrovnikissa. Suurempana kuin koskaan. Kannattaa merkitä päivä kalenteriin jo nyt ja alkaa varailla lentoja. Minä kerron aiheesta lisää myöhemmin. Taatusti.

Vaikka kirjoittamiseni lähtökohta on siis pitkälti se, että kirjoitan itselleni ja omasta elämästäni, on mukava huomata että juttuja lukee moni muukin. Se antaa lisäpotkua kirjoittamiseen, se antaa jopa hieman paineita siihen että tarina nyt vaan pitää saada kirjoitetuksi ja ulos. Koska joku jossain saattaa jopa odottaa sitä. Lopulta, sitten kun valmis blogi vihdoin möllöttää internetissä, sitten voi kellahtaa sängyssä selälleen ja sytyttää tupakan. Kysyä että olinks mä hyvä. Niin kuin kovat jätkät tekevät elokuvissa.

Näin tällä kertaa, tällaista saatiin tänään aikaiseksi tämän päivän tyhjälle word -dokumentille. On aika tallentaa, oikolukea ja painaa send -nappulaa. Sitten voi kellahtaa selälleen sänkyyn. Ja sytyttää tupakan. Olinks mä hyvä?

Viikonloppuna on tarkoitus suorittaa lähialuematkailua. Käydä tutkailemassa hieman lähistön kaupunkeja. Matkaraportin kuulette maanantaina. Kun se tyhjä word -dokumetti taas ilkkuu minulle. Nyt oikein hyvää viikonloppua, tervetuloa takaisin maanantaina.