13. maalis, 2020

Se aika vuodesta

Kastel Stari

10 - 19 C

Puolipilvistä

 

On taas se aika vuodesta. Se, joka koittaa aina puolen välein, tarkemmin sanottuna huhti- ja lokakuussa. Se aika, jolloin sähköyhtiö kertoo kuinka paljon olet viimeisten kuuden kuukauden aikana käyttänyt sähköä ja kuinka paljon liikaa, tai yleensä liian vähän, olet siitä maksanut. On siis tasauslaskun aika. Joka tuli eilen. Sähköyhtiön kuori oli oven takana. Kuoren avaaminen on joka kerta yhtä jännittävää koska et sinä osaa arvioida kuinka paljon sähköä on ihan oikeasti mennyt. Laskut on maksettu mutta kattavatko ne kulutuksen, se selviää vasta kun saat kuoren auki. Kädet täristen.

Hyvin oli mennyt. Hyvin oli laskut maksettu. Oikeinkin hyvin. Tasan puoli vuotta sitten muistan olleeni sangen tyytyväinen kun olin ’kärsinyt’ ja hikoillut koko kesän enkä huudattanut ilmalämpöpumppua, joka on melkoinen sähkösyöppö. Tuolloin ei tarvinnut maksaa lisää, päinvastoin sain lokakuusta alkaen muutaman vapaakuukauden kohti talvea. Nyt oli siis talven kulutuksen tuomion vuoro.

Olen kuluttanut viimeisen kuuden kuukauden aikana, jos laskua osaan oikein lukea, yhteensä 2.934 kWh josta olen maksanut yhteensä 3.023,92 kunaa, eli melko tarkkaan tasan 400€. Kuusi kuukautta, 120 neliötä ilman sen suurempaa lämmitystä, keskimäärin 70€ kuukaudessa. En tiedä onko tuo paljon vai vähän Suomen hintoihin verrattuna sillä minulla ei mitään hajua mitä sähkö nykyään siellä maksaa. Paikallisen sähköyhtiön mukaan maksamani summa oli riittävästi, sillä ilmoittivat että tasausta tulee tällä kertaa 187,08 kunaa. Eli 25 euroa. Budjettini kestää tuon, varsinkin kun joskus aikaisemmin tasaukset ovat olleet lähellä 2.000 kunaa (270€). Moinen yllärilasku tuntuu eläkeläisen kuukausibudjetissa jo ihan mellevästi. Siksi tasaus jännittää aina. Kesää kohti mentäessä kuukausittain maksettavaksi määrätyt, ennakoidut kuukausilaskut, ovat tästä eteenpäin seuraavat kuusi kuukautta 248,71 kunaa/kk. Eli 33€. Eläkeläisbudjetti kiittää. Ja on valmis kärvistelemään ja hikoilemaan läpi kuuman kesän ilman sitä sähkösyöppö ilmalämpöpumppua.

Tasauslasku ei suinkaan ole ainoa merkki siitä että on se aika vuodesta. Nyt on myös se aika vuodesta, jolloin on todella helppo vilustuttaa itsensä. Siis saada semmoinen ihan perinteinen flunssa. Siinä taudissa ei ole mitään dramaattisista, ei eristyksiä eikä karanteeneja. Siinä taudissa on vain vuotava nokka, punaiset silmät ja heikko olo. Jotka menevät ohi lämpimällä mehulla, kuumalla rommilla ja muutamalla buranalla.

Eilen torstaina ilman lämpötila kohosi ensimäistä kertaa tänä keväänä yli 20 asteen. Tai noh, tasan kahteenkymppiin, mutta RealFeel oli parhaimmillaan jopa 23. Perussuomalainen hellepäivä siis. Mutta. Se vilustuminen. Vaikka läivälämpötilat nousevat helposti tähän vuoden aikaan edellä mainittuihin lukuihin niin yöt, ja sitä kautta aamut, ovat sangen vilpoisia. Kun lähdet aamulla liikkeelle lähes munasillaan, ajatuksella että nouseehan se lämpötila kumminkin, saat taatusti flunssan. Sillä ennen kuin aurinko ehtii lämmittää, kello on reippaasti jo yli puolenpäivän ja sinä olet tärissyt kylmästä koko aamupäivän. Ja olet saamassa flunssan. Ja kun juuri nyt saat flunssan, tai edes sen oireita, kyllähän sitä tietää mikä se on. Se on tietysti juuri se, mistä tänään ei pitänyt kirjoittaa. Se joka alkaa k:lla. Kyllä te tiedätte.

Lupasin että en kirjoita k-asiasta tänään, mutta täytyyhän sitä. Ihan vähän. Jos ei muuten niin valistuksen takia. Koska tilanteet vaihtelevat nopeaan. Ja koska itse tautikin käväisi tuossa lähellä. Oikeastaan ihan naapurissa.

Kaštelan pikku kylä kohisi päättyvällä viikolla kun joku oli kuvannut, ja jakanut, pätkän sosiaaliseen mediaan huppupäisen ja suojavarusteisen lääkintähenkilöstön menosta erääseen taloon tuolla meidän kylässä. Itse asiassa aivan muutaman korttelin päässä. Kadulla, josta lompsin hyvinkin usein rannalle kahville/kaljalle. Paikallislehti kertoi myöhemmin, että kyseessä oli ollut nuorehko pariskunta, jotka olivat palanneet lomamatkalta Itävallasta ja tunteneet viruksen oireita kotiin palattuaan. Onhan Itävalta yksi viruksen hotspotti. Ilmoittivat ohjeiden mukaan tuntemuksistaan omalle lääkärilleen ja varotoimena heidät haettiin Splitin keskussairaalaan eristykseen ja testeihin. Tulokset tulivat ja pariskunta oli puhdas. Takaisin kotiin ja eristykseen. Mutta kävi tauti lähellä. Ihan tuossa kortteleiden päässä.

Muutoin rajoitukset täällä jatkuvat ja kiristyvät yhä edelleen. Yli 500 hengen tilaisuudet on kielletty ja kaikki kroatialaiset jalkapallo-ottelut pelataan tyhjille katsomoille. Muiden, myös pienenpien, yleisötapahtumien peruuttamista suositellaan. Joka vaikuttaa mm. siihen, että kun meidän tyttöjen, OK Kaštelan, piti pelata kotiottelu lauantaina naisten lentopallon supersarjassa, ottelua ei pelata. Se on toistaiseksi siirretty. Niinpä minullakaan ei ole hommia lauantai-iltana, olen toiminut seuran epävirallisen virallisena kuvaaja kaikissa kotiotteluissa nyt jo reilun vuoden. Mutta koska ei peliä, ei kuvia.

Kroatiassa on tämän aamun tilanteen mukaan tavattu 27 koronatapausta. Luku on noussut keskiviikosta 15 tapauksella. Vain viidellätoista. Jotain on siis tehty oikein ja ajoissa. 27 tautitapausta, tässä maailmantilanteessa ja muiden maiden lukuja seuratessa, on pakko todeta jälleen että melkoisessa lintukodossa minä asun. Tämänkin asian suhteen.

Vaan kuten taisin jo edellisessä blogissa todeta, minäpoika olen tyhmä. Minäpoika ei vaan osaa ottaa koronauhkaa riittävän vakavasti. Niinpä matkustelen edelleen. Jatkan aivan pokkana projektiani ’menenpä käymään paikassa jonne kukaan muu ei eksy’. Vaikka turhaa matkustamista on suositeltu vähennettävän, tämä ei ole turhaa. Tämä on kivaa. Ja itseni valistamista. Sitä paitsi jos istun, ja laulan, yksinäni autossa, ei sinne mikään korona pukkaa. Kun sitten pysähdyn, välttelen mielelläni yskiviä kanssaihmisiä. Ja desifioin käsiäni. Toistuvasti. 

Kävin projektiin liittyen keskiviikkona paikassa nimeltä Vranjic, joka on pieni, hieman reilun tuhannen ihmisen saari aivan Splitin kainalossa. Erinomaisessa sijainnissa, mutta valitettavasti Vranjic hukkuu rojun keskelle. Saaren ympärillä, sitä reunustavilla rannoilla, on tehtaita, satamaa, telakkaa ja romahdusvaarassa olevia, tyhjiä ja ilman käyttöä olevia makasiineja iloiselta 70 -luvulta. Kaiken näiden keskellä möllöttää sitten verrattain kaunis Vranjicin saari. Jonne kukaan ei todellakaan eksy. Koskaan.

Minä eksyin. Löysin saarelta kauniita, peruskroatialaisia pikkukaupunkiin kuuluvia kujia, vanhoja taloja, rantaa ja kirkon. Sillä tässä maassa ei ole yhtään paikkaa jossa ei olisi kirkkoa. Parhaimmissa, hyvinkin pienissä paikoissa, niitä saattaa olla jopa kaksi. Vranjic oli vielä, ehkä, hieman talviterässä, saarella oli nimittäin auki vain yksi pienen pieni kauppa ja yksi café-bar. Eikä siellä sitten muuta ollutkaan. Kävelin saaren ympäri, kävelin sen halki, otin kuvia joista muutama on tämän päivän blogikuvana, ja lähdin pois. Koko setti vei hieman reilun tunnin. Vaan tulipa käytyä.

Nyt viikonloppuna projekti jatkuu. Lauantaiaamuna vuokra-auto alle ja nokka jonnekin. Minne, siitä ei ole vielä minkäänlaista tietoa. Se nyt kuitenkin lienee verrattain varmaa, että en todellakaan suuntaa mihinkään turistikeskukseen vaan jatkan edelleen omituisten paikkojen tutkimista. Reissusta lisää ja tarkemmin maanantaina jolloin palaan linjoille. Toivottavasti muutamaa uutta kokemusta rikkaampana. Nähdään siis silloin. Koittakaa viettää mukava viikonloppu kaiken maailman viruksista huolimatta. Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistä. Ja muistakaa pestä kädet.

Oikein hyvää viikonloppua!