25. maalis, 2020

Entäpä jos

Kastel Stari

2 - 12 C

Vaihtelevaa pilvisyyttä, keltainen varoitus tuulesta

 

Kroatia ei vähään aikaan tule unohtamaan sunnuntaita 22.03.2020. Aamulla kello 06.24 maan pääkaupunkiin iski 5,5 voimakkuudella maanjäristys jota vajaan tunnin kuluttua seurasi toinen, lähes yhtä raju jälkijäristys. Aineelliset vahingot olivat suuret ja useita kymmeniä ihmisiä loukkaantui jäätyään katoilta putoilleiden tiilien sekä taloista irronneiden kappaleiden alle. Suurimmat vauriot koettiin kaupungin vanhassa osassa, joka on luonnollisesti hyvin tiiviisti rakennettu ja jossa asuu paljon ihmisiä pienellä alueella.

Kahden suuren järistyksen jälkeen Zagreb on järissyt enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Kaupungissa on raportoitu alkuviikosta yli 70 pienempää järistystä, viimeisin ja suurin eilen tiistai-iltana, jolloin mittarit heilahtivat yli kolmen. Järistystä kuvailtiin pieneksi, jota se tietty sunnuntaihin verrattuna olikin, mutta omasta kokemuksesta voin kertoa että kyllä kolmonenkin ihan kivasti heiluttelee. Elämäni ensimmäinen maanjäristys, jonka koin muuten täällä, tapahtui pari vuotta sitten ja oli vahvuudeltaan 3,4. Olin keittiössä kun lattia alkoi elää, talo heilui, sähköt katkesivat, kello ja muutama taulu putosi seinältä. En ensin edes tajunnut mistä on kysymys ja kun asia vihdoin valkeni minulle, olin vain että hei, sehän oli maanjäristys! Fiilis oli lähinnä että makeeta ja jännää! Elämäni ensimmäinen maanjäristys ikinä. Minulle! Zagrebilaisten tunnelma ei taatusti ollut yhtä innostunut sunnuntain suuren sheikkauksen jälkeen. Saatan kuvitella pelon, ahdistuksen ja epätoivon. Vielä tämäkin! Eikö tämä ikinä lopu? Eikä tässä ole ollut jo tarpeeksi kaikenlaista?

Kroatia, eikä Zagreb, ole niitä kaikkein järistysherkimpiä alueita maailmassa. Siitäkin huolimatta aina silloin tällöin maa järisee täälläkin. Edellinen suuri järistys Zagrebissa tapahtui melko tarkkaan 140 vuotta sitten jolloin maa tärisi 6,3 voimakkuudella. Tuolloin raportoitiin 1.758 rakennuksen vaurioituneen ja yksi pahimmin kärsineistä oli Zagrebin katedraali. Se rakennettiin uusiksi. Nyt siihen osui taas. Osa katedraalin toisesta tornista romahti sunnuntain järistyksessä. Surullista. Kroatian suurin, ja eniten tuhoa aiheuttanut, maanjäristys sattui muuten vuonna 1667 Dubrovnikissa. Järistys tuhosi tuolloin käytännöllisesti katsoen koko kaupungin muutamaa kirkkoa ja kappelia lukuun ottamatta. Normioloissa, nykypäivän, maa järisee silloin tällöin mutta heilutukset ovat yleensä hyvinkin pieniä, joita ei välttämättä aina edes huomaa.  

Kun uutiset sunnuntain järistyksestä kiirivät korviini, huoli oli suuri. Zagrebissa asuu paljon suomalaisia, joista osa on ystäviäni. Tai kavereita. Noh, ainakin tuttuja. Niinpä sunnuntaiaamu kului pitkälti tarkistellessa että kaikki, jotka onnistuin tavoittamaan, olivat kunnossa. Ja kyllä olivat. Myös ne tyypit joihin ihan heti ei yhteyttä saanut. Meillä Kroatiassa asuvilla suomalaisilla on interwebissä muutama kanava eri palveluissa ja niihin alkoi ilmestyi pikku hiljaa melkoisen järkyttyneitä ihmisiä. Osa oli menettänyt väliaikaisesti kotinsa koska vauriot ovat niin suuret, osalla oli vain muutama viinipullo pudonnut hyllystä. Yhtään loukkaantumista, jos henkisiä vaurioita ei lasketa, suomalaisten keskuudessa ei tapahtunut. Helpotti. Kokonaisuudessaan sunnuntain järistys vaati yhden kuolonuhrin kun 15 -vuotias tyttö menehtyi saamiinsa vammoihin.   

Zagrebin sunnuntainen järistys ei olisi oikeastaan voinut pahempaan hetkeen osua. Kroatiaa, kuten koko maailmaa, ravistelee koronavirus ja kaiken huipuksi tänne pukkasi alkuviikoksi vielä takatalvi. Kun viikko sitten lenkkeiltiin shortseissa, eilen tiistaina pohjoisessa sateli lunta. Siihen päälle sitten vielä maanjäristys. Vaikka takatalvi tuli, se ei onneksi tullut aivan niin rajuna kuin ennusteet olivat kertoneet. Siinä kohdin säiden haltija siis armahti. Edes hieman.

Oli hellyttävää seurata uutisista kun zagrebilaisen jalkapallojoukkueen kannattajayhdistys oli auttamassa viranomaisia raskaana olevien äitien ja vastasyntyneiden vauvojen siirtämisestä Zagrebin synnytyslaitokselta toisiin sairaaloihin sunnuntaina. Synnäri sai järistyksessä sen verran hittiä ettei äideillä ja vauvoilla ollut enää turvallista, niinpä heidät päätettiin siirtää kaupungin toisiin sairaaloihin. Ja kun viranomaisilla oli kädet täynnä töitä muutenkin, usein jopa huligaaneiksi kutsutut jalkapalloihmiset kerääntyivät apuun. Suuri arvostus. Erittäin suuri arvostus. Hetken aikaan koko Zagreb puhalsi yhteen hiileen. Kaikki olivat yhtä.

Korona sen sijaan jatkaa mellastustaan. Kroatian tautitilanne ja uusien tartuntojen määrä on eksponentiaalisessa, lähes hallitsemattomassa kasvussa. Aivan kuten kaikki matemaattiset mallinnukset ovat ennustaneet. Tämä aamun luku on 382 tapausta jossa on kasvua maanantaista 128. Kahdessa päivässä siis. Valtio yrittää hillitä tartuntojen leviämistä rajoittamalla ihmisten liikkumista ja kontakteja yhä tiukemmilla säännöillä ja määräyksillä, viimeisimpänä rajoituksena kiellettiin kaikki turha liikenne kaupunkien välillä. Poliisit tarkistavat kaupunkien sisääntuloteillä millä asioilla ihmiset liikkuvat ja onko heillä ihan oikeaa asiaa liikkumiselleen. Töihin saa mennä mutta siitäkin pitää olla todistus. Aivan tuossa nurkan takana odottelee taatusti täysi ja totaalinen ulkonaliikkumiskielto. Se tuskin on enää kovin kaukana jos/kun tilanne ei ala rauhoittumaan.

Alan itsekin olla väsynyt. Jopa epätoivoinen. Vaikka toimenpiteitä tehdään taatusti parhaan tietämyksen pohjalta, minkäänlaista edistystä ei tunnu tapahtuvan. Missään. Pikemminkin päinvastoin. Tautitapaukset näyttävät vaan lisääntyvät. Mikään ei tunnu riittävän. Niinpä mieleen on noussut jopa, että entäpä jos….

Entäpä jos tämä onkin uusi maailma? Entäpä jos tautia ei saadakaan talttumaan? Ikinä. Entäpä jos elämä koronan varjossa onkin uusi normaali? Entäpä jos meidän täytyy vain opetella elämää erossa toisistaan? Ilman sosiaalisia kontakteja. Ilman toisen ihmisen läheisyyttä. Entäpä jos liikkuminen, matkustaminen kuten sen nykyään tunnemme, ei ole enää koskaan mahdollista? Entäpä jos ihmisten, jotka vielä ovat työelämässä, täytyy etsiä uusia keinoja elättää itsensä, perheensä ja läheisensä jos elinkeinoelämä, kulutustottumukset ja itse työ ei enää koskaan palaa entiselleen? Entäpä jos koko maailma on muuttunut? Lopullisesti. Entäpä jos me kaikki olemme jonkin uuden, meille vielä tuntemattoman, edessä? Pelottavia ajatuksia, joiden ajattelu ja eteenpäin kehittely räjäyttää pään. Taatusti.

Lienee oikea aika lopettaa tämä maailmanlopun blogi tähän. Perjantaina toivottavasti hieman iloisemmilla aiheilla. Vaikka tuolloinkaan siihen sen suurempaa aihetta vielä tuskin onkaan. Koska epätoivo ja lohduttomuus. Juuri nyt. Juuri tänä aamuna.

Pitäkääpä te, kaikesta huolimatta, toisistanne huolta. Vaikka sitten etänä. Vaikka eläisimmekin uudessa maailmassa. Josta en, henkilökohtaisesti, ihan kauheasti tykkää.