30. maalis, 2020

Paluu menneisyyteen

Kastel Stari

10 - 19

Pilvistä, sadekuurojen mahdollisuus

 

Jos sinulla on tänään ollut tunne että olet joka paikasta myöhässä, se johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä siitä, että sinä olet myöhässä. Onhan tänään maanantaina päivä numero kaksi vuoden 2020 kesäaikaa. Kellon viisarit siirtyivät lauantain ja sunnuntain välillä tunnin eteenpäin. Kesää kohti. Ja me kaikki joudumme kärsimään menetetystä tunnista, tunnin univajeesta, aina hamaan syksyyn asti kunnes ne viisarit siirtyvät takaisin talviaikaan ja yö on tunnin pidempi. Vasta tuolloin saamme nukkua menetetyn tunnin takaisin.

Illat ovat valoisia, aamut pimeitä. Ainakin näin kesäajan alussa. Itse menin tuohon sunnuntaiaamuna. Koitin olla proaktiivinen ja siirtelin molempien manuaalisten kellojeni, ranne- ja keittiönkello, viisarit valmiiksi jo lauantai-iltana nukkumaan mennessäni. En kerta kaikkiaan vaan jaksanut nousta siirtelemään niitä kello kolme yöllä jolloin manööveri lakien, sääntöjen ja asetusten mukaan oisi pitänyt tehdä. Kun sunnuntaina sitten heräilin, kurkkasin tapani mukaan ulos ikkunasta. Totesin, että siellähän on pimeää. Ei ole vielä aika. Joten takaisin uneen. Urvahdin, vaan kun heräsin uudelleen, ulkona oli edelleen pimeää. Oli pakko katsoa kelloa. Se kertoi että kyllä, kyllä nyt on jo ihan aika. En muistanut valaistusolosuhteiden muutosta. Tämä aamu meni sitten jo paljon paremmin. Nousin pimeässä. Vanhakin oppii.

Ehdin perjantaina iloita varovasti, onneksi hyvin varovasti, Kroatian koronatapauksien positiivisesta kehityksestä. Uudet tartuntatapaukset olivat tuolloin laskussa jo kolmatta päivää putkeen. Sitten tuli iltapäivä. Ja uudet luvut. Perjantaina Kroatiassa todettiin ennätysmäärä uusia tartuntoja, peräti 91 kappaletta. Se siitä positiivisesta kehityksestä. Varsinkin kun meno ei juurikaan rauhoittunut viikonlopun aikana. Lauantaina todettiin 71 kappaletta ja sunnuntainakin vielä 58 uutta tartuntaa. Tämän aamun tilanne virallisten tilastojen mukaan on se, että tässä maassa sairastuneita on yhteensä 713 kappaletta. Koronaan on menehtynyt kuusi ja siitä on parantunut 56 ihmistä. Kuolleisuus on 0,8%, eli vajaa prosentti sairastuneista menehtyy, joten ainakaan näiden lukujen valossa koronan ei kovin tappava virus pitäisi olla. Vielä.

Alkava viikko on hyvin ratkaiseva, sillä nyt alkaa olla kaksi viikkoa siitä, kun Kroatia määräsi verrattain tiukat rajoitukset ihmisten liikkumiselle tavoitteenaan viruksen leviämisen estäminen. Asiantuntijat pitävä juurikin kahta viikkoa aikana, jonka jälkeen rajoitustoimenpiteiden pitäisi alkaa näkyä uusien tartuntatapauksien lukumäärässä. Joten tällä viikolla lukuja seurataan tarkalla silmällä. Jos ne oikeasti alkavat laskea, rajoitukset toimivat ja se normi, ihan tavallinen ja kaivattu arki on hieman lähempänä. Ehkä. Toivottavasti.

Kun mitään ei saa tehdä, ketään tavata eikä mennä minnekään, on aikaa elvyttää vanhoja harrastuksia. Minun kohdalla tämä tarkoittaa että olen aloittanut jälleen lenkkeilyn. Siis kävelyn. Melko tarkkaan vuosi sitten kävelin lähes maanisesti, tuolloin viikko-ohjelmaan kuului helposti kuusi-seitsemän 10-15 kilometrin lenkkiä. Kävelin siis käytännössä jokainen päivä ja tunsin äärimmäisen huonoa omatuntoa jos joku päivä, vaikkapa sateen takia, en päässyt liikkeelle. Pidin liikkumisestani ecxell -taulukkoa, seurasin kehittymistäni ja suunnittelin jo lenkillä seuraavan päivän reittiä. Homma alkoi liukua hyvinkin lähelle pakkomielteistä suorittamista. Eikä se ollut enää tervettä. Sitten tuli kesä ja kuumuus ja pakkomielle hellitti. Harrastus hiipui hiljalleen ja ecxell -taulukot jäivät historiaan. Onneksi.

Nyt kun korona jyrää kunnolla, mietin että nythän sitä taas voisi. Sitähän voisi lähteä tamppaamaan vuoria. Koronan saamisen tai toisten tartuttamisen riski, jos vaikka sattuisin olemaan oireettoman taudin kantaja, pitäisi olla minimaalinen. Kun kipuat vuorelle, siellä ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Karhuja lukuun ottamatta. Ja niiden kanssa tulee aina toimeen.

Ostin uudet lenkkarit. Erinomaisen hyvät muuten. Latasin Spotifyn offline soittolistaan uudet biisit. Paskaa musaa muuten. Ja menoksi. Tällä kertaa hieman terveemmältä pohjalta. Aloitin varovasti. Tamppasin lättänää, eli en alkuun lähtenyt kiipeilemään kauhean ylös koska tiesin, ihan oikein muuten, että kuntoni ei välttämättä ole ihan samalla tasolla kuin mitä se oli vuosi sitten. Joten varovainen alku. Ja viime vuodesta poiketen, väliin jopa lepopäiviä. Joskus on jopa päiviä että jos ei innosta, ei välttämättä ole pakko. Ilman huonoa omaatuntoa.

Olen lenkkeillyt nyt parisen viikkoa. Olen kävellyt lättänää. Viime viikolla lisäsin valikoimaan myös vuoret. Ja voin kertoa, että vaikeaa oli. Todella vaikeaa. Saatoin ehkä ihan pikkaisen puuskuttaa kun perjantain lenkillä ensimmäiset neljä kilometriä olivat pelkkää, parhaimmillaan 14 asteen nousua. Vaan kun sitten lopulta pääsi ylös ja alkoi tasaisuus, tunne oli mahtava. Oli oikeasti voittajafiilis. Pitkästä aikaa.

Lenkkeily ei ole minulle pelkästään kuntoilua. Se ei ole pelkästään koronaan tai muihin puskissa vaaniviin hyppykuppiin varautumista kuntoa kohottaen, se on minulle hyvinkin pitkälti myös meditatiivinen kokemus. Joka alkaa jo kun vedät keittiön pöydän ääressä lenkkareita jalkaan, asettelet korvanappeja korviin ja herättelet trackerin, joka piirtää ja tallentaa satelliitteihin pohjautuen lenkkistäsi kartan mitaten liikkumasi matkan korkeuseroineen ja nopeuksineen. Kokemus vain syvenee kun olet vihdoin liikkeellä, korvissa pauhaa se paska musiikki ja voit katsella maisemia. Aurinkoa, merta, vuoria, metsää. Sinulla on, sen lisäksi että kuntosi kasvaa, tilaa ajatella. Olen huomannut että ajatukset, ainakin minulla, liikkuvat selkeästi liukkaammin kun olen liikkeellä. Toki niitä pukkaa myös tuossa sohvan nurkassa, mutta niistä ideoista ei yleensä ole ollut mitään hyvää sanottavaa. Ikinä. Varsinkaan jälkeenpäin.

Viime aikoina lenkkimietteet ovat pyörineet paljolti tämän blogin ympärillä. Miksi kirjoitan? Mitä se antaa minulle? Antaako minun juttuni jotain joillekin muille? Mitä ne ihmiset, jotka klikkaavat tänne, tulevat hakemaan? Mitä he odottavat? Kykenenkö toimittamaan heille sen? Onko se minun tehtävä? Mitä tapahtuu jos en kykene?

Olen näissä pohdinnoissa vielä hieman vaiheessa. Uskoa antaa se, että vaikka nykyinen blogialustan tarjoaja ei kykene toimittamaan minulle lähellekään sen laatuisia tilastoja kuin haluaisin, saan heiltä kuitenkin lukijoiden kokonaismäärän kerran viikossa. Ja tuo luku on ollut aivan käsittämättömässä kasvussa viime kuukausina. Minulla ei ole ollut tapana julkaista tarkkoja numeroita kuinka paljon teitä lukijoita on, enkä tee sitä tänäänkään, mutta sanottakoon sen verran että olemme tulleet melkoisen pitkälle siitä kun blogia aloittaessani olin iloinen jos klikkejä oli yli tuhat viikossa. Nyt tuo tonni ei taida riittää edes yhden päivän klikkeihin.

Lukijamäärän kehitys antaa minulle uskoa. Se antaa minulle uskoa, että ehkäpä nämä minun kirjoitukseni merkitsevät joillekin jotain. Ehkä joku tykkää. Ja haluaa lukea. Varsinkin kun kylmien lukujen lisäksi saan kannustavaa palautetta muita kanavia pitkin. Kiitos niistä. Ne lämmittävät. Ihan oikeasti.

Palaan siihen, että miksi kirjoitan, mitä se minulle merkitsee ja mitä tällä blogilla haen ja/tai koitan tarjota, keskiviikkona. Kenties keksin tänne jopa joitain uutta. Uudistuksia. Kunhan olen käynyt lamppaamassa muutaman lenkin vuorilla, paska musiikki korvissani läähättäen. Saanut ajatukset kasaan. Joten siis, keskiviikkona luvassa syvällistä pohditaan. Ja koronatilastoja. Jos muuta ei ehdi tulla väliin. Tulkaapa siis takaisin parin yön kuluttua. Eiköhän sitä sitten taas. Jotain.